XII.

Kievarin isäntä oli lopettanut juopottelunsa. Hän kuljeskeli nyt hätäräsilmäisenä ja itkeä tihrusteli, lihaansa ja aamiaispöytää kiduttaen.

Mossgord ilmoitti olevansa valmis ryhtymään asioihin. Kysyttäessä vastasi Petter Witt, että hän oli odottanut koko ajan.

Matts Brille oli sensijaan joutunut onnettomuuteen, — hän oli rakastunut.

Rakastunut juuri nyt, kun ratkaistavana oli tehtävä, joka vaati kylmää järkeä, lujia hermoja, täydellistä itsehillintää! Ah — juuri hän, joka viime rakkauspulastansa — seitsemännestätoista — suoriuduttuaan oli vakuuttanut, että hänen eroottinen tunteensa oli nyt loppuunkulunut, hänen sydämensä kuin kaskimaa.

Hänen hellyytensä esine oli tällä kertaa neiti Tuttan Matthisen, muuan nuori, jonkun verran kalvetustautinen nainen, jolla oli hiukan liian pieni nenä, liian pitkä ylähuuli, hieman liian suuret hampaat ja paljonlaisesti alaleukaa. Hän oli saippuatehtailijan tytär, tuntui jossain määrin varakkaalta ja oleksi Skogstoftan majatalossa tädin kaitsemana, osittain päästäkseen kalvetustaudistaan, osittain unohtaakseen erään meriväen luutnantin.

Neiti Tuttan oli hyvin runollinen luonteeltaan, ja Matts Brille sepitti runoja otsansa hiessä. Enimmäkseen kuitenkin suorasanaisia runoja. Loppusointujen keksiminen puristi runoilijan tunteita kuin kureliivinä.

Niinpä löysi neiti Tuttan Matthisen eräänä päivänä seuraavan runon pistettynä ovensa avaimenreikään.

Pöydän ääressä näin minä sinut — ääressä ruuan proosan — puremassa valkeilla hampaillasi tomaatti- ja munaa voileipää. Ja nostit korallihuulillesi lasissa pilsner-juomaa. Tuona hetkenä toivotin minä — oi sinä, jota salassa lemmin — ah oisinpa ollut se voileipä, taikkapa tomaatti, vaikkapa muna, tai edes lasina pilsner-juoman kantaja… — — — — — Mutta se minä en ole. — — — — — Ei, se minä en ole. Siksipä aattelen: jospa saisin nähdä sun — en ruokapöydässä, vaan keskellä ruusujen — ruusujen — ruusujen — ja aina nähdä sinut ijankaikkisesti, kunnes ruusuista tuoksuu kuolema, ja sinä itse olet imenyt muuttumisen suuren ja pyhän puhtaaksipesun ja juovuttanut minut kuin kämmekän hunaja.

Neiti Tuttan ei ymmärtänyt runosta juuri mitään, mutta hän ei voinut sitä lukea tuntematta vähitellen jonkunlaisia meritaudin oireita. Tämä johti ajatukset meriluutnanttiin, ja hän joutui oikeaan mielentilaan. Seuraavana päivänä hän teki itsellensä aamiaispöydässä tomaateilla ja munilla päällystetyn voileivän, ja sitten puraistessaan sitä hän loi Matts Brilleen viehkeän katseen.

Tämä johti peittelemättömään armasteluun. Täti hankki tietoja Matts Brillestä. Ne eivät olleet varsin lupaavia, hän oli vain filosofian kandidaatti ja — köyhä. Mutta kun Matts Brille oli ankarimman vaitiololupauksen ehdolla uskonut neiti Tuttanille salaisen perintöoikeutensa Munksholmaan ja tämä taasen puolestaan heti saattanut asian tädin tietoon, kävi täti lempeämmäksi ja asettui siitä hetkestä lähtien hyväntahtoiselle puolueettomuuden kannalle.

Matts Brille puolestaan neuvotteli Mossgordin kanssa.

"Sinähän olet hullu", sanoi tämä paljon koeteltu ystävä; "kuinka voitkaan olla rakastunut tässä hemmetin helteessä?"

Eräänä päivänä, kävellessään neiti Tuttanin kanssa, kertoi Matts Brille olevansa taitava purjehtija, ja neiti Tuttan vakuutti, että hän rakasti purjehdusretkiä; hän oli vähällä lisätä, että hänellä oli niin monta mieluista muistoa sellaisista retkistä meriluutnantin ajoilta.

Matts Brille käytti tilaisuutta hyväkseen.

"Ettekö tahtoisi purjehtia kerran minun kanssani, neiti Tuttan?" Ja hän loi neitoseen sellaisen silmäyksen, joka aina kirkasti hänen kasvojaan silloin kun hän sai pelissä hyvät kortit. "Uskaltaisitteko luottaa minuun, jos pyytäisin…?"

"Kyllä, kyllä uskaltaisin, Brille! Teidän kanssanne uskaltaisin purjehtia minne tahansa."

