VII.

Hän oli heittäytynyt pitkäkseen niitylle alhaalla rannassa. Pieni puro kiemurteli notkeana kuin tarhakäärme ruohikon poikki. Se porisi ja kuiskaili niin iloisesti kuin sillä olisi ollut peräti tärkeä ja hauska salaisuus, jota se oli kovin halukas kertomaan.

Salaisuus sillä ehkä onkin, ajatteli Petter Witt. Eipä tiedä, mitä kauniita metsätaruja se onkaan kokenut ja vielä joutuu kokemaan.

Hän poimi kevätesikoita, punaisia ritarinkannuksia ja lemmikkejä, pisti ne napinläpeen, pani pystyyn maalaustelineen, asetti sille kankaan ja alkoi maalata. Aihe syntyi itsestään. Aivan vieressä juoksi puro erääseen salmen lahdelmaan. Toisella sivulla pistäysi niemi esiin, ja siellä kohosi Munksholman herraskartano tuuheiden pyökkien vartioimana. Ja kaiken tämän vehmauden keskestä nousi korkealle tornin huippu sinertävänä aamun autereessa.

Tuo on siis Matts Brillen linna, ajatteli Petter Witt. Se näyttää niin espanjalaiselta.

Espanjalaiselta! Niin, mutta eikö ilmalinna olekin sekä ranskan- että englanninkielellä "espanjalainen linna!" Chateaus d'Espagne! Castles in Spain.

Ja Petter Witt hyräili pikku laulelmaa:

"Ma uljaasta linnasta unta näin: eli aartehissa vain nainen ja kissa, ja kellari täynn' oli viinejäin — nuoruuteni kultalinnan näin.

Edestakaisin etelään ja pohjoiseen menin maailmalle, nyt taivasalle minut uuvutti etsintä pettyneen — jäi linnani etelään ja pohjoiseen.

Eteeni jo nous' usein loistossaan se linnani suuri, taas mahtava muuri unen virtaan vajosi varjonaan — oli loitolla linnani loistossaan.

Oli linnani rakettu Espanjaan, kesän aamuruskoon, unihaaveen uskoon, ikionnen rantahan rauhaisaan, — mun linnani kuului Espanjaan."

Niin, tuonpa satulinnan hän maalaa! Mitäpä se merkitsi, että vain kunnialliset tanskalaiset pyökit sitä ympäröivät? Kohotessaan tuolla ylhäällä, se katseli häntä niin julkeasti, että hän tunsi siirtyneensä siihen Sevillaan, jota hän ei ollut koskaan nähnyt. Hän tuijotti tummien silmien tulikehiin… hän kuuli kastanjettien napsahtelevan… hän tunsi suloisen ja juovuttavan viinin istuttavan salaisuuksiaan aivoihinsa…

Sittemmin kertoessaan ystävilleen näistä mielikuvista hän lisäsi, että ne olivat syntyneet hänen syventyessään taiteilijatehtäväänsä. Toiset olivat kumminkin niin ymmärtämättömiä, että väittivät hänen nukahtaneen ja nähneen unta tästä kaikesta.

Sen verran onkin varmaa, että hän äkkiä oli olevinaan härkätaistelussa. Toreadorilla oli Matts Brillen hahmo, hän taisteli jättiläismoisen teräväsarvisen härän kanssa, ja hänen luomensa hehkui kuin tulinen hiili. Joka hetki pisti härkä pitkät sarvensa hänen lävitsensä, mutta siitä hän ei välittänyt yhtään mitään. Hän ärsytteli vain yhä härkää keihäällään ja vannoi kyllä saavansa sen masennetuksi.

Petter Wittin herätti tästä unesta kiivas tuuppaus, kahina ja naisen kiljahdus. Sitten hän tunsi putoavansa syvälle, ja jotakin märkää roiskui hänen ympärillään. Härkä oli kai äkkiä päässyt tunkeutumaan pois arenalta ja syössyt katsojien joukkoon.

