XXV.

Sillävälin oli sattunut kiivas kohtaus neiti Josefinan ja Helgan kesken.

Viisas ja varova pari oli sovittautunut lähtemään viimeisenä kirjastosta. Sehän ei ollut ihmeellistä, hehän olivat istuneet siellä niin kauan katsellen toisiansa ja janoten hiukan rakkautta.

Ja silloin oli Petter Witt kietaissut käsivartensa hänen vyötäisilleen, ja Helga oli hiipinyt häneen kiinni poski poskea vasten.

Se oli tapahtunut vain silmänräpäykseksi, joten sitä ei olisi voinut sanoa poikkeukseksi siitä viisaudesta ja varovaisuudesta, jota he muutoin niin tunnollisesti noudattivat. Mutta kaikeksi onnettomuudeksi oli neiti Josefina heidän huomaamattansa pyörähtänyt päin, ja kiukustunut: "Helga, sinä tulet mukanani, tahdon puhua kanssasi", oli valmistanut nuorta tyttöä pahimman aavisteluun.

Neidin huoneessa tapahtui tilinteko. Helga tunnusti heti kaikki. Hän sanoi rakastavansa Petter Wittiä ja tulevansa onnettomaksi, ellei hän pääsisi vapaaksi siitä lupauksesta, joka esti häntä saamasta Petteriä. Neiti Josefina vastasi, että sellaisesta ei voinut tulla puhettakaan. Mutta että Helga saattoi tuollaista ajatellakaan, se todisti parhaiten, minkälaista Petter Wittin vaikutus häneen oli, ja ellei hän heti katkaissut kaikkia välejänsä maisemamaalarin kanssa, oli hän kulkemassa siveellistä häviötänsä kohti. Sitten oli hän syöksähtänyt keittiöön ja pauhannut piioille, kunnes muuan näistä sanoutui irti ja toinen uhkasi tehdä samaten. Mutta Helga meni omaan huoneeseensa ja itki silmänsä väsyneiksi.

Nyt olivat kaikki kokouksen osanottajat jälleen keräytyneet kirjastoon. Heidän edessään oli pöydällä asiakirjalipas; tilanhoitaja Krapp sai rinnalleen Mossgordin, jotta tämä etevä lainoppinut voisi valvoa toimituksen oikeata menoa.

Oltiin aivan hiljaa, kun Krapp mursi ison sinetin, ja kaikki kumartuivat eteenpäin nähdäkseen paremmin.

"Ensiksi", sanoi Krapp, "tässä on pinkka kirjeitä Matts Iverseniltä Edla Munkille. Ehdotan ne jätettäväksi kirjoittajan ainoalle perilliselle, hra Brillelle. Sitten tulee Edla Munkin päiväkirja, jonka hän on määrännyt annettavaksi Matts Iversenille, jos hän joskus tulisi takaisin. Päivä päivältä on hän siihen kirjoittanut pikku kokemuksiansa, käsitellen niitä rakastettunsa muiston yhteydessä."

"Lukekaahan meille jotakin siitä", pyysi Mossgord haukotellen; "päiväkirjat eivät aina ole hullumpia."

"Niin, tässä on muuan kuvaava kohta:

'Tänään on kevät. Ensimäiset sahramikukat alkavat pistäytyä näkyviin. Kaikki on luonnossa nuorta ja uutta. Minä yksin tunnen itseni vanhaksi ja kuihtuneeksi senvuoksi, että sinä et ole täällä. Voin ainoastaan ajatella, mitä onnea kesä olisi saattanut minulle tuoda, ja minun täytyy kääntyä pois kaikesta orastavasta vehmaudesta ja itkeä. Minusta tuntuu, että tuskin siedän nähdä kukkasia ja lehtiä tänä vuonna.'"

"Jumala varjelkoon", sanoi neiti Josefina, "siinäpä hentomielinen hupakko. Älkäämme välittäkö enemmästä!"

"Ei, luullakseni voimme tämänkin jättää perilliselle." Ja Krapp avasi laskoksiltaan ison paperin. "Tämä sitävastoin saattaa merkitä jotakin. Otsikkona on: 'Viimeinen tahtoni, kirjoitettu kuolinvuoteellani joulukuun 10 päivänä 1885.' Se on merkitty sanelun mukaan, tohtorin ja silloisen tilanhoitajan todistamana; he ovat vielä molemmat elossa ja voivat vahvistaa, että vainaja oli täysissä sielun voimissa."

