XXXV. Vähäpätöisiä asioita.

"Prinssin käsky pani minut palaamaan", sanoi Fergus Edwardille ratsastusmatkalla Prestonista Pinkiehouseen. "Mutta luullakseni tiedät, miten tavattoman tärkeä meille tämä ylhäinen eversti Talbot on vankina. Hän on kaikkein mielestä parhaita upseereja punatakkisten joukossa; häntä pitää erikoisena ystävänään itse vaaliruhtinas, vieläpä Cumberlandin herttuakin, peljätty sankari, joka kutsuttiin Fontenoyn luona saavuttamistaan voitoista tänne nielemään meidät ylämaalaisraukat elävältä. Onko hän sinulle jutellut, miten St. Jamesin kirkonkellot soivat? Eikö? 'Käännyhän, Whittington', niinkuin entisaikaan Bowin kellot,"

"Fergus!" huudahti Waverley moittivasti.

"Enpä totta tosiaan tiedä, mitä sinusta tulee", vastasi Mac-Ivorin päällikkö, "sinuthan saa mikä uusi suunta tahansa käännetyksi. Täällä olemme nyt saaneet sellaisen voiton, jonka vertaista historia ei tunne — jok'ikinen elävä sielu ylistää käytöstäsi yläilmoihin asti — ja prinssi ihan ikävöi saadakseen sinua itseäsi kiittää — ja kaikki Valkean Ruusumme kaunottaret kumartelevat edessäsi — mutta sinä, tämänpäiväinen preux chevalier, istut siinä ratsusi selässä kyykkyisenä kuin mikäkin torimatami, naama niin murheisena kuin ruumissaatossa!"

"Minua surettaa eversti Gardiner poloisen kuolema: hän oli ennen hyvin ystävällinen minua kohtaan."

"Vaikkapa niinkin, sure pois viisi minuuttia' ja näytä sitte taas iloista puoltasi; hänen tämänpäiväinen kohtalonsa voi saavuttaa meidät huomenna. Lähinnä voittoa on kunniallinen kuolema paras; mutta se on sittenkin pis-aller, minkä suo mieluummin viholliselleen kuin itselleen."

"Eversti Talbot ilmotti minulle myös, että hallitus on minun tähteni vangituttanut sekä isäni että setäni."

"Kyllä me menemme niistä takuuseen, hyvä ystävä; Ferrara-miekkamme saa huolehtia heidän turvallisuudestaan. Tekisi mieleni nähdä sen joutuvan koetteelle Westminster-Hallissa!"

"Ei tarvita, he ovat jo taas vapaina rauhallisempaa takuuta vastaan."

"No miksi sitte jalo uljuutesi on niin kerrassaan lamassa, Edward? Luuletko vaaliruhtinaan ministerien olevan sellaisia kyyhkysiä, että näin ratkaisevana hetkenä päästävät vihollisensa irti, jos vaan uskaltaisivat tai voisivat niitä vankina pitää ja rangaista? Saat olla varma siitä, että niillä ei ole sukulaisianne vastaan mitään syytöstä, jolla voisivat heidän vankeuttaan pidentää, taikka he pelkäävät ystäviämme, vanhan Englannin reippaita ritareita. Kaikissa tapauksissa saat olla huoletonna omaistesi kohtalosta; kyllä me keksimme keinoja, millä saamme heille ilmotettua sinunkin turvallisuutesi."

Nämä perustelut saivat Edwardin vaikenemaan, vaikk'ei täysin rauhottumaan. Jo useita kertoja hän oli loukkaantunut siitä melkoisesta välinpitämättömyydestä, jota Fergus osotti niidenkin tunteita kohtaan, joista hän piti, jos nämä tunteet sattuivat olemaan epäsoinnussa hänen oman mielialansa kanssa, varsinkin silloin, jos ne häiritsivät häntä jonkun mieluisan suunnitelman toteuttamisessa. Fergus huomasikin toisinaan loukanneensa Waverleyn mieltä, mutta ollen aina puuhaamassa jotain mieleistään juonta, hän ei tullut kyllin tarkanneeksi, miten syvällinen tai pitkällinen toisen pahastuminen oli, niin että näiden pikkumaisten loukkausten uusiintuminen oli päässyt jossakin määrin laimentamaan nuoren vapaaehtoisen kiintymystä päällikköönsä.

Chevalier otti Waverleyn vastaan tavallisella suopeudellaan ja lausui hänelle monta kohteliaisuutta erinomaisesta urhoollisuudesta. Sitte hän vei Waverleyn syrjään, kyseli eversti Talbotista yhtä ja toista ja saatuaan kaikki ne tiedot, mitä Edward saattoi vangista ja tämän olosuhteista antaa, hän jatkoi:

"En voi olla uskomatta, mr. Waverley, että eversti sisimmässään on meille suosiollinen, kätkeytyköönpä asianhaaroihin mukautuakseen minkä naamarin taakse tahansa, sillä ensiksikin tämä aatelismies on niin läheisessä suhteessa arvokkaaseen ja etevään ystäväämme, Sir Everard Waverleyhin, ja toiseksi hänen puolisonsa on Blandevillen sukua, joka taatusti kannattaa Englannin kirkon totisia ja oikealle hallitsijalle uskollisia periaatteita."

