IV.

Parin tunnin kuluttua he saapuivat siihen pieneen yhteiskuntaan, missä heidän tuli siirtyä Skogstoftan paikallisjunaan.

Skogstofta-radan asema oli kaupungin toisessa päässä; sinne oli ehkä noin neljännestunnin kävelymatka. Mutta Mossgord kuului raskaaseen kuormastoon, hänen olisi ollut mahdoton kävellä niin pitkälti.

Kun hän asemalla esitti otettavaksi ajoneuvot, syntyi siellä suuri hämminki. Sellaista ei ollut koskaan kukaan tiedustanut, sanoi rautatievirkamies, ja hänen ilmeensä näytti pyrkivän purkautumaan sanoiksi: "Jumalan kiitos, me vielä elämme kumminkin pienessä siveellisessä yhteiskunnassa."

Mossgordin täytyi jäädä istumaan odotussaliin siksi aikaa, kun Matts Brille ja Petter Witt lähtivät kaupungille ajoneuvoja hakemaan.

He kyselivät ihmisiltä, jotka tulivat kadulla vastaan. Vastaus kuului, että se tuskin kävi tänään laatuun. Ajuri Hansson, joka muutoin olisi kai voinut auttaa, oli antanut molemmat vaununsa suuriin, ylhäisiin häihin, ja kaupungin toinen ajuri, herra Pettersson, nukkui tavallisesti päivällisuntaan pitkään maanantaisin, ja sattumalta oli tänään maanantai. Hänen ei ollut senvuoksi tapana ottaa tehtäväkseen mitään suurempia töitä sinä päivänä.

Mutta he olivat nyt vannoneet, että heidän tuli saada vaunut, ja senvuoksi sopineet, että kumpikin heistä menisi omalle suunnalleen ja ottaisi kulkuvehkeet, mitkä vain tielle sattuisivat.

Tuloksena oli, että Matts Brille toimitti paikalle teurastajan rattaat, joilla makasi vasikka olkialustalla, ja Petter Witt toi turvekuorman. Molemmat ajomiehet olivat suostuneet tekemään pienen kierroksen, kun heille luvattiin runsaat juomarahat.

Päätettiin, että Mossgordin tuli sijoittua teurastajanrengin viereen, mutta sitten selvisi, että istuinlauta oli liian kapea. Hänen täytyi senvuoksi asettua vasikan viereen oljille, kun taas hänen matkatavaransa pantiin turvekuormalle.

Matts Brille ja Petter Witt täydensivät kulkuetta jalkamiehinä. Tämä kulkue lienee herättänyt hiukan huomiota kaupungissa, varsinkin kun Mossgord ja vasikka joutuivat riitaan paikasta oljilla.

Saavuttiin Skogstofta-radan asemalle minuuttia aikaisemmin kuin junan tuli lähteä.

Mutta mitään junaa ei näkynyt. Ei myöskään mitään matkustajia. Ainoina elollisina oli paikalla koira ja muuan naishenkilö, joka istui asemakonttorissa kutomassa villaröijyä.

Matts Brille naputti oveen ja astui sisään. Petter Witt ja Mossgord pysähtyivät ovelle. He olivat kaikki jäykkinä kunnioituksesta.

"Anteeksi, rouva. Me tahtoisimme kernaasti puhua asemapäällikön kanssa."

"Asemapäällikkö", sanoi nainen suloisesti hymyillen, "olen minä."

"Vai niin! Ehkä sitten voimme saada tietää, milloin juna 1 ja 20 lähtee?"

"Se ei jouda lähtemään ennenkuin noin tunnin perästä. Skogstoftan apteekkari on tänä päivänä kaupungissa. Meillä on tapana mielellämme hieman odottaa, kun yleisö sitä pyytää, jotta he ennättäisivät tehdä ostoksensa."

Nyt otti Mossgord puheenvuoron.

"Minun täytyy pitää tätä menettelyä aivan laittomana. Aionkin senvuoksi sähköteitse valittaa liikennepäällikölle ja pyydän näin ollen teitä ilmoittamaan, missä sähkölennätinasema on."

"Sähkölennätinasema — — se on tässä, minä hoidan sähkötystä."

"Siinä tapauksessa pidän parempana lähettää vakuutetun kirjeen. Ehkä tahdotte olla niin hyvä ja sanoa minulle, missä postikonttori on."

"Se on myöskin tässä; minä olen sekä asemapäällikkö ja postimestari että sähköttäjä. Mutta teidän ei tarvitse kirjoittaa eikä sähköttää, minä tapaan liikennepäällikön hyvin usein, hän on nimittäin minun mieheni. Minä voin kyllä sanoa hänelle."