"Nyt se tulee", sanoi Matts Brille. Ja kaikki vetivät tuolinsa lähemmä Krappia, joka luki:

"Isäni kuoleman jälkeen Munksholman omistajana lausun täten viimeiseksi tahdokseni:

"Munksholman tilan tulee jäädä meidän sukumme haltuun, niinkuin se on ollut vuosisatoja. Se joutukoon siis minun kuoltuani lailliselle perilliselle, isä-vainajani serkulle, neiti Josefina Munkille, kuitenkin ehdolla, joka tässä alempana mainitaan. Mitä sitävastoin tulee minun jälkeeni jäävään irtaimeen, niin sen saakoon rakkain ystäväni maan päällä, Matts Iversen…"

Matts Brille oli noussut seisaalle mitä suurimman jännityksen valtaamana, ja Mossgordkin hieman liikahti. "Vihkimätodistus", huudahti Brille; "eivätkö he muka olleetkaan naimisissa?" Mutta Krapp luki rauhallisesti edelleen.

"Siten että hän ottaa sen haltuunsa samana päivänä, jona hän palaa kotiin ja osoitukseni mukaan avaa hautakammioni, ja että hänellä on oikeus käyttää sitä tarpeen mukaan niin kauan kuin hän elää. Hänen kuoltuaan siirtyy jäännös minun sukuni haltuun."

Nämä sanat kuullessaan nousi neiti Josefina ja katsoi voitonriemuisena ympärilleen. Matts Brille tunsi kärsineensä tappion, ja hänen luomensa kävi lakastuneen vihreäksi.

Mutta vielä ei hän kuitenkaan tahtonut luopua kaikesta toivosta.

"Jatkakaa, jatkakaa!" hän huusi.

Ja Krapp pitkitti:

"Ylläolevaan liitän seuraavan määräyksen:

Viimeisinä elämäni päivinä olen tuntenut itseni syvästi onnettomaksi ja epätoivoiseksi siitä, että minä en enää täällä maan päällä saanut nähdä sitä ainoata ystävääni, johon olen kiintynyt kaikesta sydämestäni. Senvuoksi tahdon tehdä kaiken voitavani, jottei muille tulisi samaa kohtaloa. Panen kaikkien niiden sydämelle, jotka minun jälkeeni tulevat Munksholman omistajaksi, että he älkööt ilman syytä koskaan eroittako kahta ihmistä, jotka vakavasti ja sydämellisesti pitävät toisistaan. Ja rajoittamattoman omistusoikeuteni nojalla määrään, että jos joku perilliseni rikkoo tämän ehdon, niin tila ja irtain käytettäköön heti hyväntekeväisyystarkoituksiin, 'Matts Iversenin rakkauden muistoksi' nimitettynä lahjoitusrahastona yksinäisille naisille, varsinkin sellaisille, joiden rakkaus on pettynyt. — Tämä on minun viimeinen tahtoni.

Munksholmassa joulukuun 10 p:nä 1885.

Edla Munk."

Krapp käänsi asiakirjan kokoon, ja huoneessa oli aivan hiljaista. Matts Brille istui kiikutellen hermostuneesti tuolia. Mossgord oli vajonnut suloiseen horrostilaan. Hänen suupielissään väikkyi onnellinen hymy. Hän oli istuvinansa kotona kestikievarissa, missä tarjottiin päivälliseksi nuorta sorsaa. Petter Witt oli salaa tarttunut Helgan käteen, puristaen sitä.

Sitten nousi neiti Josefina ja sanoi:

"Pitäisikö tuon muka olla lakina ja oikeutena minulle?" Krapp katsoi häneen ja vastasi lempeällä äänellään: "Sikäli kuin voin ymmärtää on testamentti pätevä."

"Siitä minä en välitä rahtuakaan!"

"Täti!" Tämä oli Helgan ääni, ja siinä oli rukoileva sävy. Mutta neiti Josefina keskeytti:

"Vaiti, Helga! Ottaessani sinut kasvatikseni asetin nimenomaiseksi ehdoksi, että täällä Munksholmassa ei saanut liikkua mitään miesväkeä. Siihen sinä suostuit. Jos et tahdo pitää lupaustasi, niin älä vainkaan! Mutta minäpä tahtoisin nähdä sen, joka voisi kieltää minut peruuttamasta kaikkea. Vielä on kai tila minun, minä voin menetellä sen kanssa miten tahdon. Voin ottaa Krappin kasvatikseni sinun sijastasi, jos haluan. Hän ei ainakaan antautune lempijuttuihin — vaikka — kukapa senkään tietää."

