LII. "Kiire kihlatessa paras."

Kuu ihastus näistä erinomaisista sanomista oli hieman tyyntynyt, päätti Edward heti lähteä rotkoon ilmottamaan ne paroonille. Mutta varova rättäri huomautti, että jos parooni esiintyisi julkisesti, ilmaisisivat kyläläiset siitä riemunsa niin meluavalla tavalla, että viranomaiset loukkaantuisivat. Siksi hän ehdotti, että Waverley menisi Janetin luo ja sitte illan hämärässä toisi paroonin Pikku-Veolaniin, jossa hän taas pitkästä ajasta saisi levätä puhtaassa vuoteessa. Sillä välin hän lupasi itse käydä kapteeni Fosterin luona näyttämässä paroonin suojeluskirjaa, jotta saisi hänet pitää asunnossaan seuraavan yön; sitten aamulla hän toimittaisi paroonille ja Edwardille hevoset, joilla lähtisivät Duchraniin.

"Hyvä on, mr. Macwheeble: vaan ettekö itse haluaisi mennä tänä iltana rotkoon tapaamaan isäntäänne?"

"Mielelläni kyllä, mutta ennenkuin ehdin takaisin kapteeni Fosterin puheilta, on aurinko jo laskenut, ja silloin on rotko hieman huonossa maineessa — vanhan Janetin asiat eivät ole oikein kunnossa. Lairdi ei sellaisista jutuista välittänyt, kun ei pelännyt ihmisiä eikä paholaisia. Mutta sir George Mackenzie sanoo, ett'ei mikään pappi voi epäillä noitien olemassa oloa, koska raamatussakin niistä puhutaan, ja meidän lakimme mukaan velhot rangaistaan kuolemalla. Ell'ette te niitä pelkää, minusta se on yhdentekevää. Muuten voin lähettää noutamaan vanhan Janetin tänne — ja me tarvitsemme täällä Davietä kääntelemään paistinvarrasta, sillä Eppie saa tänä iltana toimittaa lihavimman hanheni herroille illalliseksi."

Vähää ennen auringonlaskua Waverley riensi metsämökille. Vanha Janet puuhasi siellä naama noessa siivoten koivuluudalla lattiaa ja uunia ja mutisten itsekseen käsittämättömiä sanoja. Waverleyn askeleet säikäyttivät häntä niin, että hänen jäsenensä alkoivat vavista, sillä huolehtiminen isäntänsä turvallisuudesta oli jännittänyt hänen hermojansa. Vaivoin sai Edward hänelle selitetyksi, että parooni nyt oli päässyt kaikesta vaarasta, ja tämän käsitettyään eukko ei mitenkään voinut ymmärtää, ett'ei parooni myös saisi takaisin omaisuuttaan. Waverley antoi hänelle jonkun verran rahaa ja vakuutti, että hänen uskollisuutensa vast'edes palkittaisiin. "Kuinka minua muutoin palkittaisiin kuin että saan nähdä herrani ja miss Rosen taas täällä elävän omillaan?"

Nyt Waverley lähti tapaamaan paroonia. Annettuaan vihellyksellä merkin näki hän vanhuksen pistävän kuin mäyrä esille päänsä luolasta. "Varhainpa te tulitte", hän sanoi laskeutuessaan maahan; "en luulisi punalakkien vielä pärryttäneen iltasoittoa, jota ennen emme ole niiltä turvassa."

"Hyvät uutiset eivät tule liian varhain", vastasi Waverley ja ilmotti hänelle, mitä oli tapahtunut. Hetken aikaa seisoi vanhus äänettömänä; sitte hän huudahti: "Herra olkoon kiitetty — minä saan taas nähdä lapseni!"

"Ettekä toivoakseni hänestä koskaan eroa", lisäsi Edward liikutettuna.

"Sitä minäkin toivon, paitsi jos täytyy, hankkiakseni hänelle elatusta. Asiani ovat nykyään rappiolla. Mutta mitä merkitsee maallinen rikkaus?"

