XXXVIII. Fergus kosijana.

Mitä syvemmälle Waverley pääsi katsahtamaan chevalierin hovin oloihin, sitä vähemmän hänellä oli syytä olla näihin tyytyväinen. Samoin kuin terho jo sisältää vastaisen tammen kaikki haaraantumiset, niin oli tässäkin hovielämässä monen monta itua juoniin ja vehkeisiin, joista kokonainen keisarikuntakin olisi kyllikseen saanut. Kullakin vähänkään tärkeällä henkilöllä oli oma tarkotuksensa, jota yritti toteuttaa niin kiihkeästi, että Waverley sitä piti aivan suhdattomana. Melkein kaikilla oli omat syynsä tyytymättömyyteen, vaikk'ei oikeutettua aihetta ollut muilla kuin vanhalla, arvokkaalla paroonilla, joka huolehti vaan yhteisen asian kohtalosta.

Kun hän ja Waverley eräänä aamuna olivat tarkastelleet linnaa, sanoi parooni: "Tuskinpa me voitamme piirityskruunua. Tiedätte kai, että se on punottu juurista tai kasveista, joita kasvaa piiritetyn paikan sisäpuolella, taikka se on tehty kurjentattaresta, parietaria'sta tai kärsämöstä; sanon vieläkin, nykyisellä Edinburgin linnan piirityksellä me emme sitä saavuta." Tämän mielipiteensä tueksi hän esitti muitakin tieteellisiä ja päteviä perusteita, joiden toistamisella en halua lukijaa väsyttää.

Päästyään erilleen vanhasta herrasta Waverley lähti sopimuksen mukaan Ferguksen asuntoon, odottaakseen siellä hänen paluutaan Holyroodista. "Huomenna minulla on yksityinen puhelu", oli Fergus edellisenä päivänä Waverleylle huomauttanut, "ja sinä saat odottaa minua, voidaksesi toivottaa minulle onnea menestykseen, josta olen jo ennakolta varma."

Waverley saapui siis määräaikana päällikön kortteeriin ja tapasi siellä vänrikki Maccombichin odottelemassa, antaakseen raportin toimistansa eräänlaisilla kaivannoilla, joita oli linnan mäen poikki kaivettu ja nimitettiin juoksuhaudoiksi. Heti sen jälkeen kuului portailta päällikön ääni kärsimättömän kiukkuisena ärjyvän: "Callum — kuuletko Callum Beg — senkin perhana!" Ferguksen astuessa huoneeseen näkyi hänessä yltyvän raivon ilmeisiä oireita, eikä juuri kenenkään kasvonpiirteisiin kiukku voinut pahempia merkkejä jättää. Hänen otsasuonensa paisuivat sellaisessa mielenliikutuksessa ihan tavattomasti; hänen sieramensa laajenivat, posket ja silmät tulehtuivat ja katse oli kuin paholaisen. Nämä puoleksi hillityn raivon tuntomerkit olivat sitä kamalampia, kun ne näkyivät johtuvan lujasta ponnistuksesta hallita melkein voittamatonta intohimon purkausta, jonka aiheutti mitä hirvein sisällinen taistelu, tärisyttäen miehen koko olentoa perustuksia myöten.

Päästyään sisään hän kiskasi miekkansa irti ja singahutti sen lattialle niin vimmatusti, että ase kieri huoneen toiseen päähän. "En tosiaan tiedä, mikä minua estää vannomasta pyhää valaa, ett'en enää milloinkaan tuota käytä hänen asiansa puolesta", huusi hän. "Lataa pistoolini, Callum, ja tuo ne tänne heti, heti paikalla!" Callum totteli tyynesti, hän kun ei koskaan säikähtänyt, suuttunut tai joutunut ymmälle. Evan Dhu, jonka otsalle pelkkä ajatuskin, että hänen päällikköään oli loukattu, nosti samanlaatuisen myrskyn, pysyi synkän vaiteliaana ja odotti tietoa, minne tai kehen nyt oli kosto kääntyvä.

"Jaha, Waverley, siinäpä sinäkin olet", sanoi päällikkö hieman tyynnyttyään. "Kyllä jo muistan. Pyysin sinua tänne ottamaan voittooni osaa, ja nyt olet tullut todistamaan pettymystäni, joksi sen suoraan sanon!"

Evan Dhu esitti nyt kirjallisen raporttinsa, mutta Fergus viskasi sen vihaisesti syrjään. "Soisin taivaan nimessä", hän ärjyi, "että se vanha luola luhistuisi kasaan ja hautaisi alleen piirittäjänarrit ja puolustajaroistot! Luulet kai minua hulluksi, Waverley — jätä nyt meidät, Evan, mutta pysy saatavilla!"

"Eversti näkyy olevan ihan villissä", virkkoi mrs. Flockhart Evanin astuessa rappusia alas; "toivon vaan, että se tekee hänelle hyvää — hänen otsasuonensa ovat pullistuneet kuin piiskanvarsi: eikö hänen pitäisi jotakin nauttia?"

"Tavallisesti hän sellaisissa tapauksissa iskee jonkun suonta", vastasi ylämaalainen mahtipontisesti.

Kun vänrikki oli poistunut, malttoi päällikkö hieman mieltään. "Tiedän hyvinkin, Waverley", hän sanoi, "että eversti Talbot on saanut sinut senkin seitsemän kertaa kiroamaan liittoutumistasi meidän kanssamme; älä yritäkään kieltää, sillä tällä hetkellä olen vähällä kirota omankin osuuteni. Voitko uskoa, että kun tänä aamuna jätin prinssille kaksi anomusta, hän hylkäsi molemmat? Mitäs siihen sanot?"

"Mitä voisin sanoa", vastasi Waverley, "ennen kuin saan kuulla, mitä pyyntösi koskivat?"

"No mitä se asiaan kuuluu, mies? Sanoinhan jo, että minä itse ne pyynnöt tein! Minä juuri, jolle hän on enemmän velkaa kuin kelle tahansa kolmelle yhteensä, jotka ovat ruvenneet taistelemaan hänen puolestansa; sillä minähän panin koko puuhan toimeen ja sain kaikki Perthshiren miehet aseisiin, kun ei yksikään niistä tahtonut paikaltaan liikahtaa. Eihän kai ole luultavaa, että pyydän mitään perin järjetöntä, ja vaikka niin olisikin asian laita, olisi minun osalleni voitu tehdä pikku poikkeus. Kyllä sinä saat kuulla kaikki, sillä nyt hengitän taas jo vapaammin. Muistat kai earlin valtakirjani? Se on jo useita vuosia vanha, silloisista palveluksista kirjoitettu; enkä luulisi ansioitteni myöhempien toimieni vuoksi ainakaan vähentyneen. No niin, Waverley, minä en mokomasta earlinarvosta välitä enempää kuin sinä tai mikä filosofi tahansa, sillä minun mielestäni on sellaisen klan'in kuin Sliochd nan Ivor'in päällikkö paljoa ylempi mies kuin mikään skotlantilainen earl. Mutta minulla on ihan erikoinen syy tavotella tuota kirottua arvonimeä juuri nykyään. Ota huomioon, näet, että sattumalta sain tietää prinssin yhä yllyttävän Bradwardinen vanhaa paroonipöhköä julistamaan perinnöttömäksi miespuolisen perillisensä eli parinkymmenen haaraantumisen läpi lasketun serkkunsa, joka on päällikkönä Hannoverin vaaliruhtinaan kaartissa, ja testamenttaamaan tilansa sievälle pikku ystävällesi Roselle. Ja kun hänen kuninkaansa ja ylin herransa näin tahtoo ja käskee, niin vanha parooni näkyy mukautuvan tähän tuumaan."

"Mitenkäs sitte käy alamaisvelvollisuuden osottamisen?"

