XXVII. Salaperäisyys alkaa selvitä.

"Miltä hän tuntui mielestäsi?" oli Ferguksen ensimäinen kysymys, heidän astuessaan leveitä kiviportaita alas.

"Prinssiltä, jonka edestä elää ja kuolee", vastasi Waverley innostuneesti.

"Tiesin sinun niin ajattelevan hänet nähtyäsi. Vaan kuitenkin on hänellä oikkunsakin, tahi oikeammin vaikeat kortit kädessä, ja huonoja ovat neuvonantajiksi hänen irlantilaiset upseerinsa, joita paljon kärkkyy hänen ympärillään — he eivät voi seuloa selville lukuisia eri etujen pyyteitä ja vaatimuksia. Ajatteles — minun on ollut pakko toistaiseksi heittää sikseen kymmenen vuotta takaperin tekemistäni palveluksista minulle myönnetty earlin valtakirja, jott'en ärryttäisi C—:n ja M—:n kateutta, näetsen. Mutta sinä teit ihan oikein, Edward, siinä että kieltäysit ajutantin paikasta. Niitä on tosin kaksikin avoinna, mutta Clanronald ja Lochiel — ja melkeinpä jokainen meistä — ovat pyytäneet nuorelle Aberchalladerille yhtä, ja alamaalaiset ja irlantilainen puolue haluavat F—:n nuorelle loordille toista. Jos siis jompikumpi ehdokas syrjäytettäisiin sinun vuoksesi, niin saisit vihamiehiä. Ja kummastuttaapa minua, että prinssi sinulle majurin arvon tarjosi, kun kuitenkin hyvin tiesi ett'ei everstiluutnanttia vähempi voisi tyydyttää muita, jotka eivät pysty tuomaan puoltatoista sataa miestä enempää sotakentälle. Mutta kärsivällisyyttä vain — kaiketi hän oppii suoriutumaan. Nykyään vielä on kaikki kunnossa, ja täytyy vain saada sinut uusiin pukimiin illaksi, sillä suoraan sanoen et ulkoasultasi ole hoviin sopiva."

"Hm", virkkoi Waverley, tahrautuneita vaatteitaan silmäillen, "onhan metsästystakkini nähnyt paljonkin palvelusta siitä asti kuin erosimme, mutta sen sinä, veikkoni, varmaankin tiedät yhtä hyvin tahi paremmin kuin minä."

"Osotat liian suurta kunniaa tietäjälahjoilleni", vastasi Fergus. "Meillä oli niin paha hoppu, ensin puuhatessamme taistelua Copea vastaan ja sittemmin toimiessamme alamaassa, että saatoin antaa vain ylimalkaisia määräyksiä Perthshireen jääneille miehillemme, jotta suojelisivat ja auttaisivat sinua, jos heidän tielleen sattuisit. Mutta kerrohan seikkailusi juurtajaksain, sillä minä olen niistä kuullut vain osapuilleen."

Waverley teki selkoa tapauksista, jotka lukija jo tuntee. Sillävälin he saapuivat Ferguksen asuntoon; se oli pienessä kivetyssä pihassa Canongaten varrella, reippaan neljänkymmenen ikäisen lesken talossa, joka näytti hyvin suopeasti hymyilevän kauniille, nuorelle päällikölle; häneen tuntuivat hyvä ulkomuoto ja ripeä mieli aina tehoavan, mistään puoluekannasta huolimatta. Vastassa oli Callum Beg, tuttavallinen hymy suupielissään. "Callum", käski päällikkö, "kutsuhan Shemus an Snachad" (Neula-Jaakko). Tämä oli Vich Ian Vohrin perheräätäli. "Shemus, mr. Waverley ottaa yllensä tartanin: neljässä tunnissa tulee sinun valmistaa hänen polvihousunsa ja sääryksensä. Tiedät hyvärakenteisen miehen mitan. Levätti tehdään Mac-Ivorin väriä ja sininen lakki prinssin mallia. Lyhyt vihreä takkini, hopeanauhoineen ja -nappineen, sopii hänelle kuin tehty, enkä ole sitä kertaakaan käyttänyt. Vänrikki Maccombich etsiköön sievän kilven asevarastostani. Prinssi on antanut mr. Waverleylle lyömämiekan ja pistoolit, minulta hän saa tikarin ja kukkaron; pari matalakorkoisia lapikkaita vielä, niin olet täydellinen Ivorin poika, Edward veikkonen."