Mutta mitä tämä oli? Eikö hän todellakin nähnyt edessään sarvipäistä hirviötä, joka seisoi puuskuen aivan hänen kasvojaan vasten! Hän itse makasi seljällään purossa, ympärillä uiskentelivat hänen maalaustuolinsa, hänen maalaustelineensä, kankaansa, värilautasensa, siveltimensä ja värinsä, hänen päivänvarjostimensa, piippunysänsä ja hattunsa.

Hän parahti täyttä kurkkua: "härkä, härkä!" — kömpi puron toiselle rannalle ja aikoi paeta päätäpahkaa, pelastaakseen uusista hyökkäyksistä.

Mutta samassa helähti tytön ääni:

"Älkää ollenkaan peljätkö! Se on vain lehmä… Se säikähtyi, ja sitten… mutta tämähän on kauheata!… tämähän on ihan hirveätä…"

Witt katsahti hirviöön… Se oli todellakin lehmä. Se seisoi muljottaen häneen suurilla surumielisillä silmillään, ilmeisesti peräti kauhistuneena siitä Jerusalemin hävityksestä, minkä oli aiheuttanut, ja kykenemättömänä käsittämään, mitenkä se oli tapahtunut.

Mutta nyt kiintyi Wittin huomio nuoreen tyttöseen, jonka äänen hän oli kuullut.

Tämä oli ratsastusmatkalla. Hän istui miehen tavoin hevosen selässä, joka nelistäen kiiti niittyä pitkin. Hän oli puettu mustaan samettipukuun, jockeylakkiin, viittaan, väljiin housuihin ja kiiltonahkaisiin saappaihin. Hänestä itsestään sai Petter Witt aivan hätäisen kuvan: kaksi ruskeata palmikkoa, kirkkaat, siniset silmät, auringon paahtamissa ja hiukan pisamaisissa kasvoissa pieni varma nenä, vartalo rento ja täyteläinen.

Yhdellä hyppäyksellä antoi ratsastaja hevosensa loikata puron yli ja pudottausi sitten alas satulasta.

"Ei, enpä ole koskaan nähnyt moista", hän huudahti nauraen ja itkien. "Mitä nyt olenkaan saanut aikaan! Lähdin liikkeelle vain asteluttamaan hiukan Attilaa — seisotko siinä hiljaa, tyhmä hevonen! Se ei saa nähdyksi kauran hituakaan, heti pyrkimättä sitä pureksimaan — läksin vain antamaan Attilalle hiukan liikuntoa ja sain päähäni yrittää esteratsastusta. Minä annoin sen hypätä lammikon yli tuolla — mutta en nähnyt, että siellä seisoskeli muutamia lehmiä märehtimässä. Attila syöksi suoraan niiden joukkoon ja ne, hitto vieköön, täyttä laukkaa kaikille suunnille, — yksi niistä pillastui tänne niitylle, ja silloin… teidän on todellakin annettava anteeksi."

Viimeiset sanat puristausivat kuuluviin naurunpuuskasta, jota hänen oli mahdoton hillitä. Mutta Petter Witt ei ollut kovinkaan hilpeällä tuulella; hän hosui vettä, kädet olivat täynnä mutaa, ja panamahattu matkasi parhaillaan kiitävän puron mukana.

Nuori nainen näki sen.

"Mutta hyvä Jumala, teidän hattunne!" Ja siinä silmänräpäyksessä hän kiirehti sitä tavoittaman, laskeusi vatsalleen puron poikki ja onki sen ylös.

Hän pisti sen Wittin päähän niin likomärkänä kuin oli sen vedestä nostanut.

"On parasta, että saatte sen päähänne, muutoin voisitte vilustua."

Petter Witt oli ottanut yltään viitan ja kiersi siitä vettä.

"Tämä oli tosiaankin kerrassaan tukalaa", murisi hän, "kerrassaan tukalaa." Ja hän lisäsi jotakin pillastuvista hevosista ja hulluista ratsastajista; hän oli muka luullut olevansa Tanskassa eikä Etelä-Amerikan pampaskentillä.

Hänet keskeytti nuori nainen.

