II.

Matts Brillen silmäänpistävin piirre oli yletön luomi silmäkulmien välissä.

Siitä saattoi lukea hänen vaihtelevat mielialansa. Jos hän innostui, niin se hohti kuin rubiini; jos hän oli pahalla tuulella, niin se kävi likaisenkeltaiseksi. Mutta hänen ollessaan hyvällä päällä se kukoisti ruusunpunaisena. Se hallitsi täydellisesti hänen hieman kokoonpuristuneita kasvojaan, joissa suipponenä ja tummat, intomieliset silmät herättivät lisäksi huomiota.

Mutta Matts Brillen suuttuessa hänen luomensa karahti tummansiniseksi, ja näin kävi usein, mutta ei koskaan pitkäksi aikaa kerrallaan.

Ei nimittäin ollut säveämpää ihmistä kuin filosofian kandidaatti Matts Brille — ei ketään toivehikkaampaa ja haaveellisempaa. Heti täysikäiseksi tultuaan oli hän luonnollisesti kiiruhtanut vapautumaan peritystä omaisuudestaan, joka mahdollisesti olisi saattanut painaa hänet suruttomalle ja mukavalle poroporvarikannalle. Hän oli sijoittanut sen erääseen Chilen timanttikaivokseen, ja mitään varmempaa keinoa rahojensa täydelliseen hukkaamiseen saattoi tuskin ajatella. Siitä lähtien hän oli yrittänyt yhtä ja toista. Hän oli lueskellut taidehistoriaa, oli puuhannut sellaisen akatemian perustamiseksi, missä hengen valitut olisivat asuneet kultaisissa saleissa ja saaneet käytettäväkseen kukin oman loistoauton; hän oli hommannut yhdistyksen isännättömille koirille, oli työskennellyt erään kirjallisten tuotteiden tukkukaupan palveluksessa ja eli itse varakkaan sukunsa vapaaehtoisista avustuksista.

"No", sanoi Petter Witt, "kerro nyt levollisesti ja asiallisesti."

"Tahdon olla rauhallinen — varmasti…" Matts Brille puhkui innostuksesta; "kuuntele nyt vain! Tiedät ehkä, että minulla on kerran ollut eno, joka monta vuotta sitten matkusti Amerikaan; hän oli Iversen ja ristimänimeltään Matts niinkuin minä. Suuri tyhjäntoimittaja muuten! Ei kelvannut mihinkään."

"Aivan niinkuin sinä siis."

"Joutavia! Me emme olleet kuulleet hänestä mitään hyvin pitkään aikaan, ennenkuin vasta eilen. Sain silloin hänen ainoana perijänään muutamia pikku tavaroita, jotka New-Yorkin tanskalainen konsulinvirasto minulle lähetti. Noita tavallisia, sinä ymmärrät: kellon, kravatti neulan, sormuksia, perhevalokuvia, lompakon ja vanhan avaimen. Se on tärkeä, ymmärrätkö — ja sitten kirjepinkan."

"Ja siinä testamentin, missä hän määrää sinut omaisuutensa ja suuren farminsa perijäksi."

"Eipä suinkaan. Matts-enolla ei ollut edes voita leipänsä päälle. Köyhä, kerrassaan ruti köyhä! Mutta nytpä saat kuulla. Kun hän oli nuori, koetti hänen isänsä tehdä hänestä maanviljelijää. Se oli tapana siihen aikaan. Nyt sijoitetaan tyhjäntoimittajat sellaisiin liikkeisiin, jotka tekevät vararikon ja perustetaan osakkeille. Matts-eno pääsi harjoittelijaksi herraskartanoon etelä-Seelannille, Munksholma on sen nimi."

"Niin, minä tiedän, sen omistaa muuan Munk-suku."

"Aivan oikein. Vanha suku, ainakin parisataa vuotta. Nykyään asuu siellä muuan vanha tyttö Josefina Munk."

Hän on ottanut kasvatikseen nuoren neitosen, joka saa kartanon hänen kuoltuaan, — tohtori Möllerin tyttären."