Nämä välttämättömät ohjeet annettuaan jatkoi Fergus keskusteluaan Waverleyn seikkailuista. "On päivänselvää", huomautti hän, "että sinä olet ollut Donald Bean Leanin hoteissa. Näetkös, marssiessani pois heimoni luota prinssiin yhtyäkseni, minä annoin tuon arvoisan kansalaisen tehtäväksi erään palveluksen, jonka suoritettuaan hänen piti liittyä minuun kaikella miesjoukolla, minkä saisi kokoon. Mutta sitä ei tämä herrasmies totellutkaan, vaan arveli nyt saaneensa oivallisen tilaisuuden omintakeiseen sotaan. Hän on samoillut koko maan kauttaaltaan, rosvoten sekä vihollista että ystävää, luulemma, muka pakkoveroa keräämässä, toisin ajoin ikään kuin minun valtuutuksellani ja toisinaan (ja kirottu olkoon mokoma hävyttömyys) omassa mahtavassa nimessään! Hirteen hänet vielä vedätän! Varsinkin tunnen hänen kättensä teot siinä tavassa, jolla sinut pelastettiin Gilfillanin kynsistä, ja epäilemättä oli Donald itse näyttelemässä kamasaksan osaa; mutta miten hän raskitsi jättää sinut rosvoamatta, tahi olla lunnaita vaatimatta, tahi jollakin tavoin käyttämättä vankeuttasi omaksi edukseen, sitä en minä jaksa ymmärtää."

"Milloin ja miten kuulit minun joutuneen vangiksi?" kysyi Waverley.

"Sen kertoi prinssi itse, ja kyseli sinusta paljonkin. Sitte hän selitti sinun olevan erään pohjoisen osastomme huostassa — enhän voinut tiedustaa tarkemmin — ja pyysi minua lausumaan mielipiteeni siitä, miten sinuun nähden meneteltäisiin. Neuvoin tuotattamaan sinut tänne vankina, kun en tahtonut saattaa sinua vielä pahempaan epäluuloon hallituksesi silmissä, siltä varalta että vieläkin yrittäisit matkustaa etelään. Enhän näet tiennyt joutuneesi syytteeseen valtiokavalluksesta, mikä juttu osaltaan lienee vaikuttanut alkuperäisen päätöksesi muuttumisen. Tuo juro, kelvoton pölkkypää Balmawhapple lähetettiin ratsujoukko pahaisensa keralla noutamaan sinua Dounesta. Hänellä on jo luontainenkin vastenmielisyys kaikkia herrasmiehiä kohtaan, ja nyt hänen muistissaan varmaankin vielä kiehui Bradwardinen kanssa syntynyt kaksintaistelu — siinä on arvatakseni syy hänen käytökseensä, varsinkin kun tiedän sanoa hänen laverrelleen tuosta tapauksesta sellaista toisintoa, joka on varmasti antanut vauhtia entisessä rykmentissäsi levinneille huhuille."

"Hyvin mahdollista", virkahti Waverley; "mutta tottahan jo ehdit kertomaan minulle jotakin Florastakin, Fergus?"

"No, ei ole hänestä muuta sanomista, kuin että hän jaksaa hyvin ja asuu nykyään erään sukulaisen luona kaupungissa. Pidin parempana antaa hänen tulia tänne, koska aseittemme menestys on saanut montakin ylhäistä neitoa sotilashoviimme saapumaan; ja vakuutan sinulle, että Flora Mac-Ivorin tapaisen neidon läheisimmälle sukulaisellekin on siitä etua. Täytyyhän tällaisessa vaatimusten ja pyyntöjen kilpailussa koettaa kaikin rehellisin keinoin lisätä arvoaan."

