I

Oveen kolkutettiin, ja maalari Petter Witt hypähti ylös niinkuin hänen patjansa kaikki joustimet olisivat alkaneet häntä pallonaan heitellä.

"Sepä on kerrassaan hävytöntä… kuka siellä? Kuinka voitte jyristää sillä tavoin?"

"Minähän täällä olen — Matts Brille. Kello tulee pian puoli kymmenen."

"Mitä se minua liikuttaa?" Ja Petter Witt sukelsi jälleen pieluksien sekaan.

Mutta Matts Brille kolkutti yhä ja väitti, että hänellä oli tärkeätä asiaa.

Petter Witt oli mies, joka oli tottunut ottamaan asiat levollisesti. Tai ainakin hän kätki taiteilijamielensä levottomuuden jonkunlaisen väsähtäneen hymyn taa.

Ja tämän väsyneen hymyn hänestä erkanematta hän nousi sängystään, veti ylleen välttämättömimmät, otti päänalusensa, aukaisi oven ja heitti pieluksen Mattsia kohti.

Mutta Matts väisti, pielus lensi hänen päänsä yli ja sattui erääseen vanhanpuoleiseen herrasmieheen, joka juuri nousi portaita ylös.

Hopsis! Vanhanpuoleinen herrasmies pyörähti pari askelta taaksepäin. Hänen hattunsa putosi; palava sikaari, joka hänellä oli suussa, oli työntyä hänen kurkkuunsa. Pieni, musta salkku sinkosi yli porraskaiteen, ja siinä olleet paperit liehuivat joka suunnalle.

Matts Brille kokoili talteen miehen, sikaarin, hatun ja muutamia papereita ja sai kaikki Petter Wittin huoneeseen.

Vasta tällöin havaittiin, että sikaarin kipinä oli sytyttänyt vanhan herran harmaan parran tuleen, ja se paloi kuin kuloheinä.

Petter Witt kaasi pesukannusta hiukan vettä odottamattoman vieraansa päähän, mutta tämä ei osoittautunut siitä lainkaan kiitolliseksi. Hän päristeli ja noitui, niin että Petter Witt lopulta kadotti kärsivällisyytensä. "Kuulkaapa nyt", hän sanoi, "kuka voisi oikeastaan kieltää minua heittämästä omaa päänalustani eteiseen talossa, minä asun? Enkö ehkä ole täsmällisesti maksanut vuokraani koko siltä puolelta vuodelta, minkä täällä olen asunut, jos en ota lukuun kolmea viimeistä kuukautta? Mutta te, jolla ei ole täällä mitään tekemistä, te tunkeudutte sisään ja asetutte pielukseni tielle aivan kuin omistaisitte koko talon."

"Olen tullut tänne luvallisella asialla! Olen Knutsenin räätäliliikkeen laskujen kantaja, ja minulla on täällä lasku taiteilija Wittille."

"Herra Witt ei ole kotona. Istuin juuri täällä odottelemassa häntä."

"Vastikään kuitenkin sanoitte asuvanne täällä. Sitäpaitsi voi teistä nähdä, että te olette juuri noussut vuoteesta. Ettehän edes ole puettu."

"Olin väsynyt, ystäväni, väsynyt yövalvonnasta. Olen uskollisesti varronnut täällä hra Wittiä eilisillasta saakka. Lopuksi heittäydyin hetkeksi ystäväni sänkyyn, ja se ei suinkaan liene mikään rikos, luullakseni. Voitte huoleti jättää laskunne tuonne kirjoituspöydälle. Näettehän kirjepainimen — siellä on muutamia jo entisellään. Lupaan sanoa herra Wittille, että olette käynyt täällä. Teidän ei tarvitse pelätä, ettette saisi rahoja; herra Witt on tavattoman varma ja luotettava nuori mies."

Laskujenperijän mentyä kääntyi Petter Witt paheksuen Matts Brilleen, onnettomuuden aiheuttajaan. Mutta Matts oli hyvin juhlallisen näköinen ja sanoi liikutuksesta väräjävällä äänellä:

"Petter, Petter — minusta on tullut tilanomistaja ja miljoonamies."

Petter Witt tunnusteli hieman hänen otsaansa, huokasi ja sanoi:

"Hyvä Jumala, Matts, milloin se onnettomuus tapahtui?"

"Eilen", sanoi Matts Brille. "Kerrassaan romaani."

"Sen voin uskoa." Mutta hymystään huolimatta oli Witt käynyt miettiväksi. Kenpä meistä ei tyrmistyisi, kun hän äkkiä näkee miljoonan nousevan koko majesteettisuudessaan nenänsä eteen? Me halveksimme ehkä sitä itsekästä periaatetta, jota se edustaa, sen tyhjää kiiltoa, sen väärää loistoa. Mutta me kumarramme kaikelle sille nerolle, sille työlle ja itsekuritukselle, mikä on tuon suuren rahasumman koonnut. Tai ainakin niiden salaperäisten voimien edessä, jotka ovat panneet niin paljon rikkautta yhden ainoan ihmisen käteen.

Petter Witt oli siis alkanut katsella ystäväänsä, jollakin tuollaisella kunnioituksella. Mutta hän ei kuitenkaan ilmaissut olevansa yhtään hämmästynyt.

"Kerro minulle se romaani!"

"Senpä teen. Pukeudu sillävälin. Tarvitsen apuasi."

"Onko siinä joku salaperäinen juttu selvitettävänä?!"

"Ehkä; sinä oletkin kauvan kehuskellut salapoliisikykyjäsi."

"Jokaisessa todellisessa taiteilijassa on aina jotakin salapoliisimaista. Hänenhän on osattava nähdä sellaista, mikä on salassa muilta."

"No, sitte saatkin tilaisuuden näyttää kykyäsi."