VIII.

"Krapp… hra Krapp!"

He olivat pistäytyneet tilanhoitajan asuntoon, joka oli herraskartanon siipirakennuksessa. Sisällä oli hyvin siroa: valkoiset, hieman liian usein pestyt akkunaverhot, koreat hyvin hoidetut ruukkukasvit ja häkissä kanarialintu. Olisi saattanut luulla, että täällä asui joku vanha neiti. Mikään ei muistuttanut miesväkeä; ei näkynyt piippuhyllyjä, ei metsästysvehkeitä.

Helga oli tullut sisälle kuin myrskytuuli ja tuonut mukanaan Petter Wittin. Hänen heleä äänensä kajahteli niin, että kanarialintu hypähti peljästyneenä korkealle. Vähän ajan perästä vastasi hiljainen ääni makuukamarista:

"Kyllä, neiti Helga, tulen heti."

"Saattepa nähdä hauskan kekkulin", sanoi Helga heidän odotellessaan. "Tehkäämmekin pikkuista pilaa hänelle. Teidän on oltava mitään huomaamatta ja myönnyttävä kaikkeen, mitä minä sanon."

Samassa ilmestyi tilanhoitaja Krapp huoneeseen. Hän oli todellakin ihmeellinen olento, pieni, leveä ja villainen. Ei ainoastaan hänen päänsä ollut peittynyt vaaleaan, villaiseen tukkaan ja samanlaiseen rehevään leukapartaan, vaan luonto oli istuttanut häneen pikku töyhtöjä kaikkialle, missä vain oli tilaa. Hänen kulmakarvansa olivat villaiset, korvista kasvoi villatukkoja, samoin sieramista. Hänen lyhyet, leveät kätensäkin olivat runsaalla karvaoraalla. Hänen sinisissä, hyväntahtoisissa koiransilmissään oli vähätuloisten ilme, ja puhuessaan hän useinkin tuntui kääntyvän itseensä pikku hymähdyksillä. Hän ei ollut viittäkymmentä vanhempi, mutta hänen hiljainen, vaatimaton olemuksensa sai hänet vaikuttamaan iäkkäämmältä.

"Ajatelkaas, Krapp", huusi Helga hänen korvaansa, "tämä herra on maisemamaalari Witt; olen korjannut hänet merestä."

"Hm, hm, mitä neiti Helga sanoo?"

"Sanon, että olen onkinut hänet merestä. Hän oli eräässä aluksessa, joka teki haaksirikon tuolla niemen luona. Koko väestö, johon kuului kahdeksan miestä, villakoira ja neekeri, hukkui heti. Hra Witt oli laivassa matkustajana; hän yksinään pelastui."

"Sehän oli kauhea onnettomuus."

"Mikä? Sekö, että herra Witt pelastui?"

"Ei, luonnollisesti, mutta että nuo toiset…"

"Niin, ja tiedättekö, mitenkä tämä onnettomuus tapahtui, Krapp?… Kapteeni oli saanut näkyviinsä tuollaisen linnunpelättimen, joita täti on teidän tahdostanne asettanut tuonne rantametsän laitaan. Hän luuli sitä merimerkiksi, ja niinpä — rauskis vain!"

Krapp oli karahtanut kasvoiltaan aivan tummanpunaiseksi.

"Silloin minun täytyy todellakin sanoa, että se oli kerrassaan välttämätöntä. Linnut tekivät niin tavatonta vahinkoa laihossa…"

"Oh, teidän tulisi hävetä, Krapp, kun idarratte lintuparoilta muutamaa jyväistä. Kuka sanoo, ettei niillä ole samaa oikeutta Jumalan lahjoihin kuin teillä ja minulla? Nyt näette seurauksen: puoli tusinaa ihmisiä on hukkunut, ja minä olin mennä samaa tietä. Tulen aivan rauhallisesti Attilalla ratsastaen, näen hra Wittin taistelevan aalloissa — ja molskis! minä mereen!"

"Helga-neiti ei kuitenkaan näytä kastuneelta." Hän katseli epäillen.

"Minä tietysti riisuin sukat ja kengät ja annoin sitten Attilan ottaa minut selkäänsä… oh, te tietysti olisitte mieluummin nähnyt, että sekä hra Witt että minä olisimme sinne jääneetkin. Kun minut olisi sitten kannettu kotiin kuolleena — sinisenä — vesi tiukkumassa kaikista huokosista — silloin olisitte kyllä oikein iloinnut työstänne."

Krapp oli käynyt aivan kalpeaksi, ja hänellä oli kyyneleet silmissä.

"Minä vakuutan teille, neiti Helga, että jos joutuisin kokemaan tuollaista, se olisi hm, hm, surullisin päivä elämässäni."

Hänet keskeytti helähtävä nauru.

"Hän uskoo sitä, taivas auttakoon minua, hän uskoo sitä!… Oi, kuinka rakastan teitä, hra Krapp, kun uskotte kaikki, mitä teille syötetään. Ei, hra Witt on vain pudonnut ojaan. Hän istui maalaamassa, ja Attilan säikähdyttämä vanha lehmä ryntäsi kaatamaan hänet ja hänen maalaustelineensä ja kaikki. Ja nyt on teidän lainattava hiukan kuivia vaatteita hänen pukeutuakseen, kunnes omat vaatteensa kuivaavat. Sitten tulette molemmat aamiaiselle, ja sen jälkeen ehkä herra Wittiä huvittaa nähdä vanhojen hammastikkujen kokoelmaa."