"Ja nyt aiot sinä mennä naimisiin tytön, tilan ja miljoonan kanssa?"

"Minä? Oletko hullu! Minä en ole mikään onnenonkija enkä avioliittokeinottelija. Sitä paitsi — sinä tiedät — rakkaus! Kun Emelie otti sen sepänsällin, sanoin minä sille ilolle jäähyväiset, minä, joka halusin hänet korottaa — rahvaan naisen — laulajattareksi…"

"Niin, pikku Matts, hänhän ei ole ensimäinen, joka on sinut pettänyt, eikä hän jääne myöskään viimeiseksi. Niin kauvan kuin rastas livertelee salolla Matts Brillekin rakastelee."

"Ei koskaan, ei koskaan! Kuule nyt vain! Tämä Josefina Munk ei ole syntynyt tilan ja miljoonan omistajana. Hän on edellisen omistajan, kamariherra Konrad Munkin serkku, kamariherran, jonka luona Matts-eno oli maanviljelysoppilaana. Kamariherralla oli ainoa tytär, Edla, ja tämän sekä Matts-enon välillä syntyi rakkaussuhde. Matts-eno oli lempo mieheksi, naisten viehättäjä mitä suurimmassa määrin. Mutta kamariherraa hän ei kyennyt viehättämään, tämä epuutti hänet, ja niin matkusti Matts-eno Amerikaan."

"Mutta — hänen matkustettuaan toimitti kamariherran tytär maailmalle pienen lemmenvakuuden, ja tämän hennon nuorukaisen ottivat sinun vanhempasi huostaansa…"

"Kerronko minä, vai enkö kerro? Kamariherran tytär ei saanut mitään lemmenvakuutta, ei suurta eikä pientä. Sitä vastoin osoittavat enoni jälkeenjääneet paperit — aivan riittävän selvästi — aivan riittävän selvästi — sanon minä…"

"Mitä sitten?"

"Että Edla Munkin ja enoni välillä oli avioliitto solmittu. Kööpenhamina — pappi — ymmärrätkö? — Sitten lähtee eno Amerikaan. Nainen saattaa häntä laivaan: 'minä olen sinun vaimosi! Tule takaisin — pian! Sillä välin koetan saada isän suostumaan'."

"Tyttö-parka! Hän ei tiennyt, että hän oli täynnä tuberkeleja. Pari vuotta senjälkeen oli hän kuollut, eikä ketään Mattsia ollut kuulunut. Mutta hän lienee joka tapauksessa pannut äijän kuumille. Kun tämä ymmärsi, että tytär oli parantumattomasti sairas, katui hän kovuuttaan, tullen yhä synkkämielisemmäksi, ja murtamia päiviä ennen kuin tytär kuoli, — pang! kuula läpi pään! Se oli minun onneni, se."

"Kuinka niin?"

"Etkö voi sitä käsittää? Jos tytär olisi kuollut ensin, olisi tila ja omaisuus isän kuollessa peruuttamattomasti joutunut suvulle. Nyt sitä vastoin isä kuolee ensin, tytär perii hänet, tämän kuollessa saa minun enoni osansa omaisuudesta tahi ehkäpä suorastaan kaikki. Ja taas tämän kuoltua olen minä hänen ainoana perijänään Munksholman ja sen rikkauksien laillinen omistaja, perinnön, joka varmastikaan ei jää alle miljoonan."

"Ja mihinkä tuet otaksumasi?"

