XXIII.

Yksityissalapoliisi oli saapunut ja asui majatalossa sanomalehtimies Hansenina. Hän kuljeskeli kokoilemassa juorujuttuja kaikista Munksholman nykyisistä ja entisistä omistajista. Sanomalehteä varten, hän sanoi. Niin, menipä hän niinkin pitkälle velvollisuutensa innossa, että kihlautui erään navettapiian kanssa, jolla oli paikka Munksholmassa, joten hänen saattoi otaksua oleskelevan keskellä tapahtumia.

Hän sai tietää kauniita juttuja. Mutta yksi rengas yhä puuttui todistusketjusta.

Petter Witt hoputti. Asia täytyi saada loppuunsa. Ja eräänä päivänä hän löi pöytään suuren valttinsa.

"Minä en lainkaan pidä tästä supinasta ja jupinasta", hän sanoi. "Jos Matts uskoo, että tila on hänen, niin on kai parasta, että hän esittää vaatimuksensa. Kyllä nyt on jo kylliksi vakoiltu ja takaportailla juonittu."

Mossgord teki omasta ja salapoliisin puolesta vastaväitteitä. "Tämä on hyvin arkaluontoinen asia", hän sanoi. Mutta Matts Brille oli alkanut väsyä. Tilanomistajan ja miljoonamiehen tulevaisuus ei enää hivellyt hänen mielikuvitustaan; hän kaipasi uusia näköaloja.

Sovittiin laadittavaksi kirjelmä neiti Josefina Munkille. Tässä ilmoitti Matts Brille hänelle, että oli syntynyt jonkun verran epäilystä neiti Munkin perintöoikeudesta Munksholman tilaan. Asianomaiset eivät olleet tahtoneet esittää vaatimuksiansa ilman varmoja todistuksia; nyt oli kumminkin ilmennyt eräitä tosiasioita, hetki oli siis tullut, ja mahdollinen perijä pyysi yksityistä keskustelua.

Helga tapasi Petter Wittin melkein joka päivä milloin alhaalla rannassa, milloin metsässä — vieläpä joskus kartanon puistossakin. Viisaan ja varovan parin onnistui täten pian päästä koko seudun juorujen esineeksi. Ainoastaan neiti Josefinalla ei ollut aavistustakaan heidän kohtauksistaan. Helgalta sai Petter Witt tietää, että kirje oli aiheuttanut neiti Josefinassa hillittömän kiukunpuuskan, kunnes hän oli joutunut vuoteen omaksi. Neiti Josefina oli määrännyt varoitustauluja naulattavaksi kaksin verroin ja käskenyt Krappin ostaa kaksi revolveria, toisen häntä ja toisen itseänsä varten. Mutta Krapp osasi rauhoittaa häntä. Vähitellen kykenikin neiti Josefina ajattelemaan asiaa toisessa valossa ja viimein suostui ehdotettuun keskusteluun.

Kohtaus tapahtui eräänä päivänä siinä herraskartanon huoneessa, jota jo ammoin oli sanottu kirjastoksi, vaikka kukaan ei ollut siellä koskaan kirjahyllyä nähnyt. Helga ja Krapp saattoivat neiti Josefinaa sinne. Musta silkkipuku kiristyi kuin panssariksi hänen suuttumuksesta paisuneelle povelleen.

Mossgord ja Petter Witt esiintyivät Matts Brillen todistajina. Petter Witt oli ennen lähtöä pistänyt taskuunsa paperin, jonka hän oli tavannut Krappin pyhätamineiden taskussa. Hän oli suoraan sanoen unohtanut sen matkakirstunsa rauhalliseen talteen. Nyt hän sen saakoon! hän ajatteli. Eipä tiedä, vaikka se voisi merkitä jotakin neuvottelujen johtamisessa onnelliseen tulokseen.

Matts Brille tiesi, että diplomaattisissa keskusteluissa käytettiin mitä kohteliaimpia sanontatapoja. Sotia voitiin julistaa, maita köyhdyttää, tuhansittain ihmisiä surmata — mutta ne, jotka vihreän pöydän ääressä pitivät ratkaisua kädessään, nimittelivät toisiaan "teidän jalosukuisuudeksenne" tai "korkeasti kunnioitetuksi ystäväkseni".

