XXII.

Vihdoin viimein tempausi Petter Witt eroon apeista aatoksistansa. Nyt oli hänen lähdettävä kotiin.

Mutta hänen tarttuessaan ovenripaan olikin ovi lukossa ja avain poissa. Ajan mentyä näin myöhäiseksi oli nähtävästi arveltu, että hän oli lähtenyt ja unohtanut sen oveen.

Mitä oli hänen nyt tehtävä? Huutaisiko akkunasta? Se herättäisi vain tarpeetonta huomiota. Ainoana keinona oli hypätä alas.

Arkistohuoneessa oli akkuna kahdelle taholle. Toinen antoi pihalle päin, toinen humalatarhaan, jota ympäröi korkea ja vankka muuri. Muurissa oli pelloille aukeava portti. Tämä muuri ja viereiset aittarakennukset olivat ainoina jäännöksinä vanhimmasta Munksholmasta. Missä nyt humalat rehoittivat, siinä oli aikaisemmin ollut osa vanhaa linnanpihaa.

Siitä portista saattaisi kyllä päästä ulos.

Petter Witt kuroittausi alas. Akkuna oli noin kuusi kyynärää korkealla maasta, mutta parin kyynärän päässä akkunalaudan alapuolella oli ulkoneva muurinkulmaus. Hän tarttui akkunakehykseen, heilautti itsensä muurinkulmalle ja hyppäsi maahan.

Hän astui portille ja koetteli sen ruostunutta rautalukkoa. Mutta se ei tikahtanutkaan. Entä aitan ovi? Sekin teljetty!

No, ajatteli hän, meidän pitänee siis yöpyä taivasalla. Tänne ei tietenkään tule ketään illalla. Mutta päivän valjetessa saanee huudetuksi luokseen jonkun ystävällisen sielun.

Hän alkoi käyskennellä humalatarhan kapeilla ja ruohottuneilla poluilla. Kuinkahan monta nuorta paria olikaan kuljeskellut täällä, missä hän nyt asteli niin yksinään, ja antanut sydäntensä huumautua muurin juurella kasvaneiden kuusamain suloisesta tuoksusta? Ah, jospa hänkin olisi saanut täällä kävellä erään toisen rinnalla! Mutta hänet oli hyljätty, ja nämä tunnit olivat viimeiset, jotka vielä viihdyttivät häntä sillä ajatuksella, että hän edes oleskeli rakastettunsa asuinsijalla.

Samassa hänen katseensa kohtasi taulun, joka oli naulattu aitanoven yläpuolelle. Siinä näkyi julistus:

PÄÄSY KIELLETTY. KAHLEKOIRAT LASKETAAN IRTI PIMEÄN TULLESSA.

Aluksi hän oli julistuksen suhteen jokseenkin huoleton. Kyllähän kahlekoirankin kanssa voi tulla toimeen. Kenties Rasmus hoiti tätä hommaa sivutoimenaan. Siinä tapauksessa tuskin oli hengenvaaraa. Rasmuksella oli enemmän suulautta kuin toimintakykyä.

Mutta hänen mielikuvituksensa heräsi vähitellen, ja hän alkoi hermostua. Rasmus ei toki sentään voinut esiintyä talon vahtina. Kun neiti Josefina otti sellaisen palvelukseensa, niin se oli kyllä otus, joka ymmärsi tehtävänsä eikä häikäillyt. Siinä tapauksessa oli asema vähemmän miellyttävä. Mitään aivan selvää käsitystä hänellä ei ollut kahlekoirien ulkonäöstä ja menettelytavasta, mutta pelkkä sana synnytti mielikuvan öisistä murhenäytelmistä, revityistä vaatteista, pureksituista jäsenistä, verestä.

Ja tämä mielikuva syöpyi yhä syvemmälle. "Pimeän tullessa" oli semmoisenaan hyvin epämääräinen käsite, oikeammiten oli pimeä jo tullut, sillä nyt oli niin pimeä kuin ylipäätänsä siihen aikaan vuodesta voi tullakaan. Mutta toiselta puolen oli ilta verrattain valoisa, ja näin ollen oli epävarmaa, milloin mylläkkää saattoi odottaa Hetki hetkeltä kävi hän levottomammaksi ja pelokkaammaksi. Mitä nyt…? Eikö tuolla aitanoven luona kahissut jotakin? Ja nyt? Eikö ovi narissut saranoillaan? Hän luuli jo näkevänsä ison, susimaisen pedon hölköttävän esille. Haukahdus — lyhyt kamppailu, ja se olisi hänen niskassaan. Ritsh — housunlahe revitty! Ratsh — pohje halki — loikkaus — ja hänestä tuntui kuin olisi hän maannut hirviön mahtavat käpälät rinnallaan ja nähnyt sen punaisen kidan, josta iso kieli riippui ahnaana, ja läähättävä hengitys oli huokuvinaan kuumana, ja siihen kaikkeen sekaantui lämpimän verenkin tihkuminen.

Mutta se oli vain säikkyvän mielikuvituksen ilvettä. Aitanovi oli yhtä taatusti teljetty kuin äskenkin, ja hän oli kuullut vain lehtien kahinaa ja tuuliviirin kitinää.

Hän pakoittausi nauramaan ääneen omalle ahdistukselleen. Mutta nauru kaikui vastaan, ja hän vaikeni äkkiä ja seisoi hetkisen hievahtamattomana, kunnes hänelle selvisi, mistä se ilkkuva "ha, ha, ha" tuli.

Ei, tätä hän ei voinut kestää; hänen täytyi pyrkiä ulos täältä. Mutta miten se kävi päinsä? Mahdotonta oli paeta takaisin arkistoon. Ei auttanut muu kuin ponnistaa muurin yli. Tämä oli neljä tai viisi kyynärää korkea, vanhoista punaisista tiilikivistä kokoonliitetty. Hän koetti kiivetä sen kuvetta, sovitellen käsiään ja jalkojaan sen rosoisuuksiin. Niin kissa olisi voinut siitä suoriutua. Mutta Petter Witt vain raapi nahan käsistään ja polvistaan.

Tuskaannus oli nyt vienyt häneltä kaiken maltin. Hän tempasi maasta humalasalon ja asetti sen vinoon muuria päästäkseen sen avulla yli, mutta salko katkesi hänen painostaan, ja hän putosi satuttaen itsensä. Hän röykytti vanhaa tammiporttia kuin hullu. Hän jyskytti aitanovea ja painoi selkänsä sitä vasten, koettaen työntää sitä auki. Mutta mikään ei onnistunut.

Sitten hän yritti reipastautua. Häpeä, Petter Witt, hän sanoi itsekseen, onko tämä mielestäsi miesmäistä? Jos sinut nyljetään, niin näytä kumminkin, että annat viedä nahkasi kunnialla.

Hän sieppasi katkenneen seipäänpuoliskon ja aikoi siten varustautuneena odottaa vihollisen tuloa, lujasti päättäen puolustautua viimeiseen asti. Hän ei liikahtaisi ennenkuin peto oli aivan lähellä. Silloin hän tähtäisi levollisesti ja varmasti, ja jymäyttäisi aseensa sen otsaluuhun.

Äkkiä ilmestyi valoisa neliö päärakennuksen mustaan päätyyn, joka näkyi aitan yli. Jossakin tämänpuoleisessa huoneessa oli sytytetty valo.

Joku asettui avoimeen akkunaan ja katseli ulos. Hän ei kyennyt eroittamaan, kuka siellä oli, kun hahmo varjosti itseänsä — ei edes voinut päättää, oliko hän mies vai nainen.

Mutta kenties hänen äänensä kantoi tuonne ylös. Ja hän alkoi huutaa: "Olen teljetty tänne. Auttakaa minua auttakaa! Olen Petter Witt! Maisemamaalari Petter Witt."

Hän uudisti huhuilunsa useaan kertaan. Haamu hävisi, eikä hän tiennyt, oliko hänet kuultu. Kului joku minuutti. Hänen sydämensä jyskytti ja hyppi.

Äkkiä kalahti avain aitanovessa. Se ammahti auki.

Hänet valtasi väristys.

Mitä oli tulossa…? Kahlekoirako? Niin — ei…

Kuului naisen ääni: "Onko täällä joku?" Ja nopeita askeleita — vaalea haamu… kuun metallihohteisessa kumotuksessa seisoi hänen edessään Helga!

Yllätys oli liian järkyttävä. Ylivoimaisesti tempasi hänet myrskynä valtaansa vapautuksen ilo, leimahtava rakkaus ja sen onnen kaipuu, jota hän ei enää äsken ollut uskaltanut ajatellakaan.

Hän lennähti tulijan luo ja tarttui tämän molempiin käsiin. Helgan kasvot olivat kääntyneet häntä kohti. Niiden ilme oli avuton. Ja näitä avuttomia kasvoja kohti tulvivat hänen sanansa:

"Minä rakastan teitä! Rakastan — rakastan teitä! Ettekö pidä minusta? Ettekö, neiti Munk? En voi elää ilman teitä!"

Helga irroitti kätensä.

"Hra Witt…"

"En voi elää ilman teitä!"

"Teidän täytyy."

"Ettekö siis pidä minusta?" Hän tarttui Helgaan uudestaan.

"Teidän on päästettävä minut irti!"

"En ennenkuin vastaatte."

Pimeässä hän näki Helgan silmien loistavan vastaansa. Ne olivat täynnä tuskaa. Mutta tuskan takaa hän näki jotakin muuta — jotakin, mistä hän ei voinut erehtyä. Ei, ei mistään maailman aarteista hän nyt voinut päästää rakastettuansa, vaan päinvastoin veti häntä luokseen! Ja hän huomasi, että Helga mukautui — ei yrittänyt irtautua hänen syleilystään.

"Nyt olet minun", hän riemuitsi. "Helga! Helga!"

Mutta silloin tämä irroittausi.

"Minä en voi… Tehän ette tiedä… Voi, mitä minun on tehtävä?"

"Etkö sinä siis rakasta minua? Helga, pikku Helga, etkö vähääkään pidä minusta?"

Hänen vastauksensa oli suutelo, ja toinen — ja vielä — ja niin monta, ettei kannata niitä lukeakaan.

Lopulta riistäytyi hän irti — kolmannen kerran tänä iltana. Mitä olikaan hän tehnyt? Rikoksen! Tämähän oli hulluutta! Ja hän pyysi Wittiä levollisesti kuuntelemaan, minkätähden hän ei voinut lupautua Wittille.

He kävelivät edestakaisin noilla puutarhakäytävillä, joilla niin moni nuori pari oli astellut ennen heitä ja antanut kuusamain tuoksun huumata sydämensä. Ja Helga kertoi hänelle lupauksesta, jota hän ei uskaltanut rikkoa. Perintöoikeutensa tilaan olisi hän kyllä keveällä sydämellä luovuttanut. Mutta se ei riittänyt! Hänet oli ostettu — sillä suosiollisuudella, jota hän oli jo vuosikausia saanut osakseen, niillä rahoilla, joilla hänen isänsä oli selviytynyt veloistaan, kykenemättä milloinkaan suorittamaan lainaansa takaisin. Sitäpaitsi hän tavallaan todella piti täti Josefinasta eikä hevillä suonut heidän väliensä rikkoutuvan.

Maisemamaalarikin antoi luottamuksensa hänelle ja kertoi, millä asialla hän ja hänen toverinsa olivat tulleet kartanoon. Mutta Matts Brillen perintövaatimuksista kuullessaan Helga löi kätensä yhteen ja huudahti: "Oi, kuinka täti raivostuukaan! Soisinpa, että hra Brilleä onnistaisi! Silloin ei mikään maailmassa voisi eroittaa minua rakkaasta ystävästäni."

He lohduttausivat uskottelulla, että asia oli muka johtumassa siihen loppuun. Ja Petter Witt ilmoitti nyt pyytävänsä Matts Brilleä jouduttamaan ratkaisua.

Jos Mattsin suunnitelmat raukeisivat, niin he heittäytyisivät neiti Josefinan jalkoihin. Kenties se voisi liikuttaa hänen sydäntänsä. Helgan kasvoille tuli huolestuneita ryppyjä, kun he ajattelivat tätä mahdollisuutta. Mutta vähitellen tarttui häneen Petter Wittin valoisampi katsantokanta, ja lopulta he puhellessaan johtuivat toiveisiin, jotka melkein saivat heidät unohtamaan kaikki vaikeudet. He rakensivat itselleen päiväpaisteisen ja onnekkaan tulevaisuuden. He päättivät asua Helgan linnassa tai Petterin taiteilijamajassa. Kummassakin tapauksessa he varmasti olisivat niin onnellisia kuin yksikään nuori pari ennen heitä, ja Petteristä tulisi maan kuuluisimpia taiteilijoita. Mutta kaikki hänen siveltimensä loihtima olisi vain Helgan palvomista.

Näin he haaveilivat, ja vasta aamukoitteen selkeä todellisuus palautti heidät arkielämään. Heidän täytyi lähteä kotia, Helgan omaan huoneeseensa kartanoon ja Petterin kievaritaloon. Sillä he eivät ainoastaan olleet rakastuneempia kuin muut, vaan myöskin viisaampia ja varovampia, ja tämä viisaus vaati heitä ennen kaikkea välttämään herättämästä huomiota ja toimittamasta ilkeämielisiä huhuja liikkeelle.

Heidän oli silti kovin vaikea sanoa toisilleen hyvästi. Se aiheutti monta syleilyä, ja Petter Witt oli jo moneen kertaan ehtinyt portin ulkopuolelle, mutta joka kerta hän tuli ajatelleeksi, että hänellä oli jotakin välttämätöntä sanottavaa tyttöselle, ja hän tuli takaisin ja avasi portin uudestaan.

Kun ero viimein toden teolla tapahtui, saattoi Helga häntä, ja tuo viisas ja varovainen pari kulki yhdessä ensi auringon punertamia maita pitkin kasteen kostuttamilla poluilla, kunnes saapuivat metsän reunaan, missä heidän oli epuuttamattomasti sanottava toisilleen hyvästi.

Luonnollisesti ei tämä voinut tapahtua ilman uusia syleilyjä.

Viimeisen kerran irtautuessaan hänen käsivarsistaan Helga kysyi:

"Miten sinä oikeastaan jouduit humalatarhaan? Ja minkä vuoksi huusit apua?"

Witt kertoi telkeytymisestään ja tunnusti avomielisesti peljänneensä kahlekoiraa.

Silloin Helga nauroi sydämellisesti.

"Ei meillä ole mitään kahlekoiraa! Meillä ei ole koskaan ollut sellaista. Täti on vain hyvänä keksintönään naulauttanut tuollaisia tauluja sinne tänne puistoon ja pihalle. Hän ajattelee niiden peloittavan pois varkaita, jos sellaisia pyrkii tänne. Ja näyttäähän niillä siis levänkin säikähdyttävää tehoa, mutta eiköhän tätini sentään katune sitä keinoa, kuullessaan sen toimittaneen meidät kaksi yhteen."