"Hitto vieköön mokomat velvollisuudet! Rose saa vaikka riisua kuningattaren kengän kruunauspäivänä tai tehdä muuta hullutusta. Mutta kun Rose Bradwardine olisi minulle varsin sopiva kauppa, ellei hänen isänsä niin naurettavasti suosisi miespuolista perillistään, niin juolahti mieleeni, ett'ei enää olisi muuta varsinaista estettä kuin että parooni tahtoisi vävyllään olevan Bradwardinen nimen — mikä taas, kuten tiedät, on minun oloissani mahdotonta — ja että tämä este voitaisiin kiertää, jos saan tuon arvonimen, johon minulla on niin pätevä oikeus ja joka tietysti poistaisi vaikeudet. Jos Rose sitten, isänsä kuoltua, perii myös Bradwardinen viskountessin arvonimen, sitä parempi; minulla ei olisi mitään sitä vastaan."

"Mutta minulle on aivan odottamatonta, että sydämesi on kiintynyt neiti Bradwardineen; sitäpaitsi sinä yhä ivailet hänen isäänsä."

"Hyvä ystävä, minussa on neiti Bradwardinea kohtaan juuri sen verran mieltymystä, kuin tulevalle puolisolleni ja lasteni äidille mielestäni on tarpeellista. Hän on hyvin sievä ja ymmärtäväinen tyttö, ja hänen perheensä on epäilemättä alamaan etevimpiä; kun Flora häntä vielä hieman opettaa ja neuvoo, tulee hänestä hyvinkin näpsä nainen. Mitä taas isään tulee, niin onhan hän omituinen ja lisäksi aika hullunkurinen; mutta hän on läksyttänyt Sir Hew Halbertia, rakasta Balmawhapplen lairdi-vainajaa ja muita niin tuntuvasti, ett'ei kukaan uskalla hänelle nauraa, joten hänen hullunkurisuutensa siis on jotenkin mitätön. Toistan vieläkin, koko maailmassa ei olisi ollut mitään estettä — ei ainoatakaan. Minä olin jo suunnitellut koko jutun ihan valmiiksi."

"Joko olet pyytänyt paroonin suostumusta", kysyi Waverley, "tai Rosen?"

"Mitä varten? Jos olisin paronille puhunut asiasta, ennen kuin saan käyttää arvonimeäni, ei siitä olisi muuta tullut kuin harmillista väittelyä nimenmuutoksesta. Sitä vastoin tarvitsee minun Glennaquoichin earlina vaan ehdottaa hänelle, että rupeisin kantamaan hänen s——lin karhuaan ja saapaspihtiään kilvestä roikkumassa tai jossakin nimilevyssä tai ehkä erikoisessa lisävaakunassa jossakin paikassa, missä ei pääsisi omaa vaakunaani rumentamaan. Rose taas ei voisi minun ymmärtääkseni olla vastaan, kun hänen isänsä tyytyisi."

"Ehkäpä kuitenkin samalla tapaa, kuin sisaresi on minua vastaan, vaikka sinä tyydyt."

