← Table of contents
Keveä kesäinen tarina

XXI.

Saima Kolu translation

Petter Wittin oli vallannut järjetön uutteruus. Päivä päivältä pettyivät toiveet. Nyt olivat he jo tarkastaneet kaikki paperikääröt. Mutta kun Matts Brille pyrki jättämään sikseen, sanoi Petter Witt vain:

"Me jatkamme taas huomenna!"

Mutta työn tultua käyntiin hänen intonsa aina laimeni merkillisesti. Enimmäkseen hän istui akkunan ääressä ja katseli pihalle. Ja kun Matts Brille kutsui hänet takaisin velvollisuuksiinsa, istui hän tylsin katsein selailemassa huolimattomasti, mitä ystävä hänelle ojensi.

Mutta kaikella täytyy olla loppunsa, ja eräänä päivänä selitti Matts Brille, että nyt hän ei tahtonut nuuskia enää pitempään.

"Mossgord on tilannut Kööpenhaminasta yksityisen salapoliisin, joka ryhtyy kaikessa hiljaisuudessa tutkimaan asiaa. Siitä tulee ruma juttu, jos joku on pistänyt asiapaperit piiloon. Niin, siitä tulee hyvin ikävä juttu."

Petter sanoi kuitenkin tahtovansa yrittää vielä kerran, eikö papereita löytyisi. Ja kun Matts Brille ei suostunut enää kumppaniksi, lähti hän yksinään.

* * * * *

Hän oli istunut arkistohuoneessa tavallista pitempään. Auringon säteet lankesivat vinosti matalaan, pölyiseen huoneeseen.

Hän istuutui mielipaikalleen akkunan ääreen ja katseli ulos. Nyt oli hänellä vain pari tuntia jäljellä. Sitten ei hänellä enää ollut mitään tekosyytä vieraillakseen Munksholmassa.

Ja hän vaipui mietteisiin. Mitä tekemistä hänellä olikaan täällä? Minkätähden hän ei voinut pysyä täältä poissa? Hänhän oli kunniallisesti ja rehellisesti saanut rukkasensa. Eikö hänen siis pitänyt tyytyä siihen loppuun?

Mutta minkätähden oli Helga työntänyt hänet luotansa? Epäilikö Helga häntä? Luuliko hän rahojensa olevan houkuttimena? Sitä ei hänen tehnyt mieli uskoa. Mutta jos se oli syynä, niin täytyi jonkun salassa taistella kosintaa vastaan. — — —

Tuolla asteli tilanhoitaja Krapp aatoksissaan pihan yli ja hävisi päärakennukseen. Hänkö siten juonitteli? Vai tilanomistajatar? Vai molemmat yhdessä?

Hän aprikoitsi yhä, kunnes aivot väsyivät ja turtuivat. Mutta hän istui edelleen akkunan pielessä epämääräisin aavistuksin, että jotakin oli tapahtumassa.

Mitään mainittavaa ei kuitenkaan tapahtunut. Työrattaat tulivat kotiin pelloilta, ja sitten lehmät, lampaat ja hanhet. Rasmus-koira ilmestyi kaahaamaan hanhia, yksi näistä lensi lehmien pariin ja näistä jälleen yksi piika- ja renkiparveen, joka oli keräytynyt suuren lehmuksen katveeseen jaarittelemaan — niin, tietysti siitä, mistä tytöt ja pojat tavallisesti haastelevat suuren lehmuksen alla. Hetkisen oli piha räpyttelevien ja kaakattavien hanhien, virmapäiden lehmien, kirkuvien piikojen ja noituvien renkien sekamelskana.

Mutta nyt näyttäysi Helga ovella ja kutsui Rasmusta. Ja Rasmus löi itsensä solmuun ja laahautui vatsallaan pitkin pihaa, ylenpalttisesti huiskuttaen häntäänsä ja naamassa ilme, jonka piti kai hänen oman arvelunsa mukaan vastata sikstiniläisen madonnan lempeyttä. Ja hanhi palasi parveensa, ja lehmä meni pilttuuseensa, ja piiat ja rengit ryhtyivät jälleen keskusteluunsa lehmuksen alla ja Helga veti madonna Rasmuksen mukanaan sisälle, puhutellakseen tätä siellä kahden kesken. Ja Petter Wittistä tuntui, että hän oli jäänyt kaksin verroin yksinäisemmäksi kuin ennen.