He kävelivät tovin äänettöminä rinnakkain. Oli iltapuoli päivää; ilma oli täynnä raskasta, kosteata lämpöä. Hyttynen oli innostunut hartaaseen tehtävään nuoren naisen selässä. Purema kihelmöi. Hän koetti salaa päästä siihen kohtaan käsiksi päivänvarjonsa varrella, ja hänen katseensa oli silloin vähemmän hellä.

Mutta hän antoi anteeksi hyttyselle ja katseli haaveksien Matts Brilleen.

"Tiedättekö, herra Brille, minä olen paljon miettinyt sitä seikkaa, että kun te kerran tulette tilanomistajaksi, niin täytyy teillä olla myöskin vaakuna! Ettekö te olekin oikeastaan aatelista sukua?"

Tätä ei Matts Brille ollut ennen tullut ajatelleeksi. Mutta häntä innostutti se aatos sanomattomasti.

"Kyllä", hän sanoi. "Munk-suku, jonka nimen aion omaksua, on aivan varmasti aatelia. Aivan varmasti. Kristian IV, te tiedätte kyllä — Kristine Munk — Eleonora Kristine Ulfeld…"

"Ja Birgitta Göye, eikö totta?"

"Kyllä." (Siitä viisi, ajatteli Matts Brille, tulkoonpa hänkin mukaan päällepäätteeksi). "Niin, Birgitta Göye myöskin tavallansa."

"Mutta silloinhan teillä täytyy olla vaakuna — esimerkiksi vaunujenne ovissa, kuten muillakin. Munkien vanha vaakuna — minkälaiseksi te sen luulette?"

"Minä luulisin melkein paremmaksi suunnitella oman vaakunan."

"Ja minkälainen se olisi?"

"Jos purjehdusretki huomenna — jos…?"

"Jos purjehdusretki huomenna…?"

"Jos purjehdusretki huomenna — täyttää ne toiveet — joita minä — uneksin — neiti Matthisen — niin siinä vaakunassa olkoon keskellä täysin purjein liitelevä vene."

Neiti Tuttan painoi päänsä alas, hänen kalvetuksensa hävisi ruusuhohteeseen.

Ja Matts Brillen sielussa syntyi runo, jonka otsikko kuului: "Onneni venho". Sen hän aikoi antaa neiti Tuttanille, heidän seuraavana aamuna kelluessaan peilikirkkaalla salmella, rauhassa kahden kesken, ilman muita todistajia kuin aurinko ja hyväilevä kesätuuli.

"Paisuvin purjein", kuiskasi neiti Tuttan haaveillen, "silkkipurjeet kultaisessa mastossa…"

"Niin, ja vene suuntaa kulkunsa kukkien koristamaa rantaa kohti."

He astelivat kotiin sanoista tyhjinä, mutta sydän täynnä tunteita ja odotuksia.

"Vielä yksi asia, neiti Tuttan, — vielä yksi asia", sanoi Matts Brille, kun he erosivat. "Me laskemme maihin jossakin Falsterin rannalla ja syömme päivällisen siellä, niin olen ajatellut. Mutta — ettekö ole sitä mieltä, että meillä pitäisi olla mukanamme täältä hotellista lähtien aamiaisvasu?"

"Kyllä! Ja siinä kananpoikia."

"Eikö totta, se olisi hirmuisen hauskaa — te ja minä…"

"Niin, kuinka hauskaa saattaakaan tulla! On aivan kuin…"

"Kuin mitä?"

"Kuin — me olisimme mies ja vaimo."

Mutta kun neiti Tuttan lausui nämät viimeiset sanat, oli hän jo portaiden puolitiessä omaan huoneeseensa menossa.

Petter Wittille ja Mossgordille ilmoitti Matts Brille:

"Minä aijon huomenna pikku purjehdusretkelle. Ylitse Falsterin puolelle tervehtimään erästä vanhaa koulutoveria, jolla on pieni maatila siellä. Mutta teidän ei tarvitse tulla mukaan. Hän on hyvin omituinen ja ihmisarka. Hän varmasti peljästyisi pahanpäiväisesti, jos me tulisimme niin mieslukuisina."

"Hän aikoo lähteä tytön kanssa", sanoi Mossgord Petter Wittille, kun Matts Brille oli lähtenyt. "Minä voin nähdä hänen luomestaan, että hän valehteli. Luomi oli sinipunaa. — Minne hän nyt lähti?"

Petter Witt katsahti akkunasta: "Alas rantaan."

"Sitten hän menikin kalastajan luo venettä vuokraamaan. — Siis me lähdemme mukaan tuolle purjehdusretkelle."

"Eiköhän se näyttäisi hieman tungettelevalta?"

"Voimmeko me rauhallisesti katsella, että hän kaiken tämän rakastelutouhun vuoksi unohtaa velvollisuutensa ja vie meiltä sen prosentin, joka meille on laillisesti tuleva? Sitä paitsi arvelen minä, että on kerrassaan ihanaa loikoa purjeveneessä sillä aikaa, kun toiset hoitelevat peräsintä ja purjeita. Sellainen ruumiinharjoitus sopii minun rakenteelleni."

"Hän ei mitenkään suostu ottamaan meitä mukaansa."

"Sen voimakkaammin vaikuttaa häneen havainto, että me tulemme joka tapauksessa. Anna minun järjestää asia. Huomenna lähdemme merelle."