"Niin, olletikin ensimäinen löytö on arvokas", sanoi Krapp esitelmöivällä äänellä. "Jos aukaisette Fournsau'n kirjoittaman teoksen 'Historie des moeurs du XVIII siecle, tome 16' [18. vuosisadan tapojen historia] hm, hm, niin tapaatte 235. sivulta seuraavan lausunnon: 'Tästä tavattomasta hienostumisesta huolimatta puuttui siihen aikaan sellaisiakin välineitä, joiden nykyään katsotaan kuuluvan jokaisen välttämättömiin tarpeisiin. Kampojen ja hiusharjojen käytön tunsivat vain korkeimmat piirit, ja hampaiden hoito oli vielä aivan kehdossaan; sellainen koje kuin hammasharja oli hyvin vähän tunnettu, mutta hammastikku ei lainkaan.' Nyt olen minä kuitenkin huomannut…"

"Niin, kiitos, hyvä Krapp, mutta tällä hetkellä emme ole niin paljoa kiintyneet hammastikkuihin kuin siihen, että niille annetaan jotakin kaivettavaa. Sitäpaitsi hra Witt vilustuu tuossa seistessään. Nyt jätän herrat kahden kesken ja toivotan pikaista jälleennäkemistä — hyvästi siksi aikaa, hyvät herrat."

Petter Witt jäi yksikseen tilanhoitajan kanssa. Hänessä oli herännyt jonkunlainen epäluulo pientä, kumartelevaa herrasmiestä kohtaan. Hra Krappilla oli omituinen säyseä ja anteeksipyytävä hymy, joka näyttäysi tuuhean parran takaa, ja äsken, hänen kuullessaan Helgan tehneen hänestä pilaa, se levisi yli hänen kasvojensa, niin että hän muistutti janoista koiraa, joka irvistelee aurinkoa kohti. Tuolla tavoin hymyilevät ihmiset eivät ole minun mieleisiäni, ajatteli Petter Witt.

Krapp johti hänet makuukamariinsa.

"Minulla on muuan musta puku, hm, hm. Se ehkä sopisi hra maisemamaalarille varsin hyvin, vaikka me olemmekin hieman erilaiset varreltamme. Mutta ensin on meidän pakko hankkia muutamia alusvaatteita."

Petter Witt puki ylleen vaatteet. Takki oli musta, melkein papillista kuosia; lisäksi kuului pukuun mustat samettiliivit ja housupari, joka varmasti oli liian lyhyt tilanhoitajalle itselleenkin. (Ihmeellistä, ajatteli Petter Witt, tuntuupa siltä kuin muutamien ihmisten mielestä olisi siveellistä ja rehellistä kulkea liian lyhyissä housuissa.)

Petter Wittillä päättyi näiden housujen verhoava vaikutus heti polven alapuolelle; hihat ulottuivat hädin kyynärtaipeeseen saakka, ja liivit yrittivät turhaan yhtyä housun kauluriin.

Mutta sensijaan oli puvussa aivan ylenpalttisesti leveyttä. Se pullotti laskoksilla sekä edestä että takaa.

"Minä muistutan sirkustemppuilijaa", tuumi Petter Witt, kun hän tutki itseään kuvastimessa. "Mutta tähän saapi tyytyä, ja kannattaa olla hyvilläänkin."

Krapp tarkkasi hänen kasvojensa vaihettelevaa ilmettä tutkivin katsein.

"Luonnollisesti eivät nämä vaatteet ole sellaisia, joissa hra maisemamaalarin on tapana kulkea. Minähän olen jo pian vanha mies, hm, hm, joten yleensä pukeudun hiukan porvarillisesti ja vaatimattomasti."

"Oh, mikäpä tässä, hra Krapp! Vika ei ole niin suuresti teidän räätälinne kuin kaiken Luojan, jolta olemme saaneet niin erilaisen rakenteen. — Täällä on taskussa joku paperi. Kenties sitä ei kannata säilyttää."

Hän oli ottanut esiin kokoontaitetun paperin ja ojensi sen tilanhoitajalle, joka otti sen hätäisesti kiittäen ja laski kirjoituspöydälle. Hän oli käynyt aivan punaiseksi. Petteristä tuntui niinkuin tuossa paperissakin olisi ollut jotain villaista.

Kun nyt vain Matts saa laillisen omistusoikeutensa täytäntöön, silloin on tuon vanhan syntisen loppuhetki lyönyt. Niin, niin kyllä, ukkoseni. — Hän oli mutissut tämän puoliääneen mielensä keveydessä.

"Ei mitään kiittämistä", virkkoi vähäkuuloinen kohteliaasti kumartaen. "Onhan luonnollista, auttaa lähimäistänsä tapaturman kohdatessa. Nyt pyydän teitä vain suodaan minulle anteeksi, että hetkiseksi pistäydyn hiukan siistiytymään."

Hän katosi makuukamariin. Oven avautuessa tuulenpuuska lennähdytti lattialle paperin, jonka hän oli vastikään laskenut kirjoituspöydälle.

Petter Witt otti sen ylös ja aikoi panna takaisin pöydälle, mutta muutti sitten mieltään ja pisti sen taskuunsa.

En lue sitä, hän ajatteli, mutta olen varma, että siinä on jotakin metkua. Kun hän sitten kerran tapaa sen tämän taskusta ja muistaa minun niissä kulkeneen, saa hän edes pienen, terveellisen säikähdyksen. Ja sen suon hänelle kernaasti.