"Meitä olisi sentään kaksi päättämässä siitä asiasta", tokaisi Krapp vastoin tapaansa hyvinkin kiihtyneenä. "Sinä päivänä, jolloin neiti Helga lähtee täältä, lähden minäkin."

"Vaiti, Krapp, minä nyt puhun. Minä uskoin Helgaa kyllin järkeväksi oivaltamaan, että minä harrastin hänen parastansa! Kaikki nuo kihlaukset ja naimiset ja rakkaushoureet — mihin ne johtavat? Millaisia avioliittoja näemmekään ja kuulemme mainittavan! Ihmisen tulee kiittää Jumalaa, kun on säästynyt tuollaisesta."

Matts Brillestä tuntui, että hänenkin oli virkettävä sanansa.

"Minäkin olen jo kauan sitten jättänyt hyvästi kaikelle sellaiselle", hän huomautti. "Toiselta puolen täytyy kuitenkin myöntää…"

Mutta neiti Josefina ei kuunnellut häntä.

"Sinä olisit voinut viettää täällä hyviä päiviä, Helga", hän jatkoi, "kunnes olisit tullut vanhaksi ja harmaaksi. Mutta kun nyt välttämättömästi tahdot syöksyä turmioon, olkoon se oma asiasi. Minä en tahdo siihen puuttua. Nyt voit mennä kihloihin, jos sinulla on siihen halua, ja voit jättää sen tekemättä, jos katsot paremmaksi. Mutta sinä et tietenkään välitä minun puheistani."

Helga tahtoi tarttua hänen käteensä. "Oi, täti, sinä saat nähdä, että kun on kulunut joku aika…"

Mutta täti Josefina keskeytti hänet taaskin.

"Tahdon sanoa sinulle vain yhden asian. Kaiken täytyy tapahtua säädyllisesti. Hän tulkoon tänne kerran kuussa tervehtimään sinua, ja sillä hyvä. Ja minä tahdon pysyä selvillä kaikesta. Vuoden tai parin kuluttua voimme neuvotella lopullisesti. Ensi kerralla hän voi tuoda mukanaan jotakin maalaamaansa. Minua voisi huvittaa tutustua hänen puuhiinsa. — Niin, sinun ei tarvitse kiittää minua. Jos tahdot olla jollekulle kiitollinen, niin kiitä Krappia. Ellei hän olisi saarnannut minulle, että on turha koettaa tehdä ihmisiä viisaammiksi kuin Luoja on heidät muodostanut, niin en olisi rahtuakaan perääntynyt, vaikka minua olisi kahdellakymmenellä testamentilla kielletty toimimasta järkevän ihmisen tavoin! Ja nyt lähden makuulle, tarvitsen hiukan lepoa."

Hän aikoi poistua, mutta Matts Brille asettui hänen tielleen.

"Pyydän vain saada lausua… että tämä on mielestäni ylevää… ja suurta… ja minä olen vakuutettu siitä, että rakas ystäväni Petter Witt…"

Mutta neiti Josefina ei ollut herkkä kohteliaisuuksille.

"Joutavia!" hän sähähti. "Esiintykäämme ihmisiksi! Nyt en tahdo kuulla enää sanaakaan tästä asiasta!"

Ja jäykkänä kuin kaartilainen hän asteli ulos huoneesta.

"No, no", virkkoi Matts Brille hiukan nolostuneena, "saammehan ainakin lausua onnittelumme vastakihlautuneille." Hän puristi Helgan ja Petter Wittin kättä. "Minua todella ilahuttaa, veikkonen, ilahuttaa kaikesta sydämestäni!"

"Se merkitsee, että mieltäsi kaivelee", väitti Mossgord.

"Eipä, eipä suinkaan, ei mitenkään. Koska minun — koska tila joka tapauksessa… niin, Mossgord, lienee parasta, että me lähdemme nyt kotiin."

"Kotiin syömään", sanoi Mossgord. "Totisesti on jo aikakin."

He jättivät hyvästi.

Mutta Helga ja Petter Witt astuivat Krappin luo, joka seisoi syviin ajatuksiin vaipuneena.

"Minulla on hyvitettävää, hra Krapp", sanoi Petter Witt. "Erehdyksestä olen saanut haltuuni teille kuuluvan paperin, jolle te näytte panevan arvoa." Hän veti taskustaan kotelon, jossa salaperäinen paperilappu oli, ja ojensi sen tilanhoitajalle. "Minun olisi pitänyt jättää se takaisin jo aikoja sitten, sen tunnustan. Mutta vakuutan kunniasanallani, että minä en ole sitä lukenut."

