XIII.

"Hei", tuumi Matts Brille seuraavana aamuna herätessään "Ihanampana ei luonto olisi koskaan voinut tervehtiä rakkauteni syntymäpäivää! Taivas heloittaa sinisenä kuin armaani silmät; aurinko loistaa kuin suuri onnenraha! Kun me, Tuttan ja minä, piakkoin purjehdimme selälle, huojuttelee heikko tuulenväre puiden lehtiä, ja silloin tuntuu tuhannen pikku lemmenhaltijaa lymynneen kaislistoon kuiskimaan: 'Onnea, onnea!'"

Maakauppiaalta oli hän edellisenä iltana ostanut parin valkoisia housuja ja sinisen lakin, jossa hohti kolme kullattua kruunua. Lisäksi oli hänellä yllään sininen takki, punainen kaulahuivi ja valkoiset kangaskengät.

Hän oli näköjään kuin ikänsä kaiken ulapoilla viettänyt.

Hänellä oli taskussaan runo "Onneni venho" sirosti puhtaaksi kirjoitettuna. Koko yön oli hän istunut sitä sommitellen, ja se oli tuottanut hänelle monta huolta.

Mutta nyt olikin siinä loppusoinnut niinkuin muissakin runosepityksissä. Häntä itseänsä miellytti erityisesti viimeinen säkeistö; tässä verrattiin hänen rakastettuansa tuuleen, joka pullisti purjeita.

Ma korvas juuressa kuiskailen: Oot onneni tuuli sä herttainen. Oi purppuraruusua rohkenen anoa ja sinua morsiamekseni sanoa, kun onnemme venhoa ohjaten vain me riemuitsemme: "Ma armahan sain!"

Aamukahvia, juodessa oli hänen määrä tavata neiti Tuttan, ja huoneeseen tullessaan hän tunsi silmiänsä häikäisevän. Hän ei ollut milloinkaan nähnyt neitoansa niin lumoavana. Tällä oli yllään kermankeltainen puku, joka sopi mainiosti hänen kalvettuneeseen hipiäänsä. (Ah, kalvetustautikin kaunisti häntä! Brille oli jo ajatellut sepustaa runon "Valkoinen hirveni", tai "Valkea liljani.") Pienen pieni nenä oli päiväpaisteen hivelemänä saanut elämänhaluisen hohteen, jonka hyvänä täydennyksenä hänen vyössään loisteli iso tummanpunainen piooni.

Brille tempausi väkisinkin koholle tuoliltaan ja huudahti:

"Totta tosiaan, neiti Matthisen, jopa te tänään olette viehättävä!"

Mutta hän ei huomannut, että pöytäliinan nurkka oli sotkeutunut hänen sääriinsä. Noin äkkiä kavahtaessaan seisaalle hän kaatoi kahvikupin, ja sen sisältö läikähti hänen valkoisille housuilleen.

Neiti Tuttan kirahti: "Voi taivas!" Ja Matts Brille seisoi suruissaan katsellen vaaleanruskeata tahraa.

"Näissä minä en vähään aikaan voi näyttäytyä", hän huokasi.

Mutta hänen teki mielensä siunata tapaturmaa, kun neiti Tuttan itse lähti hänen kanssaan keittiöön yrittämään hangata pois laikkua. Kuinka herttaisen kainosti hän kävikään käsiksi valkoisen kankaan liepukkaan — kuinka suloisen innokkaasti hän hieroikaan ja saippuoi ja kostutteli, kunnes koko housunlahe oli likomärkä ja kahvitahra levinnyt muistuttamaan Europan karttaa.

"Ei se sentään näy lähtevän", sanoi neiti Tuttan ja hymyili säälivästi. "Kuivanakin se varmaan jää näkyviin."

Matts Brillen täytyi siis mennä muuttamaan housuja. Heti senjälkeen he astelivat alas rantaan, Brille tummansinisissä housuissa, mutta molemmat täysin onnellisina.

Brillellä oli eväskori käsivarrella; leivonen liverteli. Koirat haukkuivat; siellä täällä pistäysi miehen alku liian lyhyeksi käyneessä koltissa talonpoikaistuvan ovesta esille.

"Kalastajaapa" oli pienen kallion takana. Sinne päästiin erästä onkalotietä. Matts Brille ja neiti Tuttan kävelivät haastellen aamuhetken tenhoavasta tunnelmasta ja siitä viehätyksestä, jota tällainen tuttavallinen seurustelu tuotti ollessaan vapaata äänekkäistä saattajista.

Mutta äkkiä he kuulivat raikkaasti helähtävän: "Hyvää huomenta". Ja kaksi hahmoa sukelsi esiin ojasta, huudellen yhä: "Hyvää huomenta! Hyvää huomenta!" kunnes viimein lauloivat sitä säveljaksona: "Kas hyvää huomenta! Kas hyvää-huomenta! Kas hyvää-huomenta! Kas hyvää-huomenta!"