"Rakas parooni", sanoi Waverley ujosti, "jos maailmassa olisi sellainen asema, joka suojaisi miss Bradwardinea kaikelta epävarmuudelta, ja samalla hänen säätynsä arvoinen — tokko te kieltäisitte häntä siihen suostumasta, kun muuan ystävistänne saisi sen kautta suurimman onnensa?" Parooni silmäsi häntä kysyvästi. "Niin", jatkoi Edward, "minä en huoli armahduksestani, ell'ette salli minun tulla mukaanne Duchraniin ja siellä — —"

Parooni näkyi kokoovan kaiken arvokkaisuutensa voidakseen sopivalla tavalla vastata siihen, mitä muuna hetkenä olisi pitänyt ehdotuksena liitoksi Bradwardinen ja Waverleyn perheiden kesken. Mutta isäntunne voitti parooniuden — kaikki suku- ja aatelisylpeys haihtui. Hänen iloisesti hämmästyneet kasvonsa vavahtivat, ja purkaen luonnollisia tunteitaan hän syleili Edwardia ja nyyhki: "Rakas poikani! Vaikka olisin koko maailman miehistä hakenut, sinut olisin kuitenkin valinnut!" Molemmat olivat hetken ääneti; sitte Edward kysyi: "Entä miss Bradwardine?"

"Hän on aina seurannut isänsä tahtoa; sitä paitsi te olette kaunis mies, periaatteiltanne vakava ja ylhäissyntyinen. Paraimpinakaan päivinäni en olisi hänelle toivonut uljaampaa miestä kuin vanhan kunnon ystäväni sir Everardin veljenpoika on. Mutta ettehän vaan liiaksi hätäile tässä asiassa? Toivon teidän ennakolta hankkineen suostumuksen omaisiltanne ja varsinkin sedältänne, joka on loco parentis. Se on tärkeä seikka, jota emme saa laimin lyödä." Edward vakuutti hänelle, että sir Everard olisi hyvin iloissaan siitä suopeasta tavasta, jolla hänen kosintaansa kohdeltiin ja että hän sen kaikin puolin hyväksyi. Tämän vakuudeksi hän näytti Talbotin kirjettä. Parooni luki sen hyvin tarkasti. "Sir Everard", sanoi hän, "ei koskaan pitänyt rikkautta kunnian ja säädyn arvoisena, eikä hänen tarvinnutkaan kumarrella Diva Pecuniaa. Ja kuitenkin soisin tällä hetkellä, että Rose saisi periä vanhan rikkinäisen taloni kaikkineen mitä siihen kuuluu. Mutta ehkä on hyvä näinkin, sillä Bradwardinen paroonina olisi minun kaiketi ollut vaadittava eräitä myönnytyksiä arvonimeen nähden, josta nyt kenenkään moittimatta voin luopua maattomana lairdina, jonka tyttärellä ei ole myötäjäisiä."

"Jumalan kiitos, ett'ei sir Everard ole kuulemassa näitä muistutuksia!" ajatteli Edward, vakuuttaen sitte paroonille niin hartaasti kuin nuori rakastaja voi, että hänen koko onnensa riippui vaan Rosesta ja että paroonin pelkkä suostumus oli hänelle yhtä arvokas kuin jos Rose saisi periä kokonaisen kreivikunnan.

Heidän tullessaan Pikku-Veolaniin oli hanhenpaisti jo pöydällä valmiina, ja rättäri hioi veistään. Hänen ja paroonin välinen tervehdys oli hyvin sydämellinen. Myöskin keittiöön oli kokoontunut pieni seurue. Vanha Janet oli istuutunut lähelle uunia, ja Davie oli mieliksensä käännellyt varrasta. Ban ja Buscar olivat myös saaneet nauttia Macwheeblen vieraanvaraisuutta ja kuorsasivat lattialla.

Seuraavana päivänä parooni ja hänen nuori ystävänsä saapuivat Duchraniin, jossa edellistä jo odotettiin. Kun skotlantilaiset aatelismiehet melkein yksimielisesti olivat vaikuttaneet hänen hyväksensä ja heidän anomuksensa oli niin loistavasti menestynyt, oltiin yleensä sitä mieltä, että tiluksetkin olisi voitu hänelle pelastaa, ell'eivät ne olisi joutuneet hänen ahnaan sukulaisensa käsiin. Tämän omistusoikeus ei kärsinyt paroonin valtiorikoksesta eikä kruunun armahdus voinut sitä järkyttää.