Samaan aikaan istui tilanhoitaja Krapp neiti Josefinan luona. He puhuivat juuri Helgasta.

Krapp oli pannut merkille, että tämän silmät olivat viime aikoina olleet usein itkettyneet. Siitä oli hän ottanut aiheen puhutteluunsa. Ja vähitellen oli hänen äänensävynsä käynyt kiivaammaksi kuin tällä säyseällä miehellä oli tavallista.

"Te olette menetellyt aivan hullusti häntä kohtaan", hän sanoi. "Ei saa tehdä väkivaltaa ihmisluonnolle."

Neiti Josefinakin oli huomattavasti kiihdyksissään.

"Älkäämme puhuko luonnosta hänen ijällään, hyvä Krapp! Puuttuisipa vain, että tuollainen nuori tyttö…"

"Ihminen on nuori tyttökin."

"Nuoren tytön tulee hillitä itseään."

"Niin tulee meidän jokaisen, tarpeen tullen, hm, hm! Luulenkin Helga-neidin siihen pystyvän ja siten tekevän, milloin hän tietää sen velvollisuudekseen. Mutta sääli on häntä!"

"Säälikö?"

"Niin — sääli! Neiti sanoo kyllä aivan oikein, että paljon onnettomuuksia johtuu rakkaudesta. Mutta sadasta ihmisestä se on yhdeksällekymmenelleyhdeksälle joka tapauksessa se ainoa, mikä antaa elämälle — hm, hm — hiukkasen henkistä arvoa, hieman enemmän sisältöä kuin pelkästä syömisestä, juomisesta ja nukkumisesta lähtee."

"Jo nyt jotakin! Minäpä voin vakuuttaa teille, hyvä Krapp, että minun elämälläni on ollut sisältöä ilman tuota törkyä."

Krapp pudisti päätänsä.

"Sitä en usko, neiti Josefina Munk."

"Mitä sanottekaan, mies! Ettekö usko puhettani?"

"En, minä en usko, neiti Munk! Tällä hetkellä en puhu teille palvelijana, vaan vanhana hyvänä ystävänä. Minkä tähden emme me kaksi yksinäistä ihmistä voi olla rehellisiä keskenämme? Minä tiedän, että te sydämessänne myönnätte olevani oikeassa. Ellei meillä ole jotakuta, josta voimme pitää ja joka omasta puolestaan pitää meistä, ei elämämme ole ollut kokonaista ja täydellistä. Soisin kovin mielelläni, että te ja minä…"

"Herra armahda! Mies ei vain aikone kosia minua! Ettekö kuule, mitä minä sanon: ettehän vain yrittäne kosia minua?"

"En — sitä en toki tee. Mutta minä puhun neiti Helgan asiassa: älkää tehkö hänestä yksinäistä ja onnetonta ihmistä. Sellaisia on jo enemmän kuin kylliksi, ja hänestä tulee sellainen, jos te yhä pidätte kiinni merkillisistä ehdoistanne! — Nyt tietysti suututte minulle. Mutta mieluummin kärsin sen kuin että tuhoatte nuoren tytön elämän ja vielä omannekin."

"Omani?"

"Niin — omannekin! Tiedänhän varsin hyvin, että te pidätte tytöstä — hm, hm — omalla tavallanne. Hän on teille korvauksena siitä rakkaudesta, mitä te ette ole saanut — niin, hän on teidän elämänne ainoa sisältö. Jos hänen käy huonosti, niin ette tekään siitä lähtien enää tunne iloa."

Tilanhoitaja lähti.

Mutta ylhäällä arkistossa istui Petter Witt edelleen ja katseli ulos pihalle, missä hämärä teki tuloaan.

Ja omassa huoneessaan vietti, Helga Munk hämyhetkea omien surullisten ja tuskallisten ajatustensa vallassa.

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings