XLV. Satunnaisuuksia.

Edward oli kovin ikävässä ja vaarallisessa asemassa. Pian hän lakkasi kuulemassa säkkipillien ääniä. Vielä ikävämpää oli se, että hän kauvan turhaan haettuaan, monen aidan yli kiivettyään ja vihdoin lähestyessään maantietä tajusi torvien ja rumpujen epämieluisesta pärinästä englantilaisen ratsuväen nyt olevan samalla tiellä ja siis erottamassa hänet ylämaalaisista. Kun hänen siten oli mahdoton kulkea suoraan, päätti hän kiertää englantilaisen sotajoukon ja koettaa suuressa kaaressa vasemmalle päästä ystäviensä luo. Valtatiestä sinne päin haaraantuva polku näytti helpottavan hänen suunnitelmaansa. Polku kulki pitkin suota, ja yö oli kylmä ja pimeä; mutta näitä ikävyyksiä hän tuskin tunsikaan pelätessään vaan joutuvansa kuninkaan joukkojen käsiin.

Astuttuaan noin kolme penikulmaa hän joutui vihdoin pieneen kylään. Tietäen vallan hyvin, ett'ei rahvas yleensä suosinut hänen kannattamaansa asiaa, mutta kuitenkin haluten, mikäli mahdollista, saada ratsun ja oppaan Penrithiin, jossa toivoi tapaavansa ainakin jälkijoukon ellei chevalierin koko armeijaa, hän läheni kylän oluttupaa. Sisältä kuului kamalaa melua; hän pysähtyi kuuntelemaan. Raaka englantilainen kirous ja sotalaulun pohjasävel selvittivät hänelle, että kylä jo oli Cumberlandin herttuan joukkojen vallassa. Yrittäen niin hiljaa kuin mahdollista hiipiä tiehensä ja siunaten pimeyttä, jota tähän asti oli manannut, Waverley hapuili parhaansa mukaan pitkin matalaa lauta-aitaa, joka tuntui ympäröivän maalaispuutarhaa. Hänen päästyään portin kohdalle tarttui joku nainen hänen ojennettuun käteensä ja samalla kuiskasi: "Edward, sinäkö se olet, mies?"

"Tässä on jokin onneton erehdys", ajatteli Edward ja koetti varovasti irrottaa kättään.

"Hiljaa, mies, tai punatakit kuulevat. Koko illan ne ovat pysäyttäneet jok'ikisen, joka vaan on kulkenut kapakan ohitse, pakottaen raastamaan tavaroitaan ja vaunujaan. Tule sisään isän luo tai sinun käy hullusti."

"Hyvä viittaus", tuumi Waverley ja seurasi tyttöä pienen puutarhan lävitse tiililattiaiseen keittiöön, jossa nainen koetti sammuvasta tulesta sytyttää tikkua ja sillä kynttilää. Heti kun oli Edwardin nähnyt, pudotti hän kynttilän maahan ja huusi kimeästi: "Voi, isä, isä!"

Pian saapui isä paikalle — roteva, vanha talonpoika nahkahousuissa, sukattomissa saappaissa, ollen juuri vuoteelta noussut; muita vaatteita oli hänen yllään vaan Westmorelandin valtiomiehen kotitakki — nimittäin paitansa. Vasemmassa kädessä oleva kynttilä antoi hänen olennostaan selvän kuvan; oikeassa hän heilutteli uunirautaa.

"Mikä hätänä naikkosella?"

"Voi!" huusi tyttö parka, melkein suonenvetoisesti hytkyen, "luulin tuota Ned Williamsiksi — mutta se onkin levättimiehiä."

"Mitä hemmettiä sinä yöllä rehkit Ned Williamsin kanssa?" Tähän kysymykseen, joka onkin helpompi tehdä kuin vastata, ei punaposkisella tytöllä ollut muuta vastinetta kuin nyyhkytystä ja kätten vääntelemistä.

"Entäs sinä, miekkonen, tokko tiedät, että täällä on rakuunia? Tiedätkö, häh? Liistävät kallosi kuin nauriin, kuuletko?"

"Tiedän henkeni olevan suuressa vaarassa", sanoi Waverley, "mutta jos voitte minua auttaa, palkitsen runsaasti. En ole skotlantilainen, vaan onneton englantilainen aatelismies."

"Olet tai et", vastasi kunnon talonpoika, "olisin vaan suonut sinun pysyvän toisella puolella ovea, mutta kun kerta siinä olet, niin ei Jacob Jobson sinua kavalla; levättimiehet olivat hauskaa väkeä eivätkä ne täälläkään mitään pahempaa eilen tehneet." Sitten hän alkoi toimittaa sankarillemme jotakin syötävää ja valmistaa yösijaa. Pian roihusi uunissa tuli, jonka loistoa kuitenkin estettiin ulkoa näkemästä. Talonpoika leikkasi kappaleen liikkiötä ja Cicely ryhtyi heti paistamaan: sillä välin toi isä aterian lisäksi parasta oluttaan. Nyt päätettiin, että Edward jäisi sinne kunnes sotaväki seuraavana aamuna olisi lähtenyt muualle. Sitten hänen olisi vuokrattava tai ostettava talosta hevonen ja pyrittävä lyhintä tietä ystäväinsä luo. Puhdas, vaikka karkea vuode korjasi hänet huostaansa tämän onnettoman päivän vaivoista.