Viime lauseessa oli jotakin Waverleyn tunteita loukkaavaa. Hän ei voinut sietää ajatusta, että Floraa käytettäisiin auttamaan veljeään eteenpäin sillä ihailulla, jota hänen täytyi joka taholla herättää; ja vaikka se täydellisesti soveltui moneenkin Ferguksen luonnepiirteeseen, niin tuntui se itsekkyydessään arvottomalta sekä sisaren ylevälle mielelle että Ferguksenkin rohkealle miehuudelle. Mutta ranskalaisessa hovissa kasvaneena ei Fergus sellaisia juonia outoina pitänyt, eikä huomannut ystävänsä pahastumista, vaan jatkoi: "Tuskin voimme tavata Floraa ennen iltaa, jolloin hän saapuu prinssin kemuihin. Minulla ja siskollani oli riitaa siitä, ett'ei hän Glennaquoichista lähtiessäsi tullut hyvästelemään. En tahtoisi moista kiistaa uudistaa, pyytelemällä häntä vastaanottamaan sinut jo päivemmällä; kenties ei se olisikaan ainoastaan tehotonta, vaan vieläpä estäisi teidät illallakaan tapaamasta toisianne."

Heidän jutellessaan kuuli Waverley pihalta vierashuoneen ikkunan alta tutun äänen. "Takaanpa teille, ystäväiseni", lausui puhuja, "että se on pelkkää sotakurin epämuodostusta, ja joll'ette tavallaan olisi tyro, niin ansaitsisi toimenpiteenne ankaran nuhteen. Sotavankia ei millään muotoa saa lyödä kahleisiin eikä pidättää in ergastulo, niinkuin olisi käynyt jos esim. olisitte teljennyt tämän herrasmiehen Balmawhapplen jyvähinkaloon. Sen kyllä myönnän, että moista vankia voidaan varmuudeksi säilyttää in carcere eli yleisessä vankilassa." Balmawhapplen murahteleva ääni kuului vihaisesti tokaisevan jotakin jäähyväisiksi; ainoastaan sanan "maankiertäjä" saattoi erottaa. Hän oli kadonnut näkyvistä, kun Waverley ehti portaille tervehtimään Bradwardinen arvoisaa paroonia. Hänen uusi sotilaspukunsa — kultanauhainen sininen takkinsa, tulipunaiset liivinsä, polvihousunsa ja suunnattoman pitkävartiset saappaansa — näytti luoneen yhä lisää jäykkyyttä ja säntillisyyttä hänen kookkaalle, suoralle vartalolleen; niinikään oli sotapäällikkyyden ja järkähtämättömän käskyvallan tietoisuus samassa määrin lisännyt käytöksen mahtavuutta ja puhelun kaavamaisuutta.

Hän tervehti Waverleytä tavallisella lempeydellään, oitis kiihkeästi udellen selitystä niihin seikkoihin, joiden kautta hän menetti paikkansa Gardinerin rakuunarykmentissä. "En tosin pienimmässäkään mitassa epäile nuorta ystävääni syypääksi mihinkään noin karskin kohtelun ansainneeseen ajattelemattomuuteen", huomautti hän, "mutta onpahan vain oikeus ja kohtuus, että Bradwardinen paroonilla on täydet takeet ja selvät keinot, paljastaakseen kaiken katalan panettelun, mitä on liikkeellä Waverley-Honourin perillisestä, jota milt'ei pidän omana poikanani."