"Mihinkäkö?" Hän ojensi Petter Wittille paperin, jonka kirjoitus oli haalistunut. "Tässä näet erään kirjeen Edla Munkilta Matts-enolle; se on kyhätty muutamia päiviä ennen lähettäjän kuolemaa. Hän puhuu useassakin kohden 'siitä juhlallisesta liitosta', minkä he olivat tehneet, ja pyytää häntä tulemaan takaisin. Mutta ellei eno ennättäisi ennen hänen kuolemaansa, niin hän tapaa kuitenkin vihdoin palatessaan todistuksia siitä, kuinka suuresti hän on enoa rakastanut ja kuinka paljon hän on ajatellut tämän tulevaisuutta. Mutta kun hän pelkää, että henkilöt, joilla on etua näiden todistusten katoamisesta, saattaisivat ne todella hävittää, on hän ne kätkenyt erääseen salaiseen paikkaan ja liittänyt ohjeen, mistä ne ovat löydettävissä. Mutta jotta me voisimme jotakin tässä asiassa tehdä, on meidän mentävä itse paikalle. Jos tahdot minua auttaa, niin lähdemme täältä huomisaamuna. Munksholman lähellä on Skogstoftan kestikievari ja kylpypaikan täyshoitola. Sinne asetumme, sinä, ystäväni ja lainopillinen neuvonantajani, varatuomari Mossgord sekä minä itse. Te molemmat tulette tietysti minun vieraikseni."

"Ka, kiitoksia paljon, mutta…"

"Sinun tehtäväsi? Lorua! Seutu on erinomaisen kaunista: hiekkarantaa, metsää! Sinä voit yhtä hyvin makailla siellä kuin missä tahansa, sinä maalaat taulun tuosta herraskartanosta; naiset kulkevat ohi; me tulemme heidän kanssaan tekemisiin; minulla on olevinaan historiallisia harrastuksia, jotain sanoakseni syyksi! Ja sillä tavalla saamme me pääsyn perhearkistoon, missä papereita luultavasti säilytetään — oletko mukana?"

"Tietysti olen. Mutta — tuo ohje, joka lähemmin johtaisi…"

"Se on tässä. Valitettavasti puuttuu yksi nurkka, Matts-eno lienee sen repinyt rikki, ehkäpä varovaisuussyistä."

Hän ojensi paperipalan, ja Petter Witt luki:

"Kun minä olen kuollut, löydät perhe noin kolme askelta vasemmasta ku keskellä toista ja kolmatta ja korkeudelta, joka on noin papereita, jotka osoittavat len rakastanut sinua. Sinun Ed."

"Voitko ratkaista tuon ongelman?" kysyi Matts Brille.

"Eihän se liene kovinkaan vaikeata. Katsokaamme! Kun olen kuollut, löydät perhe… perhearkistosta luonnollisesti, noin kolme askelta vasemmasta ku… kulmasta, keskellä toista ja kolmatta — kolmatta… mitä tavallisesti arkistossa on? Hyllyjä! Siis: keskellä toista ja kolmatta hyllyä, ja korkeudelta, joka on noin… noin kaksi kyynärää, papereita, jotka osoittavat… kuinka suuresti olen rakastanut sinua. Sinun Edlasi."

"Niin, sehän tuntuu hyvin otaksuttavalta. Mutta minä en vain voi oikein ymmärtää, miksi sen täytyy olla juuri kaksi kyynärää."

"Yksi kyynärä olisi vaivaloista, kolmen kyynärän korkeudelle tuskin ulottuisi. Ja kun siinä on 'noin', on korkeus ollut ilmoitettu vain likimääräisesti, uskottavasti täysissä kyynärissä."

"Se on hyvin terävänäköistä! Jos saamme asian järjestetyksi, niin saat kymmenen prosenttia perinnöstä. Mossgord on saanut lupauksen yhtä suuresta osasta."

"Hitto vieköön, siitähän saattaa tulla suuri omaisuus."

"Eipä mitään kiittämistä! Ei kiittämistä! Valkoinen neitsyt olisi myöskin saanut kymmenen prosenttia, mutta hän saa tyytyä siihen kauniiseen patsaaseen, jonka hänelle pystytän puistoon."

"Kuka on valkoinen neitsyt?"

"Edla tietysti, enon vaimo. Häntä nimitettiin aina siten. Hän kulki aina valkoiseen puettuna. Ja hän makaa valkoisessa arkussa muuratun hautaholvin sisällä. Romantiikkaa, ymmärräthän. Jonnin joutavuuksia! Mutta häntä minä kumminkin saan kiittää herraskartanosta."