Hän puhutteli senvuoksi koko ajan neiti Josefinaa "armolliseksi neiti tilanhaltijattareksi". Ja se historiallinen selostus, jolla hän paksuun paperikääröön nojautuen koetti selittää Munksholman tilan "vallanperimyskysymystä", kuten hän sitä nimitti, oli niin akateemisen kuivakiskoinen kuin tohtorinväitös.

Mossgordin piti sitten sommitella lainopillinen esitys asiasta. Kovaksi onneksi oli hän juuri silloin nukahtanut. Kerätäkseen kestävyyttä siihen suureen iskuun, jonka hän aikoi lyödä tällä ensimäisellä "jutullaan", hän oli nauttinut tavattoman tukevan aamiaisen. Mutta hän oli arvioinut voimansa liian suuriksi, ja luonto otti nyt oikeutensa. Matts Brille koetti herättää häntä tyrkkäyksillä kylkiluihin. Mutta ennenkuin tämä hänelle onnistui, oli neiti Josefina ottanut puheenvuoron.

Hän sanoi, että tämä oli totisesti pahinta, mitä hän oli koskaan joutunut kokemaan. "Vento vieraat ihmiset tulevat tänne ja väittävät olevansa tilani perijöitä." Eikä ollut apua siitä, että Matts Brille yritti selitellä jälleen hyvin mielisteleväsi ja hoki: "mutta armollinen neiti…!" ja vakuutti kaiken olevan vain muodollisuutta — tai että Mossgord nyt lopultakin havahtuneena kuvasi pikku haukotusten lomassa, miten oli tehtävä ero tosiasian ja oikeuskysymyksen välillä: neiti Munk saattoi olla toisessa tapauksessa oikealla puolella, mutta toisessa väärällä, kenenkään kykenemättä silti sanomaan, minkä tuomion korkein tuomioistuin tällaisessa asiassa langettaisi. Neiti Josefinan täytyi saada ilmaa, silkipanssari joutui ankarien jännitysten koetukseen, kunnes hän vaipui tuolille ja nyyhkyttäen vakuutti, että kukaan ei olisi uskaltanut esiintyä tuollaisin väittein, jos hän olisi ollut mies.

Tilanhoitaja Krapp oli ottanut käsiinsä paperit, joita Matts Brille oli käyttänyt esitelmänsä tukena, ja tutkinut niitä neiti Josefinan puhuessa. Hän nousi nyt seisomaan ja sanoi kääntäen lempeät silmänsä Matts Brilleä kohti.

"Sikäli kuin olen ymmärtänyt, perustuvat hra tohtori — tai maisteri Brillen oletukset siihen lappuseen, joka on tavattu Matts Iversen-vainajan peruissa. Se viittaa muutamiin papereihin — hm, hm — joiden tulisi osoittaa, kuinka Edla Munk rakasti häntä."

"Se on tosiasia", vakuutti Matts Brille ja löi kädellään papereihin; "hän sanoo sen itse."

Mutta Krapp ei häntä kuullut. Hänen katseensa oli siirtynyt sekä Matts Brillestä että neiti Josefinasta ja leijui nyt pikku seurueen yli — kauas johonkin, mikä oli mennyttä noilta toisilta, mutta hänelle vielä kuvastui nykyisyyden varmoin ääriviivoin.

"Minä tunsin Edla Munkin", sanoi hän, "valkoisen neitsyen, joksi häntä nimitettiin. Tulin tänne tilankonttoriin aivan nuorena, vähää ennen hänen kuolemaansa. Jo lapsuudestaan hän oli kuoleman leimaama. Senvuoksi oli hänessä aina jotakin hermostunutta ja rauhatonta. Niihin muutamiin vuosiin, mitä hänellä oli elettävänä, hän tahtoi keskittää kokonaisen rikkaan ihmiselämän, kaikkine iloineen ja suruineen. Hänellä täytyi olla joku, jota hän saattoi rakastaa rajattomasti, ja sen aseman sai Matts Iversen, tullessaan tänne maanviljelysoppilaaksi. Vanha kamariherra asettui naimiskauppaa vastaan, ja siihen hänellä oli täysi syy. Matts Iversen oli tyhjäntoimittaja ja onnenetsijä."

"Niin, se on selvää", tokaisi neiti Josefina.

"Hän oli minun enoni", huudahti Matts Brille.

"Kenties ei vanhan kamariherran olisi kuitenkaan sopinut noissa olosuhteissa pysyä jyrkkänä Tytär kuihtui, eikä hänen sittemmin nähty enää koskaan hymyilevän. Tätä ei vanha kamariherra jaksanut kestää — hm, hm — ja mehän tiedämme kaikki, kuinka kävi. Hänen kuollessaan tuli Edla tilanomistajattareksi, ja niitä kahta viikkoa, mitkä hän eli isäänsä kauvemmin, ei hän viettänyt toimettomasti. Hän kirjoitti luonnollisesti heti Matts Iversenille, pyytäen tätä tulemaan kotiin. Mutta paria päivää myöhemmin huomatessaan, että hän ei voinutkaan elää rakastettunsa paluuseen asti, hän ryhtyi erinäisiin toimenpiteisiin. Hän otti ympäristöltään lupauksen, että hänet haudattaisiin muurattuun holviin, jonne hänen vanhempansakin ruumiit oli siirrettävä. Hänen viereensä oli jätettävä tila Matts Iversenin arkulle. Hän lienee tehnyt joukon muitakin säädöksiä — mahdollisesti tilan perimysoikeudestakin."

Matts Brille hypähti ylös.

"Sellaisia siis todellakin on!"

"On olemassa eräitä kirjallisia määräyksiä. Ne laati hänen sanelunsa mukaan lakineuvos Thomsen, joka oli minun edelläni tilanhoitajana. Hän ja tohtori olivat testamentin todistajina. Ainoastaan nämä kaksi saivat tietää, mitä se sisälsi. Paperit pantiin lippaaseen, joka suljettiin tilankonttorin sinetillä ja muurattiin hautaholviin. Sieltä piti Matts Iversenin itse noutaa ne palattuansa. Mutta nähtävästi hän ei katsonut asian maksavan vaivaa. Hän on kai luullut, että Edlan peitellyt lupaukset olivat vain tyhjiä sanoja."

"Hän on käyttäytynyt kuin aasi", murahti Mossgord.

"Kenties! Se selviää piankin. Jos herrat olisivat heti näyttäneet minulle tuon repeytyneen paperilappusen, niin olisin sanonut teille, että teidän oli etsittävä perhehaudasta eikä arkistosta. Todennäköisesti sopiikin Iverseniltä jäänyt avain siellä säilytettyyn lippaaseen."

"Pääseekö itse hautakammioon?" Matts Brillen luomi oli mustansininen kuin ukkospilvi.

"Voiko sinne päästä sisälle?"

"Kyllä, se on muurattu kammio, noin kaksi ja puoli kyynärää korkea, niin määräsi Edla."

"Meidän täytyy heti mennä sinne."

"Sitä minäkin ajattelin. Tosin oli Edla Munkin tarkoituksena, että kukaan muu kuin Matts Iversen ei saanut tulla lepokammioon, missä hän on nyt maannut jo monta vuotta; mutta kun Iversenin ainoa perillinen nyt pyrkii hänen oikeuksiinsa, ei minun mielestäni meidän sovi asettua vastustamaan. Neiti Josefina Munk ei ole tiennyt mitään siitä, mitä nyt olen kertonut. Minä olen ainoa, jolle lakineuvos Thomsen uskoi tämän tiedon siltä varalta, että Iversen palaisi hänen ollessaan jo poissa. Mutta neiti Munk tietenkin vain toivoo täyttä oikeutta — hm, hm — ja sitä eivät kuolleetkaan saata estää."

"Minä en toivo mitään", sanoi neiti Josefina väsyneesti. "Te saatte tehdä niinkuin tahdotte, Krapp, minä en ymmärrä rahtuakaan tästä kaikesta."