"Mikäli voin päättää siitä, mitä tänään kuulin hänen lausuvan, täytyy minun olla asiasta aivan eri mieltä kuin teidän kuninkaallinen korkeutenne."

"Samapa se, ainakin kannattaisi yrittää. Sen vuoksi uskon teidän haltuunne eversti Talbotin vartioimisen ja valtuutan teidät menettelemään hänen suhteensa, miten hyväksi näette. Toivon teidän keksivän keinoja saadaksenne selville hänen todellisen kantansa, mitä tulee kuninkaallisen isämme saattamiseen valtaistuimelle."

"Olen varma siitä", sanoi Waverley kumartaen, "että jos eversti Talbot suostuu lupauksen antamaan, siihen myös voi ehdottomasti luottaa; mutta jos hän kieltäytyy, niin toivoakseni teidän kuninkaallinen korkeutenne jättää jonkun toisen kuin hänen ystävänsä veljenpojan toimeksi ryhtyä häntä vastaan tarpeellisiin varokeinoihin."

"Minä en anna hänen vartioimistaan kenenkään muun huoleksi kuin teidän", sanoi prinssi hymyillen, mutta mahtipontinen sävy äänessään; "hyvin tärkeää on minun asialleni, että välillänne edes näyttää olevan hyvä sopu, vaikk'ei teidän onnistuisikaan todella saavuttaa hänen luottamustaan. Teidän on sentähden otettava hänet kortteeriinne; ja siltä varalta, että hän kieltäytyisi antamasta kunniasanaansa, pitää teidän toimittaa varmat vartijat. Pyydän teitä viipymättä ryhtymään tarpeellisiin toimenpiteisiin. Huomenna palaamme Edinburgiin."

Kun Waverley siten komennettiin takaisin Prestonin läheisyyteen, jäi häneltä näkemättä Bradwardinen paroonin juhlallinen alamaisvelvollisuuden osoitus. Hän olikin tätä nykyä menettänyt kaiken halun naurettavaisuuden näkemiseen, niin että se toimitus, johon Fergus oli niin hartaasti yllyttänyt hänen uteliaisuuttaan, unohtui häneltä kokonaan. Mutta seuraavana päivänä kierteli luettavana oikea sanomalehti, jossa seikkaperäisesti kerrottiin Gladsmuirin taistelusta, joksi ylämaalaiset mielellään nimittivät voittoansa; lopussa oli kertomus vastaanotosta, jollaisen chevalier oli Pinkiehousessa myöhemmällä pitänyt, sisältäen muun mukana seuraavat korkealle tavottelevat lauselmat:

"Siitä onnettomasta sopimuksesta alkaen, joka tuhosi Skotlannin aseman itsenäisenä kansana, ei meillä enää ole ollut onnea nähdä tämän maan ruhtinasten vastaanottavan eikä sen aatelismiesten suorittavan niitä alamaisvelvollisuuden osotuksia, jotka, perustuen skotlantilaisen urhouden loistaviin sankaritekoihin, johtavat mieleemme maamme entistä historiaa ynnä niiden siteiden miehuullista ja ritarillista koruttomuutta, jotka yhdistivät kruunuun tätä niin usein avustaneiden ja puolustaneiden sotilasten kunnianosotuksen. Mutta tämän kuun 20:nnen päivän illalla herätettiin meissä taas eleille muisto eräästä niitä menoja, jotka kuuluvat Skotlannin maineen entisiin aikoihin. Kun kaikki olivat koolla, esiintyi Cosmo Comyne Bradwardine, samannimisestä paroonikunnasta, armeijan eversti y.m., y,m., y.m., prinssin eteen, mr. D. Macwheeblen, Bradwardinen vanhan paroonikunnan rättärin saattamana (joka kuuluu äskettäin nimitetyn sotakomisarioksi), ja anoi erään asiakirjan perusteella lupaa mieskohtaisesti suorittaa hänen kuninkaalliselle korkeudellensa, tämän edustaessa isäänsä, vanhastaan säädetyn palveluksen, josta hänelle Robert Brucen allekirjottaman asiakirjan mukaan (joka alkuperäisenä oli esillä, hänen kuninkaallisen korkeutensa ylikanslerien sitä tarkastettua) oli läänityksenä annettu Bradwardinen paroonikunta ja Tully-Veolanin maatilat. Sitte kun hänen anomukseensa oli suostuttu ja asia rekisteröity, laski hänen kuninkaallinen korkeutensa toisen jalkansa tyynylle, ja Bradwardinen parooni laskeutui oikealle polvellensa ja ryhtyi päästämään töppösen eli matalakorkoisen ylämaalaisen kengän nauhoja, jollaista jalkinetta sankarimme käyttää uljaiden puoluelaistensa kunniaksi. Tämän tapahduttua hänen kuninkaallinen korkeutensa julisti juhlamenot päättyneiksi. Sitten hän syleili uljasta sotavanhusta ja selitti, että ainoastaan kunnioitus Robert Brucen määräystä kohtaan oli saanut hänet vastaanottamaan alhaisen palveluksen vertauskuvallisenkaan täyttämisen sellaisilta käsiltä, jotka niin mainiosti olivat taistelleet kruunun nostamiseksi taas hänen isänsä päähän. Tämän jälkeen kirjotutti parooni Cosmo Comyne Bradwardine sotakomisario mr. Macwheeblella sen sisältöisen asiakirjan, että alamaisvelvollisuus oli rite et solemniter acta et peracta; ja samansuuntaisen selityksen laati myös ylikansleri ja talletti kanslian arkistoon. Kuten olemme saaneet tietää, aikoo hänen kuninkaallinen korkeutensa, niin pian kuin hänen majesteettinsa mielipidettä on kuulusteltu, korottaa eversti Bradwardinen pääriksi, antaen hänelle Bradwardinen ja Tully-Veolanin viskountin arvonimen: jo nyt on hänen kuninkaallinen korkeutensa, isänsä nimessä ja vallassa, suvainnut lahjottaa hänelle isiltään perimäänsä vaakunaan kunniakkaan lisäyksen, nimittäin saapaspihdin, jonka yläpuolella on ristikkäin kaksi miekkaa, kilven oikeassa kulmassa, ja sen alaisella juovalla sanat: 'Vedä ja riisu'."

"Ellen muistaisi Ferguksen pilapuheita", ajatteli itsekseen Waverley, luettuaan tämän pitkän ja vakavassa hengessä laaditun kyhäyksen, "tuntuisi tuo kaikki hyvinkin mukiin menevältä eikä mieleeni lainkaan juolahtaisi pitää sitä naurettavana. Vaan kaikella on valo- ja varjopuolensa. En todellakaan käsitä, miksi paroonin saapaspihti ei voisi vaakunatieteessä vaatia itselleen sijaa samalla oikeudella kuin kärryt, pyörät, aurat, sukkulat, kynttilänjalat ja muut ihan tavalliset esineet, jotka muistuttavat kaikesta muusta kuin ritarillisuudesta, mutta jollaisia kuitenkin tapaamme monissa vanhimmissa vaakunoissamme."

Tämä on kuitenkin vaan sivuseikka, joka varsinaiseen kertomukseemme ei paljon kuulu.

Palattuaan Prestoniin ja mentyään eversti Talbotia tapaamaan, huomasi Waverley tämän jo päässeen siitä kiivaasta mielialasta, jonka hänessä olivat monet niin surulliset ja tärisyttävät tapaukset vaikuttaneet. Hän oli taas entisensä tapainen, kuten ainakin miehuullinen, avomielinen ja jalosydäminen englantilainen aatelismies ja sotilas, samalla kuitenkin hieman epäluuloinen toiseen kansaan kuuluvia tai valtiollisesti toisin ajattelevia kohtaan. Kun Edward oli eversti Talbotille ilmottanut chevalierin aikomuksen uskoa everstin hänen erityisesti silmällä pidettäväkseen, vastasi tämä:

"En olisi luullut joutuvani niin suureen kiitollisuuden velkaan sille nuorelle miehelle, kuin hän tällä määräyksellään on tuottanut. Ainakin voin iloisin mielin yhtyä entisen presbyteeriläisen papin rukoukseen, että sille, joka on luoksemme tullut maallista kruunua etsimään, pian annettaisiin vaivainsa palkaksi taivaallinen kruunu. Mielelläni vakuutan kunniasanallani, etten teidän tietämättänne ryhdy pakohankkeisiin, sitä vähemmän, kun olenkin Skotlantiin tullut vaan teidät tavatakseni ja täältä pois viedäkseni. Olen siitä hyvilläni, että edes edellinen puoli asiasta on luonnistunut, vaikka näin surullisissakin oloissa. Mutta luullakseni me olemmekin vaan vähän aikaa yhdessä. Arvelen nimittäin, että chevalierimme (jota nimitystä me kumpikin voimme käyttää) levätteineen ja sinilakkineen jatkaa ristiretkeään etelää kohti!"

"Kuulemani mukaan ei, sillä armeija jää joksikin aikaa Edinburgiin, kerätäkseen lisäväkeä."

"Ja linnaa piirittääkseenkö?" kysyi Talbot ivallisesti. "No niin, ellei vanha päällikköni, kenraali Preston, osottaudu kelvottomaksi taikka linna vaivu Nort Lochiin — jotka molemmat seikat tuntuvat yhtä mahdollisilta — niin luulisi meillä olevan melkoisesti aikaa tehdä tuttavuutta keskenämme. Arvaan uljaalla chevalierillanne olevan aikomuksen käännyttää minut teidän kauttanne puolellensa; vaan kun minun tekee mieleni saada teidät omalle puolelleni, niin tuntuu kohtuuden mukaiselta, että meille annetaan keskusteluaikaa. Mutta kun puhellessani tänään kanssanne satuin purkamaan mieltäni sellaisella tavalla, mikä muuten on minussa harvinaista, niin pyydän teiltä anteeksi, etten uudestaan ryhdy väittelyihin, ennenkuin tuttavuutemme on kehittynyt hieman läheisemmäksi."