Matts Brille seisoi kankeana kuin tikku, painautuneena onkalotien uomaan, ja hänen luomensa paisui julmasti, muistuttaen sinivuokkoa. Neiti Tuttan oli tahtomattaan tarttunut hänen käsivarteensa.

"Mossgord ja Witt! Mitä herran nimessä te tahdotte?"

"Lähteä purjehtimaan sinun kanssasi, veikkonen!"

"Kenen kanssa?"

"Sinun kanssasi!"

"Se ei käy laatuun."

"Oh, sinä ajattelet ystävääsi maanviljelijää, jota aiot lähteä tervehtimään, mutta ei hän niin pahasti pelkää ihmisiä!"

"Ei ole tilaa, neiti Matthisen tulee mukaan."

"On toki, seitsemän, kahdeksan henkeä vähintään mahtuu purteen! Neiti kenties pistäytyy viereisille jonkun ystävättärensä luo?"

"Niin — hm — neiti aikoo mennä tervehtimään erästä ystävätärtään."

"Ja pelkääkö sekin ihmisiä?"

"Ei — ei aivan — mutta —"

"Neidin ystävätär ei pelkää ihmisiä; no, sepä hauskaa, se, silloin me kaksi tulemme neidin saattajiksi. Sinä voit laskea meidät maihin, missä tahdot. Sillaikaa kun sinä käyt tapaamassa arkaa ystävääsi, saatamme me neitiä hänen seuranhaluisemman ystävättärensä luo. Mikä tuossa on? Sinulla on totisesti eväsvasu matkassa."

"Ei se mikään eväsvasu ole. Se on neiti Mathisenin vasu — neiti pitää siinä nypläystyötänsä."

"Se lienee suuri homma?"

"Niin, se on — sänkypeite."

"No, kun neiti nyt saa meistä seuraa, ei hänen tarvitse nypläillä. Me tulemme kyllä kolmisin toimeen keskenämme, eikö totta, neiti?"

"Sanonpa teille jotakin. Minä suorastaan en huoli teitä mukaan. Neiti Matthisen on hyvin arka merellä, ja hän ei uskalla tulla, jos veneessä on enemmän väkeä kuin kaksi, ja… Ei, tämäpä oli hävyttömintä, mitä olen kokenut!"

Viime huudahdus johtui siitä, että Mossgord vähääkään välittämättä Matts Brillen vastaväitteistä oli mennyt venelaiturille ja siitä heilahtanut tuhtolaudalle. Petter Witt seurasi kintereillä. Vene oli vallattu.

Joko oli purjehdusretki kokonansa jätettävä tai oli mukauduttava välttämättömyyteen.

"Enpä tiedä, neiti Matthisen", virkkoi Matts Brille mielenliikutuksesta väräjävällä äänellä, "haluatteko näissä oloissa lähteä purjehdusretkelle? Olen tuskin nähnyt mitään karkeampaa, ja nuo kaksi vekkulia ansaitsisivat, että me antaisimme heille läksytyksen jäämällä kotiin."

"Eikö se teidän mielestänne näyttäisi hieman omituiselta?" sanoi neiti Tuttan aivan tulipunaisena. "Ihmiset voisivat luulla, että minä… että te ja minä…

"Olette oikeassa! Aivan oikeassa! On tapauksia, jolloin hienotuntoisten ihmisten ei auta muu kuin mukautua ilkimysten hävyttömyyteen. Onneksi voimme osoittaa koko esiintymisellämme, kuinka syvästi me halveksimme heitä."

Hän ojensi neiti Tuttanille kätensä, ja jäykän arvokkaina astuivat he venheeseen. Eväsvasu asetettiin peräkannen alle.

Matts Brille hoiti purjeita, ja Petter Witt kävi peräsimeen. Hän ei ollut kuitenkaan täysin tyytyväinen esittämäänsä osaan.

"Me kaksi voimme toki autella mukana jotenkuten", hän sanoi.

Mossgord istui puhellen neiti Tuttanille, kuinka iloissaan Matts Brille näkyi olevan, kun hän aavistamattaan sai molemmat parhaat ystävänsä purjehduskumppaneikseen.

"Hänen on niin vaikea tulla toimeen ilman meitä, kunnon pikku Mattsin. Jos jonkun nuoren neitosen mieleen joskus juohtuisi mennä kihloihin hänen kanssaan, niin hän saa silloin meidät molemmat kaupanpäällisiksi. Mutta eipä siitä juuri ole vaaraa. Naisten tenhoajaksi ei häntä voine sanoa."

Nämä sanat nostattivat Mattsin kasvoille uhkaavan ilmeen. Neiti Tuttan istui selin häneen. Brille saattoi näin ollen mielitiettynsä näkemättä ilmaista katkerintakin kiukkua katsannollaan.

Mutta Mossgord ei ollut millänsäkään.

