XX.

Seuraavana aamupäivänä alottivat Matts Brille ja Petter Witt Edla Munkin papereiden etsinnän. Mossgordin piti toistaiseksi pysytellä loitolla ja ilmestyä näyttämölle vasta sitten kun lainopilliset vaikeudet ilmenivät.

He olivat varustautuneet tarpeellisilla työkaluilla arkistotutkimuksiinsa. Heillä oli vasara, sorkkarauta, viila, pölyriepuja, mittanauha, suurennuslasi, muutamia käsikirjoja, joissa selviteltiin vanhoja käsialoja, kemiallisia aineita musteen koettelemiseksi sekä munia ja kaakaota siltä varalta, että työ vaatisi heitä jäämään yli ruoka-aikojen.

Siten olivat he valmistautuneet kaikkien mahdollisuuksien varalle, ja varmoja olivat he siitä, että mikään asiakirja ei voinut jäädä heiltä kadoksiin; jostakusta umpeenmuuratusta rautalippaasta se kaivettaisiin päivänvaloon ja sitten luettaisiin kaikkien taiteen sääntöjen mukaan.

Matkalla kartanoon Matts Brille selitteli, mitä hän aikoi tehdä saadessaan tilan ja omaisuuden haltuunsa.

"Jarjestänkin mallitalouden. Ulkomaalaista karjaa: kameeleja ja laumaeläimiä. Aion koetella niitä vetojuhtina. Ja koeviljelystä. Tupakkaistutuksia, kenties tee- ja kahvipensaitakin. Olen myös ajatellut maanviljelyskoulun perustamista. Ja minä rakennutan kuistin puiston puolelle. Sinne järjestän ruusutarhan. Kerran vuodessa kutsun kaikki naapurit suureen ruusujuhlaan. Kuistilla ruusumorsian pitäjän kaunein ja viattomin tyttö. Ja kaikki nuoret miehet astuvat rivissä hänen ohitsensa, hänen valitakseen niistä ritarinsa."

Petter Witt kuunteli ivallisin sydämin. Kenties tämä inhimillinen sydän olisi itkenytkin, mutta hän inhosi ihmisiä, jotka haikailivat surujaan.

"Sinä olet suuri lapsi, pikku Matts", hän sanoi. "Ja sinun sielusi on aivan kuin silmäpuoli."

"Mitä sillä tarkoitat, hä?"

"Sinä matkaat maailmaa ainaisessa herttaisessa pöyhistelyssä. Ja sinä et koskaan näe muuta kuin yhden puolen asiasta. Nyt olet tietysti sitä mieltä, että tämä meidän hommamme on kaikin puolin kunniallinen?"

"Niin, kun kartano on minun, lienee kai minulla oikeus ottaa se haltuuni."

"Kun kartano on sinun — niin, paperilapun perusteella — jonka lemmensairas tyttölapsi on kenties houreissaan kyhännyt — sinä ilman mitään tunnonvaivoja ajat maailmalle kaksi yksinäistä turvatonta naista. Lisäksi riistät ikivanhalta suvulta maatilan ja lasket rahvaanomaiset koipesi satavuotisille sohville."

Matts Brille seisahtui. Hänen katseensa oli arka, ja luomi kalpeni.

"Minusta tuntuu — kun minulla nyt on ohjelma, joka voisi hyödyttää koko maan taloutta — miksi en siis saattaisi voimaan laillisia oikeuksiani? — Ja — Munk-neidit eivät joudu kärsimään mitään hätää. Olin juuri ajatellut myöntää heille eläkkeen — määrätyn prosentin — syytingiksi sitä kai sanotaan. Saattaa sattua, että rakennutan heille kauniin ja hauskan huvilan."

"Vapautuaksesi omantunnon soimauksista!"

"Niin — voidakseni täydellä tyydytyksellä — mutta kun sinun nyt tulee heitä niin sääli, niin ihmettelenpä, että sentään olet mukana etsinnässä?"

"Olen senvuoksi, että ihminen toisinaan tuntee tarvetta esiintyä alhaisesti ja kehnosti. Me sivistyneet aikaihmiset emme tyydy repimään kärpäsiltä siipiä tai katkomaan kastematoa, nähdäksemme palasien liikkuvan. Mutta me suuntaamme julmuudenhalumme lähimäistämme vastaan kaikenlaisten verukkeiden nojalla, ja onnistuttuamme meitä kutkuttaa salainen mielihyvä."

