XIV.

He olivat purjehtineet tunnin verran. Matts Brille oli sovittanut itsensä ja neiti Tuttanin siten, että purje eroitti heidät kahdesta matkustajastaan. Valkoisen purjekankaan takana saattoivat he istua jutellen melkein yhtä hyvin kuin olisivat olleet kahden kesken.

Mutta Mossgordin kasvoilla kuvastui levottomuuden ja huolestuksen ilme, jollainen oli muutoin vierasta hänen järkkymättömälle luonteelleen. Viimein hän virkkoi:

"Anteeksi, että kysyn — milloin laskemme maihin?"

"En tiedä. Kenties parin tunnin kuluttua."

"Parin tunnin! Ei käy laatuun!"

"Miksikä ei kävisi laatuun? Se olisi hauska tietää."

"Tietysti senvuoksi, että meidän täytyy saada aamiaista."

"Sepä ei ole minun asiani. Me, jotka olemme veneen vuokranneet, olemme murkinoineet."

"Niin, mutta me toiset? Kuules nyt, Matts hyvä, oleppa nyt hieman sävyisä ja esiinny kuten tosikristityn tulee. Sinä et suinkaan tahtone pakoittaa kahta rakasta ystävääsi istumaan täällä menehtymässä nälkään ja janoon."

"En tiedä muuta neuvoa kuin että sinä ja Petter vedätte pitkää tikkua, kumpi teistä on teurastettava ja syötävä."

"Sinun pitää nyt poiketa rantaan ja laskea meidät maihin, kuuletko."

"En voi, Mossgord hyvä, en voi. Ranta on kovin laakaa tuolla… Vene saattaisi tarttua pohjaan. Mutta tehän voitte uida — se on erinomaista voimistelua — vain neljännesvirsta rantaan."

"Sitä me emme halua, senkin aasi."

"No, se on teidän asianne."

Oltiin tovi vaiti. Mossgord näytti loukatulta epäjumalan kuvalta, eikä Petterkään voinut kieltää tuntevansa kiihtyvää hiukaisua.

Mossgord sai käsiinsä hummerirasian. Siinä oli muutamia jätteitä, jotka hän kopeloitsi kokoon. Petter Wittillä oli makeisia matkassaan. He tyhjensivät koko laatikon. Lopuksi he saivat kumpikin suuhunsa sikaarin — noita karkeatekoisia mossgordilaisia — pureksivat niitä surumielisinä, sytyttivät ja sauhuttelivat niinkuin olisivat tavoittaneet pöllähdyksistä ravintoa.

"Varmastikin olen laihtunut vähintään kilon", huokasi Mossgord. "Ei käy helpoksi päästä takaisin entiseen painoonsa. Tämä retki koituu kalliiksi."

Matts Brille ilmestyi purjeen alta näkyviin.

"Tämä on ihana purjehdusretki, eikö totta?"

"Kuule nyt sydämesi ääntä, Matts", pyysi Petter Witt.

"Mossgordhan kuolee nälkään."

Matts Brille hymyili.

"Olemme tulleet pikku lahdelle. Täällä on muutamia venelaitureita, laskeaksemme maihin, ja erinomainen majatalo lähellä — kuuluisa ruokapaikka! Mossgord, veikkoseni — onko minulla mitään mielitiettyä Falsterilla?"

"Sehän oli pelkkää pilaa, senhän tiedät!"

"Niin, mutta minähän olen kovin vaihtelevainen. Kukaan ei tahdo mennä naimisiin kanssani. Kuorsaan — antaudun uuteen rakkausseikkailuun kerran kuussa. Minun sietänee vilvoitella itseäni pitemmällä purjehdusretkellä."

"Lopeta jo! Sinä olet miesten parahin! Sinun uskollisuutesi ystävänä, uskomattoman sitkeä kiintymyksesi niihin, joista olet kerran alkanut pitää, sinun ylväs ja suopea luonteesi, nehän kaikki ovat tunnettuja tosiasioita. Ja sinäkö kuorsaisit! Ha, ha, ha — sinä, joka nukut kuin kielo — milloin ylipäätänsä nukutkaan. Sillä me olemme viettäneet yhdessä useita öitä, jolloin sinä…"

"No, no, älä nyt liioittele!"

"Sanalla sanoen, Petter Witt ja minä olemme yhtä mieltä siitä, että tyttö, joka kerran saa sinut mieheksensä voi katsoa itsensä onnelliseksi. Hö, hö, hö! Eikö totta, Petter?"

"Ho, ho! Siispä käännymme! Vasempaan peräsin neiti — lujasti vasempaan! Neiti Matthisen ja minä olemme muuten ajatelleet joka tapauksessa poiketa täällä maihin."