XXIV.

He lähtivät hautuumaalle, Matts Brille, Petter Witt ja Krapp. Neiti Josefina ei tahtonut tulla mukaan, ja Helga, johon hän oli luonut ankaran katseen, päätti siinä tapauksessa niinikään jäädä pois. Mossgordia oli niin pitkällinen istuminen uuvuttanut, ja Krapp oli antanut hänelle luvan mennä hänen huoneeseensa sohvalle lepäämään.

Kirkon tiiliseinän juurella oli kamariherra Munkin perhehauta korkean, vaakunakoristeisen rauta-aidan ympäröimänä. Raskas tammiovi, joka oli puolittain jäänyt rehevän murattiköynnöksen peittoon, johti muurattuun hautakammioon. Sen yläpuolelle oli hakattu kivipatsaaseen:

Tämän alla lepää

KAMARIHERRA KONRAD TEODOR MUNK s. syyskuun 4 p. 1829 k. joulukuun 2 p. 1885

Ja hänen vaimonsa

ADELGUNDA DOROTEA o. s. von LINDAU s. huhtikuun 3 p. 1831 k. elokuun 10 p. 1877

Sekä heidän tyttärensä

EDLA MUNK s. helmikuun 2 p. 1861 k. joulukuun 16 p. 1885

Rakkaus on lain täyttämys.

Tilanhoitaja työnsi syrjään murattiköynnöksen ja avasi tammioven. Avopäin astuivat nuo kolme herrasmiestä kammioon. Ummehtunut ja pilautunut ilma lemahti heitä vastaan, ja pari lihavaa rottaa, jotka olivat asettuneet tänne asumaan, livahti säikähtyneinä rakoonsa.

Silmien hiukan totuttua pimeään häämöitti täällä kolmen arkun ääriviivat. Kaksi takimaista oli mustaksi maalattua, etumainen paistoi valkoiselta. Valkoisen vieressä oli tyhjä tila.

Krapp sytytti lyhdyn, jonka oli ottanut mukaansa. Tämä loi kellertävän hohteen hämyiseen hautaholviin ja noille kolmelle arkulle, joista kukin oli koristettu tavanmukaisella, tilan alustalaisten antamalla hopeaseppeleellä. Ja niiden päällä oli kuihtuneita seppeleitä maatuneine silkkinauhoineen.

"Tämä ei ole kovinkaan viihdyttävä paikka", sanoi Matts Brille. "Niin, minä sanon, hra Krapp, että tämä ei ole juuri hauska paikka — ei lainkaan hauska."

"Hauskako? Ei toki. Kuolema vaikuttaa mielestäni sitä kaameammalta, mitä enemmän yritetään häivyttää sen katoavaisuusvaikutelmaa. Minusta tuntuu, että kallis marmoriarkku tai tällainen komeasti muurattu hautaholvi muistuttaa selvemmin katoavaisuutta ja tomuksitulemista kuin vaatimaton kumpu kukkasinensa. Ei voi olla ajattelematta kiven häviämättömän loiston ja niiden vaivaisten ihmisjäännösten vastakohtaa — hm, hm — jotka lepäävät sen alla maatumassa. — Mutta kulkekaammepa nyt sen paperin mukaan, joka oli Iversenin kätköissä. Vasen kulma, se voi olla ainoastaan tämä ovinurkka, koska holvi kupertuu sisäänpäin. Ja kolme kyynärää vasemmasta kulmasta voidaan saada vain, jos seurataan pitkää seinää, koska oviseinä ei ole kolmea kyynärää. Lipas on siis toisen ja kolmannen pilarin välissä, mutta kuinka monen tuuman korkeudella maasta, se ei käy tuosta selville…"

"Meidän on koputettava seinään. Meidän täytyy…"

"Tässä on kivi, joka ulkonee hiukan muusta pinnasta."

"Se on noin puolentoista kyynärän korkeudella", huomautti Petter Witt, joka muuten oli vaiteliaana kärsinyt paperin tulkitsemisessa saamansa tappion. "Minä sanoin kaksi kyynärää, siinä siis osasin sentään jokseenkin oikeaan."

Krapp väänsi irti kiven, joka olikin aivan löyhästi kiinnitetty, ja veti esiin pienen metallilaatikon. Se oli sidottu vihreällä silkkilangalla, jonka solmussa oli tilan sinetti.

"Tässä on etsimämme", hän sanoi ja silmäili lipasta lyhdyn valossa. "Jos herrat tahtovat katsoa, niin sinetti näyttäytyy koskemattomaksi. Me viemme kai lippaan täältä neiti Josefinan luo; sen enempää ei meillä olekaan sitten täällä tekemistä. Nyt saa valkoinen neitsyt maata levossa ja rauhassa."

Tammiovi painui kiinni heidän jälkeensä. He seisoivat jälleen hautuumaalla.

"Puh! Kerrassaan ihanaa päästä jälleen ulos", huokasi Matts Brille, kun tunsi auringon paistavan selkäänsä. "Minusta tuntui kaiken aikaa kuin hän olisi seissyt selkäni takana."