"Mutta sittenhän" — Matts Brille seisahtui taas — "lienee parasta, että käännymme takaisin."

"Niinkö arvelet? — Minusta tuntuu parhaalta astella vain eteenpäin, alistumatta tunteellisuuteen."

He pitkittivät kulkuansa, mutta Matts Brille oli menettänyt sen lapsellisen ilonsa, jolla hän oli äsken ajatellut läheistä kartanonherruuttaan. Nyt hän hiipi työhön kuin pahantekijä.

Pihalla tuli Krapp vastaan.

"Saanko kysyä, mitä herrat oikeastaan haluavat tutkia? Te voitte saada minulta kaikkia selityksiä. Rohkenen väittää, että — hm hm — perhearkistossa ei ole montakaan paperilappua, joista minä en olisi selvillä."

"On hiukan vaikea sanoa täsmälleen — mutta…" Matts Brillen täytyi korottaa ääntänsä: "Minä sanon, että on hiukan vaikea määritellä tarkoin…"

"Miten herrat vain haluavat… Minullahan on kunnia puhutella filosofian tohtori Brilleä? Tilanomistajatar sanoi minulle nimen, mutta kun en kuule oikein hyvin…

"Nimeni on Brille, mutta minä en ole tohtori! — En ole tohtori!! — Minä sanon, että minä en ole tohtori!!!

"Niinkö! Vai niin, maisteri Brilleksi saanen siis sanoa. Tarkoitin vain, hra maisteri, että jos on joku erityinen historiallinen aihe käsiteltävänä…"

"Niin — kysymys koskee Munk-suvun historiaa — menneiltä ajoilta tietenkin."

"Niin, te luonnollisesti tiedätte, että nämä Munksholman Munkit eivät ole samaa juurta kuin tunnettu aatelinen Munk-suku. Mutta saanko kysyä, mitä ajanjaksoa te olette erityisesti aikonut tutkia? Me voimme seurata Munksholman Munkeja ajassa taaksepäin aina renessanssiin saakka. Silloin osti Jörgen Hansen Eriksdalin tilan. Hän oli matkannut vierailla mailla, ja hänen kerrottiin rikastuneen merirosvouksella, hm, hm. Hän lienee muun muassa ottanut vangiksi erään hyvin hurskaan munkin, joka osasi tehdä ihmeitä ja siten hankki luostarilleen suuret vuositulot. Jörgen Hansen vaati runsaita lunnaita, ja luostarin täytyi ne maksaa. Jörgen piti hurskasta isää sittemmin hyväntekijänään, ja kotiin palattuansa hän nimittäysi Jörgen Munkiksi, ja luostarin rahoilla ostetusta tilasta tuli Munksholma."

"Olipa hän hienotuntoinen, kun omisti tilansa munkin muistolle."

"Mitä osaa Munkien sukuhistoriasta herrat siis haluavat tutkia?"

"No — vanhan Jörgen Munkin esimerkiksi. Annan mielelläni hyvän prosentin."

"Kaikki Jörgen Munkia koskeva on täällä. Neljäs hylly, osasto IX. Siellä on tilan alkuperäinen kauppakirja, kihlakunnanoikeuden sakkotuomio toisen aatelismiehen iskemisestä kuoliaaksi tinakolpakolla, hänen virsikirjansa ja postillansa, — hm, hm, sekoitusneuvo voiteeksi, joka humalassa estää paholaista näyttäytymästä, anomus niiden naisten kurittamisesta, jotka ovat vietelleet häntä haureuteen, sekä hänen testamenttinsa ja papintodistuksensa. Jos herrat haluavat mitään muuta, niin suvaitkaa vain kysyä minulta; asun sivurakennuksessa."

"Hänellä oli omat epäilyksensä", sanoi Matts Brille, ja hänen katseensa oli tuikea. "Hänellä oli omat epäilyksensä. Näitkö, kuinka hän tähysti meitä?"

"Sinä olet hullu — tarjota hänelle prosenttia! Onneksi hän ei sitä kuullut."

