XXXIX. "Yhdestä toiseen aina."

"Olenpa oikein lapsellisen oikullinen", ajatteli Waverley, teljettyään asuntonsa oven ja kävellessään siellä kiireesti edestakaisin. — "Mitäpä minuun kuuluu, jos Fergus Mac-Ivor tahtoo naida Rose Bradwardinen? Enhän minä häntä rakasta — hän ehkä olisi voinut minua rakastaa — mutta minä hylkäsin hänen vilpittömän, luonnollisen ja liikuttavan mieltymyksensä, vaalimatta sitä hellyydeksi asti, ja käännyin sellaisen naisen puoleen, joka ei ikinä miestä rakasta, paitsi jos vanha Warwick, kuninkaantekijä, kuolleista nousisi. Ja mitäs paroonistakaan — minä en olisi välittänyt hänen maatiloistaan eikä siis nimikään olisi loukkauskivenä ollut. Vaikka itse piru olisi vienyt nuo hedelmättömät nummet ja kiskonut kuninkaan caligae, minä en olisi millänikään! Mutta tuota tyttöä, joka on kuin luotu kodikasta onnea ja lempeä varten, antaakseen ja ottaakseen kaikkia niitä rakkaita ja viehättäviä lemmenosotuksia, joista yhdessä elävien onni sulostuu, tuota tyttöä kosii nyt Fergus Mac-Ivor. Tämä ei ole häntä pahasti kohteleva — ihan varmaan ei, sillä siihen hän ei kykene — mutta jo kuukauden kuluttua hän on vaimoaan kohtaan huolimaton; silloin hän ei enää muuta mieti kuin miten saisi nöyryytetyksi jonkun kateellisen päällikön tai syrjäytetyksi hovista jonkun suosikin tai vallatuksi jonkun nummen tai järven taikka mistä saisi joukkoihinsa uuden osaston, eikä hän silloin jouda kysymään, mitä Rose puuhaa tai kuinka hän aikaansa viettää.

"Ja tuollainen tuho olisi estetty saavuttamasta maailman ylevintä olentoa, jos mr. Edward Waverley olisi pitänyt silmänsä avoinna! — Enpä todellakaan käsitä, miten saatoin luulla Floraa niin paljon, niin hyvin paljon Rosea kauniimmaksi. Hän on tosin kookkaampi, ja hänen käytöksensä sivistyneempi, mutta monet pitävät neiti Bradwardinea luonnollisempana; varmasti hän on paljoa nuorempi. Luulisinpa Floraa melkein kahta vuotta itseäni vanhemmaksi. Pitää tarkastella kumpaakin tänä iltana hieman lähemmin."

Näin tuumien Waverley lähti teetä juomaan (kuten oli tapana vielä 60 vuotta takaperin) erään ylhäisen rouvan luo, joka kannatti chevalierin asiaa; siellä hän, kuten odottikin, tapasi molemmat neidot. Hänen astuessaan sisään kaikki nousivat tervehtimään; Flora istuutui kuitenkin heti paikallensa ja jatkoi keskeytynyttä puheluaan. Sitä vastoin raivasi Rose hänelle melkein huomaamatta tietä ahtaassa piirissä, jotta hän pääsisi lähelle istumaan. — "Hänen käytöksensä on yleensä hyvin viehättävä", tuumi Waverley itsekseen.

Seurassa sukeutui väittelyä siitä, kumpi on sujuvampi, geelin- vai italiankieli ja kumpi paremmin sopii runouteen. Geelin kieltä, jota missään muualla ei oltaisi suosittu, puolusti täällä urheasti seitsemän ylämaalaista vallasnaista, jotka kirkuivat niin kovaa kuin keuhkoista lähti ja olivat saada koko seuralta korvat lukkoon, kun esittivät geeliläisen euphonian esimerkkejä. Huomatessaan eräiden alamaalaisten naisten nyrpistävän nenäänsä koetti Flora huomauttaa muutamia seikkoja, joiden perusteella tuo geelinkielen ylistys ei ollut aivan hassua; mutta kun Rosen mielipidettä tiedusteltiin, puhkesi hän innostuneesti kiittämään italiankieltä, jota oli Waverleyn avulla opiskellut. "Hänellä on hienompi korva kuin Floralla, vaikk'ei olekaan musiikissa yhtä suurta taitoa", ajatteli taas Waverley itsekseen. "Eipä minua kummastuttaisi, jos neiti Mac-Ivor ensi kerralla vertaisi Mac-Murrough nan Fonn'ia Ariostoon!"

Lopuksi kävi niin, että läsnäolijat olivat eri mieltä pyydettäisiinkö Fergusta soittamaan huilua, jota hän osasikin mestarillisesti kaiutella, vai koetettaisiinko saada Waverley lausumaan joku kappale Shakespearestä. Talon emäntä tarjoutui keräämään äänet runouden tai soiton puolesta sillä ehdolla, että se herra, jonka lahjoja tänä iltana ei käytettäisi, sitoutuisi hauskuttamaan seuraavaa. Sattumalta jäi tulos riippumaan Rosen äänestä. Flora, joka näytti johdonmukaisesti välttävän kannattamasta mitään sellaista ehdotusta, mikä rohkaisisi Waverleytä, oli äänestänyt soiton puolesta, edellyttäen, että parooni säestäisi Fergusta viulullaan. "Toivotan teille onnea makunne vuoksi, neiti Mac-Ivor", ajatteli Edward, kun hänen kirjaansa haettiin. "Glennaquoichissa ollessamme luulin sitä paremmaksi, mutta todellakaan ei parooni ole mikään taituri ja Shakespeare on kuulemisen arvoinen."