Mutta näitä viime sanoja ei Krapp kuullut. Hän oli ottanut paperin kotelosta ja seisoi tuijottaen siihen. Hän oli punastunut korvia myöten, ja hänen silmänsä olivat aivan ilmeettömät.

"Oh, hyvä Jumala", hän sanoi, "enkö siis saanut pitää tätä omana salaisuutenani! Teitte väärin, hra Witt, hyvin väärin."

Hän kääntyi Helgaan ja ojensi tälle paperin.

"Näin ollen suon kernaasti, että saatte lukea sen itse, neiti Helga. Sulhasenne ei vastedes kuitenkaan malta olla siitä puhumatta. On ollut aikoja, jolloin minä — hm, hm — jolloin haaveilin — no niin, senhän saatte heti tietää — ja sellaisina hetkinä saatoin istua kyhäämässä ajatuksiani paperille. Nyt saatte nähdä, kuinka lapsellinen olen ollut. Mutta en missään tapauksessa häpeile sitä — hm, hm. Hyvä Jumala, sydänhän on kaikilla — ja ihminenhän olen minäkin! Nyt se siis on mennyttä."

Helga otti paperin. "Mutta, Krapp, tämähän on runoa", ja hän luki puoliääneen:

"Rakkaan kammioni rauhass' istun yksiksein. Jo syksy tummenee. Sadekuuron viime pisaroita räystäskouruun vielä rapisee. Hiljaa kaikk' on muu. Mut mieleheni hämyhetken haaveet myrskyn tuo — eikä vanha, tyhmä sydämeni viihdytystä vaivatulle suo.

Oi, kuin lasta liekutellen koitin saada sydäntäni tyyntymään, — suostutella, ja se näytti vihdoin malttuneenkin rauhaan järkevään. Uinu huolet pois! On väsymystä sulle tuonut päivän raskas työ — — Oi, se havahtuu, ja nyyhkytystä kuulee kylmä, tähtikirkas yö.

Tyhmä sydän, miksi vaikeroitset? Ei sun tuskaas kuule ihminen! Kenpä tietäis, että turhaan kaipaat? Kelle voisit ilmoittaakaan sen? Mutta yksin saat sen ilmi päästää: Helga, Helga…"

Helga vaikeni äkkiä. "Minulleko te…" Krapp nyökkäsi.

"Lukekaa vain loppuun, neiti Helga", sanoi hän rauhallisesti. "Niin, teille se on omistettu, nyt tiedätte sen."

Mutta havainto oli niin järkyttänyt Helgaa, että hänen oli vaikea lukea viimeisiä rivejä:

"Helga, Helga on mun kalleimpain! — Onneksesi pilkan sulta säästää yksinäisyys — uinu siis jo vain!"

Helga oli tuskin lopettanut, kun jo lennähti Krappin kaulaan ja suuteli häntä.

"Voi, rakas, hyvä Krapp! Minä olen hirveästi pahoillani! Ei ole maan päällä ketään, ketään ihmistä, josta pidän niin paljon kuin teistä."

"No, no!" Krapp katsahti Petter Wittiin.

"Niin — hänestä kyllä. Mutta häntä en ota lukuun."

Krapp hymyili hieman kaihomielisesti.

"No, olipa hyvä, että teitte kuitenkin sen poikkeuksen. Muutoin olisi sulhasenne kenties tullut mustasukkaiseksi. Se olisikin sentään ollut hänelle vain oikein. Mennä lukemaan toisten ihmisten — hm, hm — tärkeitä papereita."

"Mutta minähän en ole sitä lukenut, en ole lukenut", huusi Petter Witt epätoivoissaan hänen korvaansa.

"Hän ei kai nytkään käsittänyt sinua", sanoi Helga, "mutta minä selitän sen hänelle sittemmin."

Krapp seisoi katsellen häntä suurilla lempeillä silmillään.

"Pikku Helga, te tietenkin pidätte minua vanhana hupelona."

Mutta Helgan sanat pidätti nenäkäs kyynel, joka tahtoi hiipiä hänen poskelleen.

"Niinhän kyllä", hän virkkoi lopulta, "on kai kovin tyhmää, että ihmisellä on sydän."

"Mutta kaikkein viisaimmat eivät ole kuitenkaan aina oikeassa", arveli Petter Witt ja veti hänet luokseen.