XVII.

Kuinka oli Helga Munkin laita? Hänessä oli tapahtunut muutos. Hän ratsasti nykyään hyvin harvoin liikkeelle, ei enää sadatellut eikä polttanut pitkiä Sikaareja.

Ei, nyt oli tullut kirjojen vuoro. Hän tahtoi oppia tuntemaan maailmaa, ja siinä hän otti kirjat avukseen. Hän luki kaikkea, mitä käsiinsä sai. Pahaa ja hyvää, tyhmää ja viisasta sekaisin. Ja hänet täytti samanlainen tietämättömän pelko kuin kokelaan, joka sukelluskellossa lasketaan meren pohjalle.

Tuollaisiako ihmiset olivatkin! Noinko he tunsivat! Noinko he puhuivat ja toimivat! Oliko tuo todellista — tuo voimakkaiden ja ihmeellisten intohimojen myrskyisä vaihtelu? Oliko hänessä samoja mahdollisuuksia? Kävikö hänenkin sielussaan tuollaisia vaarallisia maininkeja — syvällä sopukoissa, missä hän ei itse kyennyt niitä vallitsemaan? Vai kehittyikö sellaista vasta vuosien mukana?

Hän kysyi neiti Josefinalta. Neiti Josefina vastasi, että se oli vain lorua ja teeskentelyä. Kirjojen sepittäjillähän täytyi olla jotakin täytettä teoksiinsa.

Eräänä päivänä häädettiin muuan palvelustytöistä kartanosta rakkausjutun takia. Hän oli käyttäytynyt alhaisesti ja kehnosti, sanoi neiti Josefina.

Helga ajatteli Kaarinin lempeitä kasvoja, hänen ystävällisiä harmaita silmiään, hänen ujoa esiintymistänsä. Oliko mahdollista, että tuollaiseen ulkonaiseen kunnollisuuteen saattoi piiloutua kehnoa halpamaisuutta?

Hänen täytyi saada lähempi selko asiasta. Ja eräänä sunnuntaina, kun neiti Josefina oli kirkossa, hän lähti Krappin luo.

Krapp istui kumartuneena tähtikartan yli. Tähtitiede oli hänen monia mielitekojaan, ja hän oli juuri saanut käsiinsä erinomaisen tutkielman muutamista Kravun sikermän uusista kiertotähti-löydöistä.

Mutta tulijan nähdessään hän pani tähtikartan pois, ja kiharaisen parran takaa tunkeusi leppeä hymy näkyviin.

"Kas vain, tännehän tulee tosiaan hienoja vieraita!"

"Krapp, mitä rakkaudella ymmärretään? Sanokaa, Krapp!" Hän oli huutanut kysymyksensä Krappin korvaan, ja tilanhoitaja oli istunut valmiina vastaanottamaan hänen sanansa niin kiitollisen hyväntahtoisena kuin vähäkuuloiset useinkin antautuvat keskusteluun.

Mutta asian kuullessaan hän säikähtyi ja punastui hiusmartoa myöten.

"Rakkaudella? Niin, on tosiaankin vaikeata — hm, hm — vastata siihen. Miten on neiti Helga johtunut sellaisiin ajatuksiin?"

"Täti on ajanut Kaarinin pois rakkauden tähden. Hän sanoo, että Kaarinin rakkaus on alhaista ja huonoa. Minkävuoksi se oli sellaista?"

"Sitä on minun kerrassaan mahdoton sanoa. Jos neiti Helga välttämättä tahtoo tietää sellaisista asioista, niin teidän on paras puhua niistä tätinne kanssa."

"Kyllä kannattaisi! Hänen tapansa selitellä — sen tunnen. Älkää suinkaan kuvitelko, että minä olen niinkuin tytöt teidän nuoruudessanne. Niille voi syöttää joutavaa lorua, mutta minä olen selvillä yhdestä ja toisesta seikasta, nähkääs. Olen lukenut paljon ja — tuuminut paljon. Minun tarvitsee vain kuulla teidän ajatuksenne sentähden, että tiedän teidät ihmiseksi — teidän oma sisäinen ajatuksenne — rakas, hyvä Krapp."

"Minun ajatukseni — mistä sitten, neiti Helga?"

"Hyvä Jumala, rakkaudesta luonnollisesti. Onko täti mielestänne oikeassa, väittäessään sitä heikkoudeksi ja luonteenlujuuden puutteeksi, että antaa — tuon tunteen vallata itsensä? Katsokaas, minähän olen paljon lukenut nykyaikaisesta naisesta. Ja onhan selvää, että itsenäinen olemus voi aina löytää jonkun arvokkaan elämäntehtävän. On muitakin kutsumuksia kuin ruokkia lapsia ja kutoa sukkia. Mutta onhan miehilläkin elämäntehtävänsä, ja kuitenkaan eivät he luovu rakkaudesta — sanokaa, minkätähden me naiset emme siis myöskin voisi rakastaa ja silti olla ihmisiä?"

Hän oli tarttunut tilanhoitajan takinrinnukseen ja huutanut hänen korvansa juuressa. Nyt hän seisoi punaisena ja innostuneena odottaen vastausta.

Mutta Krapp kaikkosi hänestä ja alkoi hypistellä tähtikarttaa.

"Hm, hm — pikku neiti Helga-parka! Niin, pikku neiti Helga-parka."

"Minkätähden säälittelette minua? Sanokaapas, Krapp, minkätähden?" Ja hän karttoi Krappin katsetta. "Siksikö, että — minun on täytynyt luvata olla menemättä naimisiin?"

Krapp tuumi kotvasen.

"Ei, en siksi, vaan syystä että te kyselette niin paljon sellaisia seikkoja, joihin ei kukaan muu kuin te itse voi vastata. Se osoittaa minulle, että te ette tunne itseänne täysin varmaksi."

"Tahdotteko vastata minulle kysymykseen, johon te voitte vastata — ja ainoastaan te? Jos te rakastaisitte onnettomasti, niin toivoisitteko silloin, että te ette koskaan olisi oppinut tuntemaan, mitä rakkaus on?"

Krapp silmäili Helgaa kirkkaalla ja levollisella katseellaan.

"En, neiti Helga — en, sitä en tekisi. Minulla kenties on se tunne, ja olen aina tiennyt, että se ei johtaisi minua mihinkään onneen. Mutta minun olisi mahdoton toivottaa sitä pois elämästäni. Se on antanut minulle syvän ja vakavan sisällyksen, ja kun täältä kerran erkanen — kun olen ulkopuolella kaikkien maallisten toivomusten ja — hm — halujen, tiedän sen tunteen silloin esiintyvän onnenani."

Helga huokasi.

"Minusta tuntuu — että se onni — kun kaikki on kuitenkin loppunutta…" Hän reipastausi ja kohotti päätänsä. "En muuten paljoakaan usko niin sanottuun suureen rakkauteen! Järjetöntähän on yhtäkkiä kiintyä vento vieraaseen ihmiseen siinä määrin, ettei luule voivansa elää ilman häntä."

"Niin, niin, neiti Helga, hyväpä teille, jos olisitte oikeassa!"

"Voitte olla huoletta. Minä en ole mikään sellainen. Hyvästi, Krapp, kiitos haastelustanne. Se oli hauskaa…"

Ja hän riensi pihan yli, Krappin seuratessa häntä akkunasta katseellaan, kunnes tyttö vilahti ulos portista.

Mutta toden teolla Helga uskoi enemmän kuin koskaan siihen suureen rakkauteen, ja hän pelkäsi sitä…

Niin, semmoisen kauhun hän oli saanut, että hän tuskin uskaltausi ulkosalle. Sillä se vaani heti ulkopuolella — tuolla metsässä. Siellä se istui maalauslippaineen, telineineen ja värilautasineen, ja jos se vain näki hänestä vilahduksenkaan, niin se ajoi häntä takaa läpi orjantappurapensaiden ja yli mättäiden.

Illalla istuessaan neiti Josefinan kanssa suuressa arkihuoneessa hän kysyi:

"Sanokaa minulle, täti Fiina, — Edla Munk, olikohan totta, että hän kuoli onnettomaan rakkauteen?"

"Loruja! Hän kuoli keuhkotautiin — tuberkeleihin, niinkuin nykyään sanotaan. Yksi kuolee yhdestä ja toinen toisesta syystä. Varo sinä vain vilustumasta! Nyt on aamukaste kovin runsas."

Mutta Krapp oli lopuksi päivää kerrassaan menettänyt kiintymyksensä Kravun sikermän kiertotähtiin.