"Taitaa olla turha valittaa", sanoi Petter Witt. "Ja kun meillä ei ole niin peräti paha kiire, niin sillä ei ole juuri väliäkään."

"Jos muuten olisin tullut ajatelleeksi, niin olisinhan voinut tarjota hänelle pari prosenttia perinnöstäni, se olisi kyllä jouduttanut asiaa", arveli Matts Brille.

Vähitellen alkoi kumminkin syntyä asemalla eloa. Muuan asemamies sukelsi esiin pakkahuoneesta, missä hän oli nukkunut päivällisuntaan. Aivan kamalasti haukotellen asteli hän hakemaan vanhan nilkun hevosen tallista ja antoi sen vetää ensin molempia henkilövaunuja ja sitten tavaravaunua eli siis koko junaa muutamia kertoja edestakaisin asemahuoneen edessä.

Tämän tehtyään hän meni sisälle, otti toisen takin ja lakin ja ilmestyi sitten esille kaksinaisessa osassaan, junankuljettajana ja lämmittäjänä.

Hän astui veturitalliin, ja pian kuultiin sellaista puhkumista kuin olisi puolitusinaa höyrykattiloita samalla kertaa yhteisestä sopimuksesta ruvennut koettelemaan, kuinka paljon ilmaa niillä oli keuhkoissaan.

Oli kerrassaan arvoitus, kuinka tämä veturi saattoi aikaansaada niin tavattoman metelin. Kun se lopultakin ilmaantui näkösälle, havaittiin sen olevan vanhanpuoleinen hiukan synkännäköinen kappale, joka nikotellen ja huokaillen vieri kiskoja pitkin kuin sairas kana tuulessa.

Mutta lopulta oli kumminkin kaikki valmiina lähtöön. Apteekkari ja muut matkustajat istuivat vaunuissa, sillä paitsi Matts Brilleä ja hänen molempia ystäviään oli näitä muuan vanha akka, tupakkapuruja syljeksivä nuorukainen ja vanha juusto.

Veturinkuljettaja, muutti päähänsä konduktöörilakin ja lävisti matkaliput, jonka jälkeen hän uudelleen muuttui veturinkuljettajaksi ja kiipesi koneelleen. Asemapäällikötär vaihtui postimestariksi ja antoi veturinkuljettajalle postin, jonka tämä pisti taskuunsa.

Sitten näytti siltä kuin olisi tämän virkailijattaren vallannut suuremmoinen haltioittuminen. Ensin kalkutti hän myrskykelloa niinkuin olisi ollut kysymyksessä kutsua kokoon lippujen alle kaikki asekuntoiset miehet puolen penikulman päästä, huiskutti sitten mielenosoituksellisesti punaista lippua, samalla kun hän teki uhkaavia liikkeitä kaikilla ruumiinjäsenillään ja päästeli villejä huutoja, kalkutti vielä kerran myrskykelloa, otti viimein huilun ja puhalsi valittavan sävelen.

Kävi kuitenkin selville, että tämä oli Skogstofta-radan tavallinen lähtömerkki. Vähitellen pääsi juna liikkeelle.

Se tapahtui säälittävästi ja läpitunkevasti piipittäen, ja juna heittelehti, hyppi ja vapisi liiasta ponnistuksesta ja hermostumisesta, ennenkuin vetovoima vaikutti pyöriin lopultakin siinä määrin, että ne tekivät muutamia heikkoja liikkumisen yrityksiä. Parin minuutin perästä pysähdyttiin jälleen.

Matts Brille pelkäsi rautatieonnettomuutta ja pisti päänsä ulos akkunasta.

"Mikä on hätänä?" huusi hän eräälle miehelle, joka seisoi ja mullitti perunoita pellolla.

"Ei mitään muuta kuin että hänen pitäisi nousta mäkeä", vastasi mies sävyisästi; "hänen tarvitsee saada hiukan vettä ja hiiliä ruhoonsa, jaksaakseen siitä kunnolleen suoriutua."

Miehen selitys osoittausi aivan oikeaksi. Joka kerta kun junan tuli nousta mäkeä, pysähtyi kone, sai hiiliä ruhoonsa ja jatkoi sitten — vikisten kuin olisi henki ollut kysymyksessä.

Meidän kolme matkustajaamme, jotka yhdessä Skogstoftan apteekkarin kanssa istuivat ainoassa junaan kuuluvassa toisen luokan vaunussa, olisivat levollisin mielin mukautuneet näihin pieniin pysäyksiin, ellei vaunussa olisi ollut viidettä matkustajaa: tuota vanhaa juustoa.

Kauvan istuivat he ääneti haistellen, ja katselivat moittivasti apteekkaria. Lopuksi osoitti Mossgord juustoa ja sanoi:

"Ei ole mikään erittäin hauska matkatoveri, tuo tuolla."

Apteekkari hymyili kohteliaasti.

"Ei, sitä ei voi sanoa."

"Se olisi ollut pantava tavaravaunuun."

"Niin olisi pitänyt tosiaankin tehdä."

"Se olisi oikeastaan heitettävä ulos akkunasta."

"Oh, se ei kyllä olisi ihan oikein."

Hän sanoi tämän levollisesti, mutta varmasti. Ja samalla tuntui Mossgordista, että apteekkari loi terävän ja uhkaavan katseen Matts Brilleen ja Petter Witteen aivan kuin olisi epäillyt, että nämä ryhtyvät tuohon jyrkkään menettelyyn.

Eipä kannata liian paljoa hänen kanssaan riidellä, ajatteli piskuinen varatuomari.

Nyt kiemursi juna pois tuolta hieman jokapäiväiseltä ja laakealta seudulta, mitä se tähän asti oli kulkenut, tullessaan meren rantaan. Niin, tuollahan oli Juutinrauma! Se ilakoitsi ja keinuili niinkuin tuhannen vallatonta merenneitoa olisi leikkinyt kyyhkystä ja haukkaa sen sinisen hunnun alla. Ah! raitis merentuuli tuntui aina vaunun sisälle saakka. Kunpa siellä ei vain olisi ollut tuota kirottua juustoa.

Tuokion kuluttua he saapuivat metsään, missä kasvoi korkeita, neitseellisiä, solakkarunkoisia, harmaapintaisia pyökkejä. Olisi voinut vannoa, että mikään juna ei koskaan ennen ollut levittänyt tänne likaisen harmaita savupilviään, niin viattoman puhtaalta ja suloiselta tuntui täällä kaikki.

Laiskat, mustat metsäetanat makailivat suurin joukoin kiskojen välissä ja tuumivat, että jos kaikki junat olivat niinkuin tämä, niin eipä todellakaan kannattanut kadehtia ihmisiä liikennevälineiden suunnattomasta edistyksestä.

"Minä en lainkaan pelkää asettua poikkiteloin kiskoille", sanoi muuan julkea etana ja ojensi näkyviin tuntosarvensa. "Voi niin mainiosti nähdä junan, kun se tuolla yrittää mäkeä ylös, ja silloin on hyvää aikaa siirtyä pois tieltä."

Metsän loppuessa ilmestyi näkyviin komean herraskartanon tornin huippu. Suurten, vihreänharmaiden viljavainioiden keskellä oli vastamaalattuja talonpoikaistaloja liuskakattoineen, ja tuolla näkyi muuan kirkko rauhallisen punaisine tornineen, ympärillään joukko pieniä vaatimattomia taloja puutarhatilkkujensa lomassa.

Matts Brille osoitti kädellään. "Tuo on varmasti minun herraskartanoni, tuo tuolla. Minusta tuntuu niinkuin tuntisin sen eräästä näköalakortista."

Metsä ja meri vaihtelivat alati herraskartanoiden ja kylien ja talonpoikaistalojen kanssa. Äkkiä päästi kone muutamia sydäntävihlovia ulvahduksia, se keikkuili, pysähtyi ja vapisi koko ruumiiltaan sekä sylki tulta ja savua kuin itse paholainen. Olisi saattanut luulla, että sen viimeinen hetki oli tullut, nähdessään sen siinä seisovan ja valittavan.

Mutta vähitellen pääsi se jälleen liikkeelle. Se laahusti, ponnistaen viimeiset voimansa, muutamia satoja metrejä eteenpäin, ulvoi taaskin ja pysähtyi sitten pienen vajan eteen, joka oli varustettu kyltillä, missä ilmoitettiin, että tämä oli Skogsteftan asema.

Meidän kolme matkustajaamme ja apteekkari astuivat ulos.

"Te unohdatte juustonne", sanoi Petter Witt apteekkarille.

"Juustoni! Ei, Jumalan kiitos, se ei ole minun juustoni. Se on varmasti tuon herran", ja hän osoitti Matts Brilleä.

Samassa tuli se tupakkapuruja syljeksivä nuorukainen, jonka he olivat lähtiessä nähneet, ja otti juuston.

"Onko se teidän juustonne?" kysyi Petter Witt.

"On, varmasti se on minun. Arvelin, että se voi olla niin mukavasti toisen luokan vaunussa; eihän sitä yleensä oikein viitsi pitää siinä vaunussa, missä itse istuu."

Ja hän keikahutti juuston selkäänsä ja lähti rauhallisena ja tyytyväisenä matkaansa.