Vaali sattui "Romeoon ja Juliaan" ja Edward luki muutamia kohtauksia tästä murhenäytelmästä tuntehikkaasti ja henkevästi. Koko seura osotti sitten taputuksilla mieltymystään; näkyipä eräiden seurassa kyyneliäkin. Flora, jolle näytelmä oli vanhastaan tuttu, kuului edellisiin, kun taas Rose. josta se oli aivan uutta, oli jälkimäistä ihailijajoukkoa. "Hänessä on enemmän tunnettakin", arveli Waverley.

Kun keskusteltiin tämän näytelmän toiminnasta ja luonteesta, väitti Fergus, että ainoa luonne, joka ansaitsi mainitsemista älykkäänä maailmanmiehenä, oli Mercutio. "Hänen vanhanaikaisia sukkeluuksiaan en tosin aina ymmärtänyt, mutta aikansa käsitteiden mukaan hän varmaan oli ihan erinomaisen reima miekkonen."

"Ja ihan häpeällistä oli", virkkoi vänrikki Maccombich, joka tavallisesti seurasi everstiään kaikkialle, "että se Tibbert tai Taggart, tai mikä sen nimi oli, pisti häntä toisen aatelismiehen käsivarren alatse, juuri kun hän sovitti riitaa."

Naiset tietysti olivat eniten Romeon puolella, mutta tätä kantaa myös vastustettiin. Niinpä talon emäntä ja moniaat muut naiset ankarasti moittivat sitä keveyttä, jolla Romeo siirsi lempensä Rosalindesta Juliaan. Flora pysyi vaiti, kunnes oli hänen mieltään useat kerrat kysytty, ja sitten hän vastasi katsovansa tuota nyt moitittua asianhaaraa aivan luonnolliseksi; sitä paitsi se hänen mielestään mitä paraiten osotti runoilijan taitoa. "Romeota kuvataan meille nuoreksi mieheksi, joka on aivan erityisesti taipuvainen hellempiin tunteisiin", selitti hän; "hänen ensi lempensä kohdistui naiseen, joka ei voinut antaa vastarakkautta. Niinpä hän meille usein toistaa, että hänen lemmittynsä

"ja taasen, että

"Kun siis oli mahdotonta, että Romeon rakkaus, jos hänet edellytetään järkeväksi olennoksi, olisi kestänyt ilman toivoa, niin on runoilija, hyvin taitavasti tarttuen juuri siihen hetkeen, jolloin Romeo oli epätoivoon joutunut, hänen tielleen sovittanut paljoa täydellisemmän olennon, kuin mikä hänet oli hyljännyt, ja tämä uusi on taipuvainen häntä rakastamaan. Tuskin voin kuvitella muuta seikkaa, joka paremmin sopisi kohottamaan Romeon hehkuvaa tunnetta Juliaa kohtaan, kuin se, että hän tuntee siitä sairaalloisesta synkkämielisyydestä, jonka alaisena hän ensiksi ilmestyy näyttämölle, päässeensä Julian kautta hurmaantuneeseen ihastukseen, jossa huudahtaa:

"Kummallista, neiti Mac-Ivor", lausui muuan ylhäinen, nuori nainen, "tahdotteko riistää meiltä etuoikeutemmekin? Aiotteko saada meidät uskomaan, ettei rakkaus voi toivotonna elää tai että rakastajan on ruvettava uskottomaksi, jos hänen lemmittynsä on tyly? Sepä olisi hirveätä! Niin sydämetöntä johtopäätöstä en odottanut."

"Rakas lady Betty", vastasi Flora, "myönnän kyllä, että rakastaja voi pysyä kosimisessaan, vaikka asianhaarat eivät häntä lainkaan rohkaise. Mieltymys voi silloin tällöin kestää koviakin myrskyjä, mutta ei välinpitämättömyyden pitkää talvipakkasta. Neuvon teitä siis, vaikka olette niin suloinen, pysymään erillänne sellaisesta kokeesta miestä kohtaan, jonka rakkautta pidätte arvossa. Jos on pienintäkin toivoa, voi rakkaus elää, mutta toivotonna sen täytyy kuolla."

"Silloin sen käy samaten kuin Duncan Mac-Girdien tamman", huomautti Evan, "jos arvoisat naiset sallivat; hän yritti totuttaa sitä vähitellen elämään ilman muonaa, mutta juuri kun elukalle oli saatu riittämään korsi päivässä, silloin se raukka kuoli."

Evanin kuvaus pani koko seuran äänekkäästi nauramaan, ja keskustelu kääntyi muihin asioihin. Pian sen jälkeen lähtivät kaikki pois, ja Waverley ajatteli kotimatkalla Floran sanoja. "Rosalindaani en enää rakasta", hän virkkoi; "tänään hän antoi minulle kylläkin selvän viittauksen. Täytyy puhua asiasta hänen veljelleen ja peruuttaa kosimiseni. Mutta entä Juliani — lieneeköhän kunniallista mennä häiritsemään Ferguksen aikeita? — vaikka niiden on mahdotonta koskaan menestyä! Ja jos ne menevät myttyyn, entä sitten? — mitäs muuta — alors comme alors!" Päästyään tähän päätökseen, että antaisi asianhaarain määrätä, laskeutui sankarimme levolle.