Aamulla saatiin tietää, että ylämaalaiset olivat poistuneet Penrithistä, marssien nyt Carlislea kohti; että Cumberlandin herttua jo oli vallannut Penrithin ja että hänen osastojaan oli liikkeellä maanteillä joka taholla. Yritys päästä huomaamatta pakoon olisi ollut pelkkää mieletöntä rohkeutta. Ned Williams — oikea Edward — saapui nyt Cicelyn ja isän kutsumana neuvotteluun. Kun Ned ehkä ei oikein välittänyt suvaita kaunista kaimaansa liian kauvan samassa talossa mielitiettynsä kanssa, esitti hän muka vastaisten erehdysten välttämiseksi, että Waverley vaihtaisi sotilaspukunsa tavallisiin maalaisvaatteisiin ja lähtisi hänen kanssaan isänsä taloon Ulswaterin lähelle, jossa saisi häiritsemättä oleskella, kunnes sotaliikkeet tällä seudulla lakkaisivat panemasta hänen lähtöään vaaraan. Myöskin määrättiin se maksu, joka Waverleyn olisi suoritettava isäntä Williamsille, jos aikoisi asua siellä niin kauvan, että turvassa voisi matkustaa kotiinsa. Summa oli vaatimaton; nämä rehelliset ja yksinkertaiset ihmiset eivät Edwardin avuttomassa tilassa nähneet mitään aihetta nylkemiseen.

Tarpeelliset vaatekappaleet hankittiin, ja kulkien salapolkuja, jotka olivat vaan nuorelle talonpojalle tuttuja, he toivoivat välttävänsä kaikki epämieluisat kohtaukset. Mitään palkkiota vieraanvaraisuudestaan eivät vanha Jobson eikä hänen ruusuposkinen tyttärensä huolineet; tämän palkitsi suutelo, toisen taas sydämellinen kädenpuristus. Molemmat näyttivät kovasti huolehtivan vieraansa turvallisuudesta ja toivottivat hänelle jäähyväisiksi hyvää onnea.

Matkalla Edward ja hänen oppaansa kulkivat samojen kenttien poikki, joilla edellisenä iltana oli taisteltu. Joulukuun aurinko valaisi raukeilla säteillään avaraa aroa: siellä päin, missä suuri luoteinen maantie sukelsi loordi Londsdalen aidattuihin tiluksiin, makasi kaatuneita miehiä ja hevosia sekaisin ja yläpuolella leijaili sodan tavallisia seuralaisia, variksia, haukkoja ja kotkia.

"Tämä siis oli viimeinen taistelukenttäsi", lausui Waverley itsekseen, kyynelsilmin muistellen Ferguksen monia eteviä ominaisuuksia ja heidän entistä ystävyyttään, unhottaen kaikki hänen intohimonsa ja vikansa; "tässä kaatui viimeinen Vich Ian Vohr, nimettömällä arolla; salaperäisessä, yöllisessä kahakassa sammui loistavan uljas henki, joka piti pienenä asiana raivata herralleen tietä Englannin valtaistuimelle! Korkein kunnianhimo, pelkäämättömin urhoollisuus, taitavin politiikka — kaikki suistui katoovaisuuden kuiluun! Ainoa tuki sisarelle, jonka mieli on yhtä ylpeä ja taipumaton, mutta vielä ylemmä tähtäävä kuin sinun! Tähän päättyivät kaikki toiveesi Floran puolesta! Täällä sammui vanha, urhea suku, jota hurjalla rohkeudellasi aioit vielä suurempaan kunniaan kohottaa!"