"On selvää, että minä korvaan teille kaiken, mitä teiltä on tärveltynyt. Tottahan toki sen teen! — Mitä olette kadottanut? — Värejä, kankaan — kalliita tauluja ehkä?"

Wittin ääni kävi hieman sävyisämmäksi.

"Ka, mitään korvaamatonta vahinkoa ei tässä liene sentään tullut… ne voidaan kyllä onkia uudelleen ylös."

Neitonen asettui jälleen samaan asentoon kuin aikaisemmin, kääri toisen hihansa ja alkoi koota purosta Wittin maalausvehkeitä.

Mutta tätä ei Petter Witt voinut rauhallisesti katsella. Hänpä siis neitosen viereen, ja niin makasivat he siinä molemmat ja onkivat väritötterön tuolta, märän kangaskappaleen täältä, kunnes Witt lopulta oli tietävinään, että pelastustyö oli suoritettu loppuun.

Witt oli nyt päässyt sovinnollisemmalle mielelle.

"Minä vain säikähdin niin julmasti", hän sanoi. "En ollut lähtenyt maalaamaan vesiväritaulua."

"Mutta teiltä on varmastikin hyvin paljon mennyt pilalle. Ja teidän hienot vaatteenne… lopultakaan ette saa yhtään häpeillä, vaan sanokaa, kuinka suureksi arvioitte vahingon. Nimeni on Helga Munk, minä asun tuolla ylhäällä."

Hän viittasi siintävään kartanontorniin, ja Petter Wittin silmät suurenivat. Hän oli siis Munksholman perijätär! Häneltä siis olivat Witt ja hänen matkatoverinsa tulleet omaisuutta riistämään.

"Mutta kuulkaahan", alotti neiti Munk jälleen. "Tepä ette saakaan nyt heti juosta tiehenne. Teidän on ehdottomasti saatettava minua kotiin, jäädäksenne aamiaiselle. Olen varma, että tilanhoitajalla on vaatekappaleita, jotka voitte lainata siksi aikaa kun omanne kuivavat. Niin pian kuin voitte jälleen ottaa ne yllenne, valjastamme hevosen vaunujen eteen ja kyyditsemme teidät kotiin. Te asutte luonnollisesti Skogstoftan kievaritalossa."

"Niin — mutta…" Witt epäröitsi suostua tarjoukseen. Toiselta puolen tämä oli kyllä erinomainen tilaisuus, hänen päästäkseen tutkimaan vihollisleiriä. Mutta toiselta puolen ei häntä ollenkaan miellyttänyt ottaa vastaan vieraanvaraisuutta näiltä naisilta, ollessaan vastapuolen palveluksessa.

"Älkää nyt yrittäkö mitään vastaväitteitä. Ellette tahdo ottaa vastaan tarjoustani, niin minun on uskottava, että te vieläkin olette minulle suutuksissanne. — Saatte kernaasti ratsastaa Attilalla, jos luulette voivanne sitä hallita. Se on tavattoman säyseä, mutta ollessaan hyvällä tuulella, kuten tänään, se voi saada mitä hullunkurisimpia päähänpistoja. Väliin se äkkiä äityy teutaroimaan ja potkimaan taaksepäin kuin järkensä menettänyt, ja silloin saattaa sen hillitseminen käydä hyvinkin työlääksi… Mutta, ihme ja kumma, mihin se nyt onkaan hävinnyt?"

"Luulenpa melkein, että se juoksee tuolla kaukana." Petter Witt osoitti pellolle, missä ruskea hevosenselkä näkyi liikkuvan korkean laihon sisässä.

"No, mutta katsokaapas tosiaankin… No niin, joku rengeistä saanee sen kiinni ja ottaa sen hoivaansa… Niin, minä en, ikävä kyllä, siis voikaan tarjota mitään ratsastustilaisuutta, herra…"

"Maisemamaalari Petter Witt."

"Vai niin, teidän nimenne on Witt? Niin, herra Witt, meidän pitänee näin ollen kävellä. Mutta aamiainen teidän on saatava. Tulkaa nyt, niin esittelen teidät tädilleni."