III.

He tapasivat toisensa seuraavana aamuna asemalla. Petter Witt esiteltiin Matts Brillen lainopilliselle avustajalle, varatuomari Mossgordille.

Varatuomari Mossgord oli erään ravintoloitsijan poika. Hän oli lyhyt, paksu, punatukkainen ja pisamainen. Yleensä oltiin sitä mieltä, että hänellä oli suuret lainopilliset tiedot, ja se on kylläkin uskottavaa, ainakaan hän ei ollut niitä kuluttanut.

"Minä istun odottamassa suurta huijausta", oli hänen tapansa sanoa. "Saatavien perimisroska ja pikku jutut eivät ole minua varten. Olette kai minun kanssani yhtä mieltä siitä, että lainopin runous alkaa vasta silloin, kun pyöritellään miljoonia. Tarjotkaa minulle suuri juttu! Ennen en minä paikaltani liikahda."

Matts Brillen perintöasia oli hänen ensimäinen suuri juttunsa, siis myöskin ensimäinen, mihin hän todella ryhtyi. Hän olikin tästä syystä varustautunut mahdottoman isolla salkulla ja useilla matkalaukuilla; lisäksi oli hänellä hihnassa hartioilla riippuva kiikari, matkavaippa ja hattukotelo. Useita sukulaisia, kaikki tarjoilijaluokkaan kuuluvia, saattoi häntä asemalle, ja sitäpaitsi muuan nuori nainen, jonka hän oli luvannut naida, mikä lupaus hänen oli määrä täyttää niin pian kuin hänestä tuli oikea varatuomari.

Kun Petter Witt ja Matts Brille olivat auttaneet hänet ja hänen tavaransa vaunuun, kuului asemasillalta sarja huolestuneita kysymyksiä:

"Bertil, oletko muistanut ottaa leivoksia mukaasi…? onko sinulla tohvelisi, hyvä Bertil…? et suinkaan ole unohtanut suklaata, Bertil…? sinä toki muistanet, pikku Bertil, kietoa vaipan ympärillesi, kun käyt nukkumaan… hyönteispulveri, Bertil… nahkaliivisi… oi, rakas Bertil, et suinkaan ole unohtanut hammasharjaasi…?"

Veturi vihelsi lähtömerkin, huiskutettiin ja huudettiin: "hyvästi, hyvästi", ja naimalupauksen saanut nuori nainen hyppäsi vaunun astuimelle nähdäkseen vielä kerran vilauksen rakastetustansa. Hän oli tahtomattaan joutua mukaan, mutta viimeisessä silmänräpäyksessä kiskaisi konduktööri hänet alas.

"Katsokaa, kaatuiko hän ja loukkasi itsensä", pyysi Bertil Mossgord, ja Matts Brille kurottautui akkunasta ulos ja vakuutti, että nuorelle naiselle ei tullut vauriota.

"Olipa vahinko", sanoi Mossgord; "minulla ei olisi ollut mitään sitä vastaan, vaikka hän olisikin vähän raapaissut ihoaan ja loukannut polveaan, että se olisi ollut jonkun aikaa hellä. Silloin olisi hän toisella kertaa ehkä vähemmän kevytmielinen. Ajatelkaas, jos hän olisi satuttanut itsensä kuoliaaksi, niin minähän en olisi voinut matkustaa, ja ensimäinen suuri juttuni olisi mennyt minulta ohi, puhumattakaan suloisesta maalla oleskelemisesta."

"Niin, seutu lienee kerrassaan ihana", huomautti Matts innostuneesti. "Metsää, merta, vaaroja."

"Minä panen suuremman arvon sille, että Skogstoftan kestikievarin isäntä on juoppohullu. Huomatkaa, parhaiten syö aina paikoissa, missä isännällä on juoppohulluuden kohtauksia. Hän saa alati aikaan rettelöitä, ymmärrättekö, ja hälventääkseen niiden muistot hän tarjoo seuraavana päivänä, lepyttääkseen julmettuneita jumalia, parasta tuoretta hummeria, mitä suinkin voi saada."

Konduktööri oli sillä välin lävistänyt matkaliput. Heti hänen mentyään otti varatuomari Mossgord pitkän sikaarin taskustaan, haisteli sitä hyväillen, leikkasi huolellisesti kärjen, pisti suuhunsa ja raapaisi tikun.

Muuan hapankatseinen herrasmies oli istunut vastapäätä ja jännittyneesti tarkannut näitä valmistuspuuhia. Akkunan ääressä istui kaksi naista, nuorempi ja vanhempi. Herrasmies oli vaihtanut ymmärtäviä katseita näiden kanssa, ja koko kolmikko tuijotti nyt Mossgordiin, niinkuin tämä olisi ollut ilmestyskirjan peto. Aikoiko hän todellakin sytyttää…

Mossgord raapaisi tulta. Nyt oli hetki tullut. Hapankatseinen herra kävi aivan ihmisystävälliseksi. Hänen piirteisiinsä tuli jotakin lapsellisen myötämielistä ja hyvää tarkoittavaa. Hän suoristi ryhtiään ja sanoi arvokkaasti:

"Anteeksi, hyvä herra, mutta minun on pakko teidän tähtenne kiinnittää huomiotanne siihen, että tämä on tupakoitsemattomien vaunuosasto."

Ei ole mikään sen masentavampaa kuin joutua kiinni tupakan polttamisyrityksestä vaunussa, missä se on kiellettyä. Olet iloinnut odotettavasta nautinnosta, olet istunut ja tunnustellut pientä pyöreätä sikaaria, joka uinui niin viattomana kotelossaan; olet ottanut sen esille, hyväillyt sitä aivan kuin se olisi pieni lapsi, olet mielikuvituksessa antanut sen suloisen tuoksun kulkea läpi koko hermostosi… ja silloin kuuluu vieras ääni, joka äkkiä ja karkeasti repii rikki kauniit unelmasi, ja siinä sitä sitten istut kuin kiinni saatu ja vaarattomaksi tehty rikoksentekijä, jota inhoten ja säälien katsellaan, kurkussasi tunne sellainen, niinkuin se olisi sisäpuolelta katettu hiekkapaperilla.

Mutta Mossgord sytytti aivan rauhallisesti sikaarinsa. Hän imaisi pari haikua, seurasi silmillään sinistä savua, joka ilkamoiden kiiri vaunun kattoa kohti, ja sanoi sitten kohteliaalla äänellä:

"Kiitän teitä sydämellisesti tiedonannostanne, mutta minun on myönnettävä, että minä olin siitä selvillä jo aikaisemmin."

Yrmeä herrasmies tunsi silmissään pyörryttävän. Eikö hän ollut tässä todistajana röyhkeään ja raakaan rikokseen kaikkia jumalallisia ja inhimillisiä lakeja vastaan?

"Niin, mutta…" kivahti nainen, "silloin ehkä olette myöskin niin hyvä ja panette pois sikaarinne."

Mossgord veti syvän ja onnellisen haiun ja katsoi hellästi sikaariin.

"Ei pälähdä se päähäni. Minusta on mieluista istua tupakoitsemattomien vaunuosastossa. Siellä ei häiritse oman, todella ensiluokkaisen sikaarinsa tuottamaa nautintoa se, että on pakko olla seurassa, missä puolitusinaa muita mieshenkilöitä istuu ja löyhyttelee inhoittavia kaalinperäpötköjään ja pieniä, happamia jalkahikipiippujaan."

"Niin, mutta — niin, mutta — tuo on sentään ennen kuulumatonta röyhkeyttä."

"Minä vastaan seurauksista. Tämähän on pikajuna, joten se ei pysähdy ennenkuin kahden tunnin perästä, ja sillä ajalla olen minä jo ennättänyt aikapäiviä polttaa sikaarini loppuun."

"En ole koskaan kuullut moista hävyttömyyttä."

"Tunnutte olevan ihmeissänne menettelytavastani. Se on minusta aivan luonnollista. Joka tapauksessa olisi minusta ikävää, jos te eroaisitte minusta katkerin tuntein. Oikeastaan pidän sangen paljon ulkomuodostanne. Te ehkä voisitte paremmin ymmärtää minua, jos tietäisitte, minkälainen on tämä sikaari, jonka kanssa tässä työskentelen, haanko luvan tarjota teille?"

"Ette, sitä te ette saa!"

"Te kieltäydytte luultavasti senvuoksi, että te ette tahdo polttaa sitä täällä vaunussa. Mutta teidän ei tarvitse hävetä, vaikka pistätte sen taskuunne."

"Soisin näkeväni teidät hirressä killumassa."

"Siinä ette ole oikein suopea. Mutta ehkä en minäkään olisi sen ystävällisempi, jos joku rohkenisi tupakoida täällä vaunussa minun läsnäolossani."

Ja hän nojautui taaksepäin ja katseli hymyillen ohikiitävää ystävällistä, viatonta maisemaa, yhä pölläytellen ilmaan pieniä villavia sauhuhattaroita.