Näiden mietteiden vallatessa Waverleyn mielen hän päätti mennä arolta hakemaan ystävänsä ruumista, aikoen hänelle toimittaa uskonnollisten menojen mukaisen hautauksen. Arka talonpoika koetti häntä estää tästä vaarallisesta hankkeesta, mutta Edward ei hellittänyt. Sotaväen jälkijoukko oli jo riistänyt kuolleilta kaiken sen, mitä voitiin mukaan ottaa; mutta verinäytelmiin tottumattomat maalaiset eivät vielä olleet ilmestyneet taistelupaikalle, vaikka muutamia seisoskeli etäällä kauhistuneina. Noin kuusi- tai seitsemänkymmentä kaatunutta rakuunaa makasi maantiellä, aukealla arolla tai ensi aidan takana. Ylämaalaisia ei ollut tusinaa enempää kaatunut; näitä olivat pääasiassa ne, jotka olivat edenneet liian kauas arolle päin eivätkä enää päässeet takaisin. Kuolleiden joukosta hän ei löytänyt Fergusta. Muista edempänä, pienellä kummulla, hän näki ruumiina kolme englantilaista rakuunaa, kaksi hevosta ja Callum Begin, jonka kovan kallon oli ratsumiehen leveä miekka toki jaksanut halkaista. Mahdollisesti oli klan vienyt mukanaan Ferguksen ruumiin: mutta myöskin oli mahdollista, että hän oli päässyt pakoon, varsinkin kun Evan Dhutakaan, joka ei koskaan päällikköään jättänyt, ei näkynyt kaatuneiden joukossa, taikka hän oli joutunut vangiksi, joten Bodach Glas'in varotukseen sisältyvistä ennustuksista olisi vähemmän kamala toteutunut. Taistelukenttää läheni nyt muuan osasto, jonka tehtävänä oli pakottaa maalaisia hautaamaan kuolleet, kuten olikin jo joitakuita saatu työhön, ja sen vuoksi Edwardin oli pakko palata oppaansa luo, joka kovasti peloissaan odotteli puiden suojassa.

Päästyään taistelukentältä he suorittivat matkansa loppuosan kaikessa rauhassa. Williamsin talossa esitettiin Edward nuoreksi sukulaiseksi, joka aikoi kirkon palvelukseen ja nyt oli tänne saapunut siksi aikaa, kunnes maahan palaava rauha taas sallisi hänen matkustaa edemmä. Näin tukahutettiin epäluulot Cumberlandin yksinkertaisten, kelpo maalaisten kesken ja samalla selitettiin tulokkaan vakava käytös ja hiljainen elämäntapa. Nämä varokeinot osottautuivat tarpeellisemmiksi, kuin Waverley itsekään oli aavistanut, kun sattui asianhaaroja, jotka pitensivät hänen oloaan Fasthwaitissa, mikä oli talon nimi.

Tavaton lumentulo esti hänen lähtöänsä toistakymmentä päivää. Kun tiet taas pääsivät hieman kuntoon, saatiin yhtämittaa tietoja chevalierin peräytymisestä Skotlantiin; sitten kerrottiin hänen jättäneen rajat ja vetäytyvän Glasgowiin; vielä kuului Cumberlandin herttua piirittävän Carlislea. Waverley ei siis voinut sinne päin paeta. Itärannikolla eteni marsalkka Wade suuren sotajoukon etunenässä Edinburgia vastaan, ja pitkin koko rajaa liikkui erityisiä osastoja vapaaehtoisia, sissejä ja pestattuja, masentaakseen kapinan ja siepatakseen kiinni ylämaalaisen armeijan takajoukkoon kuuluvat kulkurit, jotka olivat jääneet Englantiin. Carlislen antautuminen ja se ankaruus, jolla kapinallista varusväkeä uhattiin, tuli pian toiseksi syyksi, miksi ei ollut yrittämistä yksinäiselle, toivottomalle retkelle vihollismielisen alueen halki, joka sitäpaitsi oli vahvan armeijan miehittämä, kun oli toimitettavana vaan yhden miekan apu sellaiselle asialle, joka jo näytti menetetyltä.

Tässä yksinäisessä tilassa, ilman seurustelua sivistyneiden miesten kanssa, johtuivat eversti Talbotin väitteet usein sankarimme mieleen. Ja vielä tuskallisempi muisto häiritsi hänen untansa — kuolevan eversti Gardinerin viimeinen silmäys ja liikkeet. Aina kun harvoin ja säännöttömästi saapuva posti toi tietoja kahakkain vaihtelevista tuloksista, heräsi hänessä uudelleen se toivomus, ettei enää koskaan tarvitsisi käyttää miekkaansa kansalaissodassa. Sitten hänen ajatuksensa taas kääntyivät Fergus Mac-Ivorin otaksuttuun kuolemaan, Floran lohduttomaan tilaan ja vielä hellemmin Rose Bradwardineen, jossa ei ollut kuninkaan asiaan sellaista innostusta, että onnettomuus olisi, kuten Floran mielestä, siitä saanut pyhityksensä ja kirkastuksensa. Näissä mietelmissä ja haaveissa eivät häntä keskeyttäneet kysymykset tai rasittava osanotto; ja lukuisilla talvikävelyillään pitkin Ulswaterin rantoja hän kehittyi hallitsemaan onnettomuuden jo taltuttamaa mieltään paljoa paremmin, kuin edellisten kokemusten opettamana. Nyt hänellä oli oikeus mieli lujana vaikka syvästi huoaten sanoa, että hänen elämänsä romaani oli lopussa ja tosielämä alkamassa. Pian hänen olikin välttämätön todistaa viime väitteensä järjen ja filosofian avulla.