Fergus Mac-Ivorkin oli jo saapuvilla, ja teki nopeasti selvää tapahtumain kulusta, lopuksi kuvaten miten loistavaa kohtelua Edward oli nuorelta chevalieriltä osakseen saanut. Parooni kuunteli vaieten ja lopuksi sydämellisesti pudisti Waverleyn kättä, onnitellen häntä siitä että oli tullut laillisen prinssinsä palvelukseen. "Sillä", jatkoi hän, "vaikka täydellä syyllä on kaikissa kansakunnissa pidetty häpeällisenä rikkoa sacramentum militare — olkoon sen sitte tehnyt kukin sotilas yksittäin, kuten roomalaiset sanoivat per conjurationem, taikka yksi ainoa sotilas kaikkien muiden nimessä — niin ei ole toki kukaan konsanaan epäillyt, ett'ei noin vannotusta uskollisuudesta vapauttaisi dimissio, eli sotilaan erottaminen, joka muutoin tuntisikin asemansa yhtä tukalaksi kuin kaivosmiehet, suolankaivajat ja muut adscripti glebae, eli elinorjat. Tämä on jokseenkin samaa kuin oppineen Sanchezin brocardicum hänen De jurejurando nimisessä teoksessaan, josta tietenkin olette hakenut tukea päätöksellenne. Mitä taas niihin tulee, jotka teitä ovat herjanneet karkulaiseksi, niin vakuutan kautta taivaan, että luulen heidän varmasti ansainneen sen rangaistuksen, minkä säätää Memnonia lex, myöskin nimeltään Lex Rheumia, jota selittelee Tullius puheessaan In Verrem. Kuitenkin tuntuu minusta siltä kuin te, mr. Waverley, ennen kuin ryhdyitte mihinkään erityiseen palvelukseen prinssin armeijassa, olisitte voinut kysyä mikä asema vanhalla Bradwardinella siinä oli ja eikö hän olisi ollut erinomaisen onnellinen, jos olisi saanut teidät siihen ratsurykmenttiin, jonka hän nyt aikoo kerätä."

Edward vältti nuhteen huomauttamalla miten hänen oli siekailematta vastattava prinssin esitykseen, ennen kuin tiesikään oliko parooni sillähaavaa armeijan mukana vaiko muualla palveluksessa.

Tästäkin seikasta selvittyään tiedusti Waverley miss Bradwardinea ja sai kuulla hänen saapuneen Edinburgiin Flora Mac-Ivorin keralla, päällikön suojelusvartion saattamana.

"Pyytäisin teitä", pitkitti parooni, "käymään matkassani asunnolleni asti, Luckenboothsiin, saadaksenne mennessä ihailla High Streetiä, ehdottomasti komeampaa katua kuin Lontoossa tahi Pariisissakaan on nähtävissä. Mutta Rose parka on suuressa tuskassa linnan kanuunista, vaikka olen Blondelista ja Coehornista hänelle todistanut, ett'eivät ne voi noin kauvas kantaa; ja sitä paitsi olen hänen Kuninkaalliselta Korkeudeltaan saanut toimekseni mennä armeijamme leiriin pitämään huolta siitä, että miehet alkavat condamare vasa, sitoa myttynsä, ja sulloa reppunsa huomispäivän marssia varten."

"Se on useimmille meistä hyvinkin helppo tehtävä", tokaisi Mac-Ivor nauraen.

"Luvallanne sanoen, eversti Mac-Ivor, ei niin helppo kuin näytte arvelevan. Väkenne kyllä enimmäkseen läksi ylämaasta sellaisenaan, ilman minkäänlaatuista matkataakkaa; mutta on ihan uskomatonta, miten paljon he matkan varrella ovat haalineet jonninjoutavaa tavaraa. Näinpä erään miehenne — vieläkin luvallanne sanoen — hilaavan suurta kuvastinta selässään."

Fergus vain yhä nauroi. "Niinpä niin, hyvä parooni", virkkoi hän, "mutta kyllähän tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, että sata ulaania tahi kourallinen Schmirschitzin panduureja olisi tehnyt paljon puhtaampaa jälkeä maassa kuin tuo kuvastinritari ja kaikki klan'imme yhteensä."

"Se on todeksi tunnustettava", myönsi parooni; "he ovat, niinkuin pakanallinen kirjailija sanoo, ferociores in aspectu, mitiores in actu, näköjään kauheita kyllä, mutta toimessa lievempiä kuin ulkomuodosta osaisi päättää. — Mutta tässähän loruilen kahden pojan kanssa, vaikka minun jo pitäisi olla kuninkaallisessa puistossa."

"Mutta aterioitsettehan meidän kanssamme palattuanne? Vakuutanpa teille parooni, että joskin tarvittaissa pystyn elämään ylämaalaistapaan, en ole sentään unohtanut pariisilaista kasvatustani ja osaan oivallisesti faire la meilleure chère."

"Hittoko sitä epäilisi!" naurahti parooni, "kun kuljetatte muassanne vain keittotaitonne ja hyvän kaupungin on ainekset annettava? — No, asiaa on minulla kaupungissakin, mutta saavun joukkoonne kello kolmelta, jos ruoka voi odottaa niin kauvan."