En koetakaan kuvata isän ja tyttären kohtaamista — he rakastivat toisiaan niin hellästi ja olivat mitä surullisimpien ja uhkaavimpien olojen vuoksi olleet toisistaan erossa. Vielä vähemmän yritän selittää Rosen syvää punastumista vastaanottaessaan Waverleyn tervehdyksen tai pysähtyä tiedustamaan, tekikö hänen mielensä päästä selville siitä, miksi nuori englantilainen niin levottomana aikana oli saapunut Skotlantiin. Myöskään en tahdo väsyttää lukijaa pitkäveteisellä kuvauksella silloisten tapojen mukaisesta kihlauksesta. Se riittäköön että kaikki suoritettiin asianmukaisella tavalla niin ankaran ritarin kuin paroonin huolenpidosta. Hän itse otti seuraavana aamuna ilmottaakseen Waverleyn kosinnan Roselle, joka hämillään sitä kuunteli, kuten nuoren immen pitääkin. Kielevä huhu on kuitenkin tietävinään, että Waverley jo edellisenä iltana oli viidessä minuutissa ehtinyt hänelle mainita, mitä oli tulemassa, sillä välin kun muu seura katseli kolmea toisiinsa kietoutunutta käärmettä, jotka puutarhassa muodostivat suihkulähteen.

Lukijattareni arvostelkoot tätä oman mielensä mukaan; minä puolestani en voi käsittää, kuinka niin tärkeä asia saatetaan niin lyhyessä ajassa ratkaista, kun paroonikin tarvitsi kokonaisen tunnin voidakseen omalla tavallaan suorittaa ilmotuksensa.

Edwardin oleskeltua Duchranissa kuusi päivää päätettiin, että hän lähtisi Waverley-Honouriin ryhtyäkseen tarpeellisiin toimiin avioliittoaan varten, ja sitten Lontooseen saavuttaakseen täydellisen armahduksen ja taas kiireimmiten takaisin, viedäkseen kotiin kihlatun morsiamensa. Hän aikoi matkallaan käydä myös eversti Talbotin luona, mutta tärkeintä hänen oli saada edes jotakin tietoa Glennaquoichin onnettoman päällikön kohtalosta. Sen vuoksi hän tahtoi tavata Fergusta Carlislessa ja kaikin keinoin toimittaa hänelle, vaikk'ei armahdustakaan, niin ainakin lievennystä tai lykkäystä rangaistuksessa, johon hänet epäilemättä tuomittaisiin. Ja siltä varalta, että asia päättyisi pahimmalla tavalla, hän aikoi Floralle tarjota turvapaikkaa Rosen luona tai häntä auttaa muissa suunnitelmissa. Ferguksen tuhoa näkyi olevan vaikea torjua. Edward oli jo koettanut saada ystäväänsä Talbotia avuksi, mutta tämä oli hänelle huomauttanut, että hänen vaikutuksensa sellaisissa asioissa jo oli loppuun käytetty.

Eversti oli yhä vielä Edinburgissa, aikoen siellä viipyä muutamia kuukausia suorittaakseen eräitä herttuan hänelle antamia toimia. Lady Emily oli Francis Stanleyn saattamana tulossa hänen luokseen. Edward tapasi siis everstin Edinburgissa ja sai häneltä sydämellisimmät onnentoivotukset; tämä uskollinen ystävä lupasi myös toimittaa joukon asioita, jotka sankarimme täytyi hänelle uskoa. Mutta Fergukseen nähden hän oli taipumaton. Lopulta hänen onnistui saada Edward käsittämään, ett'ei hänen välityksestään enää olisi apua, mutta samalla hän myönsi, ett'ei hyvällä omallatunnolla voisikaan toimia onnettoman aatelismiehen hyväksi.. "Kun oikeus vaatii jotakin rangaistusta niille, jotka ovat syösseet kokonaisen kansan murheeseen ja turmioon, ei se saata löytää sopivampaa uhria kuin hänet", lausui eversti. "Hän oli sotaan mennessään täysin selvillä yrityksensä luonteesta. Hänen isänsä kohtalo ei voinut häntä peljättää eikä häneen koskenut se lempeyskään, jota hänelle osotettiin, kun sai takaisin isänsä oikeudet ja omaisuuden. Se seikka, että hänessä on urhoutta, jalomielisyyttä ja monta muuta hyvää ominaisuutta, tekee hänet sitä vaarallisemmaksi. Hänen on onnistunut viedä sotaan satoja miehiä, jotka ilman hänen vaikutustaan eivät olisi maan rauhaa häirinneet. Sydämessäni säälin hänessä ihmistä, mutta koska hän tahallaan heitti arpaa elämästä ja kuolemasta, niin vaatii oikeus maan turvallisuutta kohtaan, ett'ei häntä nyt armahdeta, kun arpa on sattunut häntä vastaan."

Näin arvostelivat siihen aikaan urheatkin ja lempeämieliset miehet voitettua vihollista. Toivokaamme hartaasti, ett'emme koskaan näkisi sellaisia tapauksia tai pitäisi sellaisia tunteita, jotka tällä alalla olivat Englannissa yleisiä kuusi vuosikymmentä takaperin.