"Ei käy kuitenkaan sanominen, että hän ei ole pannut parastansa. Tuolla kunnon veikolla on uusi rakkausseikkailu kerran kuussa. Ja kesällä, kun päivät ovat pitkät, hän ehtii suoriutua kahdestakin."

Matts Brillen kasvot eivät tästä suinkaan leppyneet. Mutta hän päästi muutamia käheitä kurkkuääniä, joiden piti olla naurua.

"Höh, höh, höh — onpa hyvä, että teet pilasi niin karkeaksi, ettei voi syntyä epäilystäkään sen merkityksestä. Muutoin saattaisi uskoa — hö, hö, ho — eikö totta, neiti Matthisen, muutoin saattaisi luulla — höh, höh, höh — että hän on ihan tosissaan…"

"Vaaditaan myös rohkeutta mennäkseen naimisiin hänen kanssaan", pitkitti Mossgord järkähtämättömän levollisesti; "hän kuorsaa, nähkääs, siinä määrin, että hänen täytyy aina asua erittäin vankasti rakennetuissa taloissa, jotta ne eivät sortuisi hänen päällensä."

Matts Brillen hilpeys yltyi yhä. "Höh, höh, höh! Se on vain leikkiä, vain — höh, höh, höh…"

"Tietenkin se on vain höh, höh, höh! Mutta oikeinpa teet siinä, Matts, että ajattelet vanhaa ystävääsi, jota nyt menemme tervehtimään."

"Oh, arvaat kyllä, että sekin on leikkiä."

"Vai niin, vai leikkiä? Kiitos vain, mutta sellaisia juttuja osaamme me itsekin sepustaa! Niinkuin me emme olisi tienneet, että tuo vanha ystävä kulkee hameissa! Sinullahan on mielitietty Falsterilla, senkin Don Juan! Niin pian kuin olet päässyt meistä eroon, kiiruhdat tietysti hänen luokseen."

Tämän julkean syytöksen vaikutus oli tavaton. Matts Brille, joka piteli purjeen jalusnuoraa, päästi sen kädestään. Vene kiepahti ympäri, pisti keulansa aaltoihin ja alkoi täyttyä vedellä. Neiti Tuttan sinkosi tässä tempaisussa tuhdolta suoraan Petter Wittin syliin. Tältä heltisi peräsimen varsi, ja vene alkoi pyöriä kuten koiranpenikka, joka kieppuu häntäänsä tavoittaen.

Pahimmin kävi Mossgordin. Töytäyksessä oli hän pudonnut veneen pohjalle. Siellä hän makasi nyt likomärkänä vedessä, ja hänen ympärillään uiskenteli kaksi kananpuolikasta, hummerirasia, voikuppi, kymmenkunta leivänpalaa sekä kirjava valikoima pehmeäksi keitettyjä munia, makkaroita, maksapasteijaa, olutta, sokeria, kermaa ja kahvia ynnä kaikkea muuta hyvin järjestettyyn aamiaiseen kuuluvaa.

"Mitä tämä on?" huohotti hän. "Sanotko sinä tätä nypläystyöksi?"

Matts Brille ei vastannut. Hän oli jälleen nopeasti tarttunut jalusnuoraan ja saanut veneen kölillensä.

"Neiti Matthisen, ettekö tahtoisi käydä peräsimeen! Emme voi uskoa sitä kellekään noista herroista… Petter Witt, ammenna vettä venheestä! Ammenna hemmetissä, sen verran kykenet toki auttamaan! Mossgord kai pystyy omin neuvoin pääsemään jaloilleen!"

Mossgord oli varsin kylmäverisesti jäänyt makaamaan ja katseli ihmeissään ympärilleen. Huomatessaan, ettei kukaan tullut hänen avukseen, hän ryömi hitaasti ja laiskasti takaisin tuhdolle, puisteli märkiä vaatteitaan ja loi kaihomielisen silmäyksen ruokatavaroihin.

"Sääli hyvää ruokaa", hän pahoitteli. "En todellakaan uskonut, että meillä oli aamiainen mukanamme; luulin poikkeavamme maihin syömään. Mutta hummerit toki voidaan pelastaa. Periaatteellisesti en tosin muuten mielelläni syö säilykehummeria, mutta poikkeustapauksessa…"

"Älä huoli vaivautua! Hummeri tulee kyllä syödyksi ilman sinun apuasikin — peräsin ylähangan puolelle, neiti — ei, noin! Ylähanka on oikeanpuoleinen laita… Witt, voit tulla tänne ja ottaa jalusnuoran hoitoosi!"

Petter Witt totteli äänettömänä. Matts Brille oli äkkiä tullut määrääjäksi. Sillaikaa kun Petter Witt hoiteli jalusnuoraa, hän kokosi pelastettavaksi kelpaavat ruoka-aineet. Ja niistä riitti kahden hengen runsaaksi aamiaiseksi.

"Vapautappa neiti peräsimestä, Mossgord! Tehkää niin hyvin, neiti! Luullakseni on noille herroille kylliksi, kun saavat katsella aterioimistamme."