"Sen tein voittaaksemme hänen suosionsa. Mutta nyt nopeasti toimeen! Kolme askelta vasemmasta nurkasta, toisen ja kolmannen hyllyn välillä, noin kolmen kyynärän korkeudella…"

Kävi kuitenkin selville, että tätä ohjetta ei ollut kovinkaan helppo noudattaa. Mikä nurkka oli vasen? Se riippui siitä, miltä suunnalta tultiin. Kolme askelta vasemmasta nurkasta — se saattoi johtaa yhtä hyvin oikeanpuoleiselle kuin vasemmanpuoleiselle seinälle siitä nurkasta, eikä tätä nurkkaakaan voitu määrätä. Ja lopuksi — mitä merkitsi toisen ja kolmannen hyllyn välillä? Hyllythän olivat telineinä keskellä lattiaa. Olivatko nuo tärkeät paperit lattialankkujen alla?

"Niitä on kerrassaan mahdoton löytää", tuskitteli Matts Brille. Hän oli mittaillut vatsallaan maaten ja niin tomuttunut, että ainoastaan luomi vielä antoi väriä kasvoille. "Mahdoton löytää. Sinä olet tietenkin väärin tulkinnut sen paperilapun."

"Salapoliisivaistoni ei yleensä petä. Mutta onhan mahdollista, että olen jättänyt vaarinottamatta jonkun yksityisseikan tai erehtynyt siitä."

He hieroivat uudelleen älynystyröitänsä; he keksivät nerokkaita ja hämmästyttäviä otaksumia; he penkoivat vuosikausien likaa saumoista. He tärvelivät kunniallisten hämähäkkien luvallista käsityötä. He ryömivät nelinkontan pimeissä nurkissa, joista vetivät esiin paksuja paperikääröjä, ja natisevilla tikkailla he keikkuivat katonrajaan asti. Mutta Edla Munkin papereista ei näkynyt jälkeäkään.

"Meidän on pakko koputella kaikkia kattoja, seiniä ja lattioita", sanoi Matts Brille. Hän oli saanut kurkkunsa täyteen pölyä ja kakisteli ja köhi vimmatusti.

"Mitä tarkoitat — koputella…?"

"Niin, kulkea ympäri ja nakutella vasaralla, äänestä tunnustellaksemme onttoa paikkaa. Onhan tila ja miljoona pelissä!"

He alottivat sen puuhan. Kalkinpölyä ja karstaa satoi heidän päällensä.

"Lopuksi vielä saamme repiä koko rakennuksen", sanoi Petter Witt.

"Nyt olemme todenneet, että täällä ei ole mitään salakammiota. Se on toki tulos! Hyvin tärkeä tulos! Paperit ovat siis toisella taholla, tahi — —"

"Tai niitä ei ole lainkaan."

"Tai ne on rikollisesti kätketty, kenties hävitetty. Jos ne on kätketty, niin täytyy joillakuilla olla… Mutta sinähän et lainkaan kuuntele, mitä sanon. Mitä sinä tuijotat?"

Hän tuli akkunan ääreen, missä Petter Witt seisoi katsellen ulos. Pihalla oli Helga parhaillaan syöttämässä Attilaa leivällä. Joka palasesta täytyi sen tehdä joku temppu, joko maata kuolleena tai nousta takajaloilleen, kun hän komensi: "allez".

Komea eläin kohotti välkkyvän ruskeata ruumistaan ja seisoi auringon paisteessa kiiltävänä, liehuvin harjoin ja etujalat iloisesti kuopimassa ilmaa, nuoren tytön leijuessa suosikkinsa ympäri, milloin nojaten solakkaa vartaloansa sitä vasten, milloin taas juosten pois, tanssien ja hyppien, tukan hulmutessa kuten kevyt pilvi pään ympärillä.

"Allez! No — kas noin! Seiso nyt! Seiso, kuuletko." Ja hevonen seisoi suorana kuin sotamies.

"Hiisi vieköön, eikö hän olekin herttainen!" sanoi Matts Brille. "Tiedätkös, Petter, yhtä hyvin voisi mennä naimisiin hänen kanssaan ja ottaa taloon tädin. Sillä tavoin me helpoimmin selviäisimme vaikeuksista. Minulle voi olla jo yhdentekevää, kenet vien vihille. Olenhan tehnyt lopputilin rakkauden kanssa."