← Table of contents
Keveä kesäinen tarina

XV.

Saima Kolu translation

Paikkakunnalla, jonne he nyt olivat tulleet, muisteltiin sittemmin, että sikäläisessä kievaritalossa oli kerran muuan lihava kööpenhaminalainen herrasmies yksinään syönyt kokonaisen kinkun. Kenties se oli totta; ainakin myönsi Mossgord sinä päivänä saavuttaneensa syöntiennätyksen.

Sillävälin Matts Brille ja neiti Tuttan astelivat polkua pitkin harmaanvihreiden vainioiden välissä, kunnes saapuivat pienelle vihreälle niitylle kiviojan partaalle.

Ojan kivitystä kiipeili vihreä karhunmarjapensas viattomine valkoisine kukkineen. Pikkuinen nenäkäs pihlaja, joka varmastikin oli itse kylväytynyt karuun maaperään, kumartui noiden kahden nuoren yli aivan kuin kuuntelemaan niiden haastelua, — ja heijasti elämäniloa punaisista marjatertuistaan.

Matts Brillen oli ollut heti otettava taskustaan runonsa "Onneni venho", ja hän lausui sen nyt tunteellisesti ja pontevasti. Paperi oli tosin käynyt laikulliseksi suolavedessä, ja varsinkin olivat sanat: "ma armahan sain" haalistuneet valtavaan tahraan, joka ulottui melkein koko sivun yli. Mutta Brillestä se tuntui tulvivan rakkautensa vertauskuvalta.

Ja kun hän kysyi neiti Tuttanilta, huoliko tämä runosta näin huonossakin kunnossa, säilyttääkseen sen muistona sepittäjästä ja näistä hetkistä, — silloin neiti Tuttan otti sen ja pisti miehustansa sisäpuolelle sekä palkitsi runoilijaa säteilevällä katseella. Ja neiti Tuttan sanoi, ettei hän ollut koskaan kuullut tai lukenut mitään niin kaunista. Eikä hän ollut koskaan aavistanut, että Matts Brillellä oli sellainen runosuoni — tai oikeammin, hän oli kyllä kenties aavistanut, mutta hän ei olisi voinut uskoa, että hra Brille osasi kirjoittaa niin — tai — niin, hän ei oikein tiennyt mitä hra Brille olikaan tarkoittanut tai ollut tarkoittamatta.

Tämä päättyi siihen, että neiti Tuttan ihan hukkui suloiseen hämmennykseen, ja Matts Brille käytti tilaisuutta lausuakseen runonsa uudelleen. Hän osasi sen ulkoa, mutta neiti Tuttan veti käsikirjoituksen esiin ja seurasi sormellaan rivi riviltä.

Ja sitten? Niin, ainoana todistajana esiintynyt pikku pihlaja ei liene ollut oikein taattu salaisuuksien säilyttäjä. Kuinka olisi muutoin voinut tulla ilmi, että Matts Brille nyt katsoi otolliseksi suudella neiti Tuttania? Mitä välitti hän neiti Tuttanin typistyneestä alahuulesta tai hieman liian pitkästä ylähuulesta? Hän suuteli ja tunsi suudelmiinsa vastattavan, ja kumpainenkin leijui siihen taivaaseen, missä elämän pienet vajavuudet ja virheet katoavat.

Mutta äkkiä kavahti neiti Tuttan seisaalle: hän oli tuntenut pihtihännän — niskassansa, luullakseen. Pihtihännät olivat inhoittavimpia ja iljettävimpiä hyönteisiä, mitä hän tiesi, ja ellei hän saisi sitä pois, kuolisi hän kauhuun. No, Matts Brillen täytyi aukaista muutamia hakasia, ja hän ei löytänyt mitään pihtihäntää, mutta sensijaan hän painoi pari suudelmaa valkoiselle, hieman luisevalle kaulalle.

Joka suutelon välillä kirkaisi neiti Tuttan ja kielteli:

"Äsh ei, älkää nyt, hra Brille!" mutta hra Brille ei hellittänyt. Ja he olivat kovin onnellisia.

* * * * *

Myöhemmin he päivällisellä majatalossa tekivät sovinnon Petter Wittin ja Mossgordin kanssa. Kumpainenkaan ei puhunut siitä, mitä oli tapahtunut niityllä, mutta ainakin Petter Witt huomasi heidän silmiensä loisteen ja teki omia johtopäätöksiään.

Samassa hänen ajatuksensa siirtyivät Helga Munkiin ja tämän vaaleaan pukuun, joka aina hävisi puiden väliin, ja hän vannoi itsekseen vielä tavoittavansa sen, vaikka hänen pitäisi viettää vuosikausia tuolla metsässä kuin lumottuna ritarina.