Fergus tuijotti häneen silmät leveällä, kuultuaan tuollaisessa edellytyksessä ilmenevän vertauksen; mutta varoi siihen antamasta vastausta, joka jo huulilla pyöri. "Kyllä me sen asian saisimme helposti autetuksi. Mutta kuuleppa nyt, miten kävi. Olin pyytänyt yksityistä puhelua, jollainen minulle täksi aamuksi myönnettiinkin. Sinut olin kutsunut tänne, aikoessani, narri kun olin, pyytää sinua sulhaspojaksi. No niin — minä esitän vaatimukseni — niitä ei väitetä kohtuuttomiksi — monesti uudistetut lupaukset ja myönnetty valtakirja — ne kaikki tunnustetaan oikeiksi. Siitä johtuvana luonnollisena seurauksena anon saada ruveta käyttämään valtakirjalla myönnettyä arvonimeä — silloin vedetään minua vastaan taas esille vanhat jutut C—n ja M—n kateudesta — minä kumoan tämän tekosyyn ja tarjoudun hankkimaan heidän kirjallisen myöntymyksensä, nojautuen siihen, että valtakirjani oli vanhempi kuin heidän tyhjänpäiväiset vaatimuksensa — totta vieköön, minä olisin kyllä saanut heidän suostumuksensa, vaikka se olisi miekan kärjessä ollut —. Mutta silloin tuli totuus ilmi! Hän uskalsi minulle vasten naamaa huomauttaa, ett'ei valtakirjastani toistaiseksi voinut olla puhetta, koska oli pelättävä sen katkeroittavan tuota viheliäistä raukkaa ja tyhjäntoimittajaa (tässä hän mainitsi oman klan'insa päällikkyydestä kilpailevan toverin nimen), jolla ei ole päällikön arvoon enempää oikeutta kuin minulla Kiinan keisariksi ja joka puolustelee pelkurimaista kammoansa sotatantereelle saapumista vastaan luulotellulla prinssin puolueellisuudella minun hyväkseni, vaikka jo parikinkymmentä kertaa on luvannut tulla mukaan. Jotta tuolle kurjalle olennolle ei enää jäisi pelkuruutensa puolustuskeinoa, pyysi prinssi minulta sellaista mieskohtaista palvelusta, ett'en tällä kertaa välittäisi oikeudenmukaisista ja järkevistä vaatimuksistani. Luota nyt näin ollen ruhtinaihin!"

"Siihenkö puhelusi prinssin kanssa päättyi?"

"Mitä vielä! Olin lujasti päättänyt, ett'en jättäisi hänelle mitään tekosyytä kiittämättömyyteensä, ja siksi mainitsin hänelle niin maltillisesti kuin suinkin saatoin — ihan vapisin, näet, raivosta — ne erikoiset syyt, joiden vuoksi olin pakotettu anomaan, että hänen kuninkaallinen korkeutensa antaisi minulle edes jonkun muun todistuksen uskollisuudestani ja alttiudestani, koska elämänonnen toiveet nykyään tekevät suureksi uhraukseksi sen, mitä muulloin olisin mitättömänä pitänyt. Sitten esitin hänelle koko suunnitelmani."

"No mitä prinssi siihen vastasi?"

"Mitäkö vastasi? Onpa hyvä, että on kirjotettu: 'Älä kuningastasi kiroo ajatuksissakaan!' Hän vastasi olevansa sydämellisesti iloinen siitä, että olin hänelle uskonut asiani, koska hänen siten oli mahdollista estää vielä katkerampi pettymys, sillä hän saattoi ruhtinassanalla vakuuttaa, että neiti Bradwardinen mieli on jo muuanne päin kääntynyt, jota liittoa hän oli sitoutunut auttamaan. 'Tähän katsoen, rakas Fergus', hän lausui armollisimmasti hymyillen, 'kun siis aikomanne naimisliitto on kaikkien mahdollisuuksien ulkopuolella, niin ei earlin arvonimen käyttämiselläkään liene mitään kiirettä.' Ja sitten hän poistui ja jätti minut planté là!"

"Entä mitä sinä teit?"

"Sanon sinulle, mitä olisin sillä hetkellä voinut tehdä — myydä nahkani pirulle tai vaaliruhtinaalle, kumpi vaan olisi kalliimman koston luvannut! Nyt olen kuitenkin taas tyyni. Kyllä minä tiedän, että hän aikoo naittaa Rosen jollekulle ranskalaiselle kätyrilleen tai irlantilaiselle upseerille. Mutta minäpä pidän heitä tarkasti silmällä. Varoa saa se mies, joka aikoo minut syrjäyttää! — Risogna coprirsi, signor!"

Puheltuaan vielä yhtä ja toista, mitä meidän ei tarvitse toistaa, Waverley lähti päällikön luota, jonka intohimoinen kiihko nyt oli muuttunut hehkuvaksi kostonhaluksi. Hän palasi asuntoonsa, tuskin kyeten selvittämään niitä erilaatuisia tunteita, joita Mac-Ivorin kertomus oli hänen omassa povessaan herättänyt.