XIX.

Petter Witt oli istunut ääneti. Neiti Josefina ei ollut kääntynyt häneen, eikä hän tuntenut erityistä halua palauttaa mieliin ensimäistä käyntiään Munksholmassa.

Mutta tuokion kuluttua ajaessaan vaunuissa leveällä lehmuskäytävällä, joka johti kartanosta maantielle, hän huomasi vaalean puvun, joka silmänräpäykseksi vilahti esiin parin olkiauman takaa.

Samassa oli hän tehnyt päätöksensä. Hän sanoi toisille mieluummin kävelevänsä kotiin. Häntä halutti piirtää luonnos puistokujasta.

Mutta vaunut eivät olleet vielä kunnolleen hävinneet näkyvistä, kun hän hyppäsi ojan yli ja kapaisi juoksemaan aumoja kohti.

Hänen ehtiessään perille ei siellä kuitenkaan ollut ainoatakaan elollista olentoa. Hän juoksi aumojen taakse, niiden väliin, mutta tulos oli sama.

Tallin ovella katseli hevosrenki ihmeissään nuorta herraa, jota huvitti leikkiä piilosilla itsensä kanssa.

Mutta mitä tuo oli? Kasvismaalle johtavalla polulla loisti jotain punaista. Hän syöksähti paikalle ja huomasi, että se oli palmikkonauha.

Tässä oli siis jälki! Nopeasti joutui nauha taskuun, ja nyt hän porhalsi veräjästä kaali-, herne- ja porkkanasarkain poikki, kunnes saapui toiselle veräjälle.

Tämä johti pienemmälle pihalle, jota ympäröi neljä ulkohuoneriviä. Yhteen näistä näki hän vaalean puvun häviävän.

Se oli komea, pitkähkö kivirakennus, portti kummassakin päädyssä. Salamannopeasti hän laski, että jos hän nyt meni sisään toisesta portista, yrittäisi vainottu paeta toisesta. Senvuoksi hän ensin telkesi lähimmän portin säpin lujalla kalikalla, jotta kukaan ei voinut päästä siitä ulos, riensi sitten vastapäiselle portille ja astui sisälle.

Kirpeä haju lemahti häntä vastaan. Hän oli joutunut sikoläävään. Toistasataa kärsää tervehti häntä pauhinalla, joka oli halkaista hänen rumpukalvonsa. Komeat tanskalaiset jouluporsaat ja puolilihavat englantilaiset siat ja tylppäkuonoiset yorkshirelaiset täyttivät ilman röhkimisellään. Onnelliset imisät, jotka lojuivat pahnoissa puolipökertyneinä äidinrakkaudesta, kuorssasivat: hrum, hrum, ja kymmenistä pienistä vaaleanpunaisista, sokerileivoksilta näyttävistä porsaista, jotka pyöriskelivät ja tunkeilivat täysinäisten utareiden ääressä, kuului lakkaamaton piipitys hry — hry — y — y! Ja vanha karju, suvun esi-isä, joka tunnustukseksi ansioistaan oli saanut tilavan yksinmaattavan karsinan, yhtyi meluun törähdyksillä, jotka tuntuivat jättiläispasuunan puhalluksilta.

Mutta Petter Wittin aistimukset kohdistuivat vain vaaleaan pukuun. Hän näki sen rakennuksen toisessa päässä röykyttävän porttia, painavan säppiä, raivoavan ja seuhtovan. Ja vasempaan tai oikeaan katsomatta syöksyi Witt suoraan päämääräänsä kohti, niin että muuan vanha sianhoitaja, joka parhaillaan laitteli isoon ammeeseen maukasta hakkelusta mädänneistä perunoista, keittiönjätteistä ja mäskistä, oli kuukertua päistikkaa ammeeseen pelkästä säikähdyksestä.

Vihdoinkin! Hän seisoi Helga Munkin edessä, joka katseli häntä samalla kertaa surullisin ja suuttunein silmäyksin.

"Neiti Munk", hän huudahti, "minun täytyy puhua kanssanne! Minun täytyy."

Mutta karsinoissa syntyi suuri hämmästys.

"Öh, öh", päivitteli muuan vanha imisä, joka oli synnyttänyt useita satoja porsaita maailmaan ja jota suunnaton makkarapaljous sai kiittää olemassaolostaan, "öh, öh, mitä voi hänellä olla neiti Helgan kanssa puhuttavaa! On hävytöntä tunkeutua tuolla tavoin kunnialliseen ja säädylliseen läävään. Röhkikää, lapseni, röhkikää! Ei ole suinkaan terveellistä teidän kuulla, mitä hän sanoo."

Ja nuoret porsaat röhkivät kaikesta sydämestään, niin että Helgan ja Petterin täytyi huutaa lujasti, voidakseen kuulla toisiaan.

"Mitä tahdotte minusta?" huusi Helga. "Miksi ajatte minua takaa? Jos tahdotte puhua kanssani, niin voittehan tulla tätini luo."

"Minulla ei ole mitään asiaa tädillenne", karjui Petter. Witt maltittomasti; "teidän on kuultava, mitä minulla on sanottavaa! Koko onneni on kysymyksessä!"

Mutta Helga katsoi häneen surullisesti. Saadakseen sanansa käsitetyiksi oli hänen lähennettävä suunsa aivan Wittin korvanjuureen.

"Onnenneko, hra Witt! Kuinka se voisi riippua minusta! Meidän tuttavuutemmehan on niin lyhyt, ja — parasta on, ettemme enää tapaa toisiamme! Antakaa minun nyt mennä, kuuletteko!"

Hän tahtoi saada neiti Helgalle sanotuksi, että hän rakasti Helgaa, että hän — oh, hän ei osannut ajatella, niitä tyhmiä ja tulisia sanoja hän olisi tahtonutkaan lausua! Mutta siat tulivat väliin. Ne täyttivät ilman kiukustuneella hornanmelskeellä.

Mitä olisivat hänen sanansa voineet tässä vaikuttaa. Niiden oli saatava voimansa siitä, että tulvivat raikkaina hänen sydämestään; mutta päteekö yksi ihmissydän sadan kärsän röhkimistä vastustamaan?

Hän väistyi syrjään ja antoi Helgan hiipiä ohi. Raskain, murheellisin katsein hän näki vaalean puvun soluvan noiden monien karsinain riviä pitkin.

Seuraavana hetkenä tullessaan raittiiseen ilmaan hän oli lentää suoraa päätä tilanhoitaja Krappin syliin, joka seisoi ihan portin takana ikäänkuin odottamassa jotakuta.

Hän hämmästyi tapaamisesta siinä määrin, että unohti vastata tervehdykseen. Mutta niin kauan kuin hän oli tilanhoitajan näköpiirissä, oli hänellä aivan ruumiillinen tunne siitä, että tutkiva silmäpari seurasi hänen kulkuaan.