Ja hän nousi puhumaan innostunein sanoin rakkaudesta. "Rakkaus", hän haastoi, "opettaa linnut laulamaan. Rakkaus kehittää taiteilijat luomaan teoksiaan. Rakkaus saa meidät tekemään suurimmat hullutuksemme, suorittamaan mainehikkaat urotyömme. Se nostattaa meidät itsemme yläpuolelle ja avaa taivaan portit. Minä juon sen maljan! Ne, jotka tuntevat rakkauden merkityksen, eivät anna toisten koskettaa huulillaan lasia, josta ovat juoneet rakkauden maljan."

Hän sinkautti lasinsa huoneen nurkkaan pirstaleiksi. Neiti Tuttan ja Matts Brille nousivat innostuneina tekemään samaten, ja heidän katseensa osuivat yhteen.

Mutta Mossgord vain särpi viininsä rauhallisesti ja kaatoi lasiinsa yhä lisää.

Kun heidän sitten tuli illalla palata kotiin, lepäsi meri nukahtaneena, peilikirkkaana ja hiljaisena kuutamon läikkeessä, joka kuvavirtana välkkyi sen kalvossa. Tuntui vain heikkoa tuulenvärettä, ja vene lipui verkkaan ja aivan äänettömästi eteenpäin. Suurine purjeineen se muistutti jättiläismäistä yöperhosta.

Mutta he eivät olleet ehtineet puolitiehenkään matkaa, kun tuli ihan tyven. Ei päästy paikalta mihinkään. Oli tartuttava airoihin.

Mossgordinkin täytyi soutaa. Hän pani närkästyneesti vastaan, mutta hänet uhattiin laskea maihin muka läheiselle asumattomalle saarelle, missä hän sitten menehtyisi nälkään ja janoon.

He soutivat rakkoja käsiinsä. He soutivat hartiansa helliksi ja turvonneiksi. Ja vähitellen taukosi puhelu. Kuului vain kiukkuisen kiivaasti vedeltyjen airojen siukumista.

Ja sitten katosi kuu. Yö kietoi kostean, harmaan vaippansa huvimatkailijain ympäri. Matts Brille tuli ajatelleeksi, että hän ehkä sittenkin oli suunnitellut päivänsä tyhmästi.

Ja neiti Tuttan oli alkanut säikkyä. He olivat kerran nähneet pari laivan sivulyhtyä tuikahtavan esiin ihan lähellään, ja nyt istui neiti Tuttan tuskitellen yhteentörmäyksen vaaraa. Äkkiä veti Matts Brille airot veneeseen.

"En oikein tiedä, missä olemme. Näinköhän soudamme väärään suuntaan!"

"Sepä kaunista! Eikö sinulla ole kompassia?"

"Ei."

"Eikä mitään juotavaakaan?" Tämä oli Mossgordin valittava ääni.

"Ei yhtään pisaraa."

"Mitä kello on?"

"Hiukan yli kahdentoista. On parasta ankkuroida tähän, kunnes aamu valkenee."

He alkoivat puhella, mutta tuulettomalla säällä tuntui olevan sama vaikutus keskusteluun kuin purjeisiin; se herpautui.

Niinpä ojentausivat he kaikin veneen pohjalle ja levittivät purjeet ylitseen. He aikoivat nukkua.

Mutta mikä ääni kohosikaan Matts Brillen puoliavoimilta huulilta ja vähitellen kiiri kirkasta vedenkalvoa pitkin kuin myrskyn kohina? Mossgord, joka itse kuorsasi, heräsi ja tuuppasi häntä kylkeen. Petter Witt töykkäsi häntä myöskin. "Sinä kuorsaat, Matts, sinä kuorsaat! Etkö voi olla hiljaa, senkin nauta?"

Mutta Matts Brille kuorsasi yhä; häntä tyrkittiin taas, eikä siitä ollut apua.

Vain yksi ei häntä tyrkkinyt. Mutta itse hän sai sitä kovemman kolauksen sydämeensä. Siis hän todellakin kuorsasi! Mossgord oli puhunut totta. Mutta entä se kaikki muu? Falsterilla asuva mielitietty, ja hänen rakkautensa huikentelevaisuus…?

Ja veneen hiljalleen keinuessa alallaan ja Matts Brillen jyrisevien kuorsausten kaikuessa koetti neiti Tuttan turhaan sovittaa noita soraääniä "Onneni venhoon", jonka kauniit sanat vieläkin soivat hänen sielussaan.

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings