XLVII. Mitä nyt on tehtävä?

Oli hämärä, kun he saapuivat Lontooseen. Päästyään irti matkatovereistaan ja kuljettuaan useita katuja pitkin, haihduttaakseen heidät jäljiltä, Edward lähti vuokravaunuilla ajamaan eversti Talbotin kotiin, joka sijaitsi lähellä erästä suurta toria kaupungin länsipäässä. Muutamien sukulaisten kuoltua oli tämä herrasmies naimisen kautta päässyt melkoisen rikkaaksi, saanut huomattavan valtiollisen merkityksen ja eleli, kuten sanotaan, pulskasti.

Koputettuaan hänen ovelleen Waverleyn oli aluksi vaikea päästä sisään, mutta vihdoin hänet saatettiin huoneeseen, jossa eversti oli aterialla. Lady Emily, jonka ihmeenkauniissa kasvoissa vielä oli sairauden kalpeutta, istui häntä vastapäätä. Heti kun Talbot kuuli Waverleyn äänen hypähti hän seisaalle ja syleili häntä. "Frank Stanley, rakas poika, kuinka jaksatte? — Emily kulta, tämä on nuori Stanley."

Lady kävi poskiltaan tummanpunaiseksi ottaessaan Waverleytä vastaan sellaisella tavalla, jossa ilmeni herttaisinta kohteliaisuutta ja sydämellistä hyvyyttä; samalla osotti hänen vapiseva kätensä ja väräjävä äänensä, että hän oli kovassa tuskassa ja pelossa. Pian tuotiin pöytään lisää ruokaa, ja Waverleyn nauttiessa virkistyksekseen jatkoi eversti: "Ihmettelen tänne tuloanne, Frank; ovathan Lontoon lääkärit selittäneet, että Lontoon ilma on sairaudellenne vaarallinen. Teidän ei olisi sopinut antautua vaaraan! Mutta sittenkin iloitsen tulostanne, samoin Emily, vaikka pelkään täällä olonne jäävän lyhytaikaiseksi."

"Erikoisen tärkeä asia pakotti minut tänne", mutisi Waverley.

"Sitä minäkin ajattelin, mutta en salli teidän kauvaa viipyä. — Spontoon." sanoi hän vanhanpuoleiselle, sotilaanmuotoiselle palvelijalle, "korjatkaa nuo pois ja tulkaa vaan soitettaessa. Älkää antako kenenkään meitä häiritä — minulla ja sisarenpojallani on tärkeitä asioita."

Palvelijan poistuttua hän huudahti: "Herran nimessä, Waverley, mikä teidät on tänne tuonut? Nyt te ehkä panette henkenne alttiiksi."

"Rakas mr. Waverley", sanoi lady Emily, "teille olen niin paljon velkaa, kuin koskaan voin kiitossanoin lausua! Kuinka saatoitte nyt olla niin ajattelematon?"

"Isäni — setäni — tuo polonen" — näin sanoen hän ojensi everstille sanomalehden.

"Kyllä ne roistot pitäisi tuomita muserrettaviksi omissa painokoneissaan", sanoi Talbot. "Olen kuullut mainittavan, että kaupungissa ilmestyy nykyään jo tusina sanomalehtiä, eikä siis ole mikään ihme, että niiden on pakko tekaista valheita, saadakseen palstat täyteen ja lehtensä myydyksi. Totta on, rakas Edward, että isänne on kuollut. Mutta tuo lisäys, että hänen hankala asemansa muka synkistytti hänen mieltään ja vahingoitti hänen terveyttään, on kehno valhe. Sitä vastoin, vaikka lieneekin tylyä niin sanoa, mutta se vapauttaa mielenne raskaasta vastuusta, on totta, että mr. Richard Waverley osotti koko tässä jutussa suurta maltittomuutta, mitä tulee teidän ja setänne tilaan. Tavatessani hänet viimeisen kerran hän hyvin tyytyväisenä kertoi, katsoen osottamaani suureen harrastukseen teidän hyväksenne, pitäneensä parhaana ryhtyä yksityisiin neuvotteluihin omaksi hyväkseen ja tehdä sovinnon hallituksen kanssa entisten suosijainsa avulla."

"Entä setäni, rakas setäni?"

"Ei ole missään vaarassa. Tosin oli (tässä hän silmäsi sanomalehden päivämäärään) joku aika takaperin tuonsuuntainen tyhmä huhu liikkeellä, mutta kaikkea perää vailla. Sir Everard on vetäytynyt Waverley-Honouriin, vapaana kaikesta huolesta, paitsi mitä tulee teidän kohtaloonne. Mutta te itse olette suuressa vaarassa — nimenne on joka julistuksessa — ja kaikkialla on kätyreitä ottaakseen teidät kiinni. Miten ja milloin tänne pääsitte?"

Edward kertoi vaiheistaan seikkaperäisesti, mainitsematta kuitenkaan riitaansa Ferguksen kanssa; sillä itse ollen myötätuntoinen ylämaalaisille hän ei tahtonut suoda everstin kansalliselle epäluulolle tyydytystä.

"Oletteko varma siitä, että näitte ystävänne Glen'in palveluspojan kuolleena Cliftonin kentällä?"

"Ihan varmaan."

"Kas vaan, se pikku paholainen kavalsi hirsipuulta oman itsensä, sillä 'hirtehinen' oli selvästi sen otsaan merkitty, vaikka sillä olikin kaunis naama. — Mutta omasta puolestanne olisi parasta palata Cumberlandiin tai oikeastaan teidän ei olisi sopinut sieltä hievahtaakaan, sillä kaikissa merisatamissa on nyt kova tarkastus ja joka paikassa vainutaan kruununtavottelijan puoluelaisia. Sitäpaitsi sen kirotun akan kieli kieppuu lakkaamatta kuin kellon heiluri, kunnes jollakin tapaa käy ilmi, että kapteeni Butler olikin tekaistu. henkilö."

"Tiedättekö mitään matkatoveristani?" kysyi Waverley.

"Hänen miehensä oli kuusi vuotta kenraalimajurinani; hän oli iloinen leski, hieman varoissa — Nosebag nai hänet — rupesi vakavaksi ja edistyi, kun oli: taitava harjotuksissa. Täytyy lähettää Spontoon tiedustelemaan mitä seuralaisenne puuhaa; kaiketi hän nyt on tapaamassa entisiä rykmenttituttujaan. Huomenna on teidän pysyttävä huoneessanne sairaana ja matkasta väsyneenä. Lady Emily saa olla hoitamassa teitä; Spontoon ja minä rupeamme palvelijoiksenne. Täällä teitä pidetään sukulaisenani, jota ei kukaan nykyisistä palvelijoistani paitsi Spontoon ole nähnyt. Siten on päästy pahimmasta vaarasta. Valittakaa siis niin pian kuin suinkin päänsärkyä ja silmäkipua, jotta voimme teidät panna sairaiden listalle. Ja nyt, Emily, pidä huolta mukavasta huoneesta Frank Stanleylle ja toimita sinne kaikki, mitä sairas tarvitsee."

Seuraavana aamuna eversti tuli pakinoimaan vieraalleen. "Nyt on minulla hyviä uutisia", hän sanoi. "Maineenne upseerina ja aatelismiehenä on vihdoinkin puhdistettu virkatoimen laiminlyönnistä ja osanotosta kapinaan Gardinerin rykmentissä. Tästä asiasta on minulla ollut laaja kirjeenvaihto innokkaimman ystävänne skotlantilaisen papin Mortonin kanssa; hänen ensi kirjeensä oli osotettu sir Everardille, mutta minä vapautin hyvän paroonin vastausvaivasta. No niin, rosvotuttunne Luola-Donald on vihdoinkin joutunut kiinni. Hän oli aikeissa kuljettaa pois koko karjan eräältä tilanomistajalta, nimeltä Killan— Killan— tai jokin sen suuntainen —"

"Killancureit?"

"Juuri niin. Kun tämä herrasmies näkyy olevan innostunut maamies, varsinkin karjanhoitoon mieltynyt, sitä paitsi hyvin arkaluontoinen, oli hän hankkinut joukon sotamiehiä omaisuutensa vartijoiksi. Siten syöksi Donald aavistamatta jalopeuran suuhun, joutui tappiolle ja vangittiin. Kun hänet oli tuomittu kuolemaan, piiritti hänen omaatuntoaan toiselta puolen katolinen pappi ja toiselta ystävänne Morton. Edellisen hän jyrkästi hylkäsi, pääasiassa viimeisen voiteluksen vuoksi, jota säästeliäs tuomittu piti tavattomana öljyn tuhlauksena. Paatuneen pahantekijän käännyttäminen jäi siis mr. Mortonin osaksi, joka arvatenkin sai asiansa erittäin hyvin toimeen, vaikka Donaldista lopulta tulikin hyvin omituinen kristitty. Hän tunnusti erään virkamiehen, majuri Melvillen läsnäollessa, joka näyttää olevan ankara, rehellinen mies, koko vehkeensä Houghtonin kanssa, kuvasi tarkoin, miten se oli suoritettu, ja puhdisti teidät kaikesta osanotosta siihen. Hän mainitsi myös pelastaneensa teidät vapaaehtoisen upseerin käsistä ja kruununtavott— tarkotan chevalierin — käskystä lähettäneensä teidät vankina Douneen, josta arveli teidän joutuneen Edinburgiin. Nämä yksityisseikat ovat vaan eduksenne. Vieläpä hän viittasi sinne päin, että häntä oli käytetty teitä vapauttamaan ja suojelemaan, saaden siitä palkkiotakin, mutta keneltä, sitä hän ei tunnustanut. Hän myönsi kyllä voivansa rikkoa tavallisen valan, tyydyttääkseen uteliasta mr. Mortonia, jonka hurskas puhelu oli hänelle niin hyvää tehnyt, vaan tässä tapauksessa hän oli vannonut tikarinsa kärjen kautta, mikä hänestä näytti pyhimmältä velvotukselta."

"Miten hänen kävi?"

"Hirtettiin yhdessä luutnanttinsa ja neljän muun levättimiehen kanssa Stirlingissä, kun kapinoitsijat olivat lopettaneet piirityksen. Hän sai kuitenkin riippua korkeammalla kuin ystävänsä."

"Vai niin, minulla ei ole syytä iloita eikä surra hänen kuolemansa vuoksi; kuitenkin teki hän minulle hyvin runsaasti hyvää ja pahaa."

"Hänen tunnustuksestaan on teillä suurta hyötyä, koska se kumoaa kaiken sellaisen epäluulon, joka teitä vastaan nostetun syytteen väritti toisenlaiseksi, kuin se, joka nyt tai myöhemmin tulee nostettavaksi hallitusta vastustaneita aseellisia miehiä vastaan. Niiden petos — kuten sitä on nimitettävä, vaikka tekin olette osaltanne syypää — aiheutuu mieskunnon väärinkäsityksestä eikä sitä senvuoksi voida häpeänä pitää, vaikka epäilemättä onkin hyvin rikollinen. Kun syyllisiä on niin paljon, täytyy useimmat armahtaa, enkä lainkaan epäile onnistuvani toimittamaan teille anteeksiantoa, jos vaan osaamme kätkeä teidät oikeuden kynsistä, kunnes on ehditty valita uhrit ja kyllästyä. Sitäpaitsi hallitus tahtoo nyt hieman säikäyttää Englannin jakobiitteja, joiden seasta se ei voi löytää montakaan varsinaisesti rikollista. Tämä on kavala, arka tunne, joka kuitenkin pian haihtuu, sillä kaikista kansoista ovat englantilaiset vähimmän verenhimoisia. Mutta nyt on tuo tunne vireillä, minkä vuoksi teitä on toistaiseksi pidettävä salassa."

Tällä hetkellä astui huoneeseen Spontoon huolestuneen näköisenä. Sotilastuttujensa kautta hän oli tavannut rouva Nosebagin; tämä oli hurjasti raivostunut huomattuaan matkustaneensa pohjoisesta saakka petturin kanssa, joka oli esiintynyt kapteeni Butlerina Gardinerin rykmentistä. Hänellä oli aikomus ilmottaa asia viranomaisille, jotta valekapteenia ruvettaisiin etsimään kruununtavottelijan lähettinä; mutta Spontoon, vanha sotilas, joka näennäisesti oli samaa mieltä, oli koettanut saada häntä lykkäämään aikeensa toistaiseksi. Kuitenkaan ei enää ollut aikaa viivytellä. Hyvä rouva osasi kuvata matkatoverinsa niin tarkoin, että hyvinkin helposti voitaisiin huomata sen tarkottavan Waverleytä; ilmitulo syöksisi mitä suurimpaan vaaraan Edwardin, ehkä hänen setänsä, vieläpä eversti Talbotinkin. Sen vuoksi oli nyt ratkaistava, minne päin hänen oli lähdettävä.

"Skotlantiin", sanoi Waverley.

"Vai Skotlantiin!" kummasteli eversti; "ja mitä varten? Toivottavasti ette enää yhtyäksenne kapinallisiin?"

"En — olen pitänyt sotaretkeäni päättyneenä, kun en millään ponnistuksillakaan päässyt enää heidän luokseen; ja nyt he kuulemani mukaan ovat ryhtyneet talviseen sotaretkeen ylämailla, missä minun kaltaisestani liittolaisesta olisi enemmän rasitusta kuin hyötyä. Näyttää todellakin siltä, että he pitkittävät sotaa saadakseen chevalierin toimitetuksi turvaan ja sitten tinkiäkseen itselleen ehtoja. Heidän luonaan olisin vaan taakkana, jota ei tahdota eikä kehdata tielle jättää, vaan ei kuitenkaan voida suojellakaan. Siksipä he jättivät Carlisleen melkein kaikki englantilaiset kannattajansa. Ja yleensäkin, eversti Talbot, sanoakseni miten asian laita on, vaikka se ehkä teidän mielestänne on alentavaa — minä olen niin kerrassaan väsynyt sotilastoimeen ja kuten Fletcherin 'Leikkisä luutnantti' sanoo, 'taisteluihin kyllästynyt' — —"

"Taisteluihinko? Mitä vielä, ettehän te ole nähnyt muuta kuin pari pikku kahakkaa! Jospa saisitte olla mukana suuressa sodassa — kuusikymmentä tai sata tuhatta miestä molemmin puolin taistelutantereella!"

"En ole vähääkään utelias. Kotoinen sananpartemme sanoo: 'Kylläinen on kuin juhla-aterian syönyt'. Suuret sodat ovat kyllä viehättäneet minua runoudessa, mutta yölliset jalkapatikat, yövahdit, makuusija talvellakin taivasalla ja muut tämän kunniakkaan ammatin puolet ovat käytännössä vastoin makuani. Ja mitä iskuihin tulee sain niistä kyllä osani Cliftonissa, jossa ainakin puolitusinaa kertaa olin ihan menettää henkeni. Kun nyt olen kunniakkaasti päässyt eroon miekasta, johon olinkin vaan vapaaehtoisena tarttunut, olen täysin tyytyväinen sotilaalliseen kokemukseeni enkä lainkaan halua siihen enää antautua."

"Minusta on hyvin hauska kuulla teiltä sellaisia mielipiteitä, — mutta mitä asiaa teillä on pohjoiseen?"

"Ensiksikin on Skotlannin itärannikolla vielä muutamia satamia chevalierin ystäväin hallussa; jos sattuisin pääsemään johonkin niistä, voisin sieltä lähteä laivalla mannermaalle."

"Hyvä on — entä toinen syynne?"

"Totta puhuakseni Skotlannissa on muuan olento, josta nyt tunnen elämäni onnen riippuvan suuremmassa määrässä kuin osasin ennen aavistaakaan ja jonka tilasta olen kovin huolissani."

"Emily oli siis oikeassa ja koko asian pohjana onkin lemmenjuttu! No kumpi on mielitiettynne noista kahdesta kauniista skotlantilaisesta, joita ihailemaan minua vaaditte? Eihän vaan neiti Glen— toivoakseni."

"Ei."

"Vai ei, no toinen menee mukiin; yksinkertaisuutta voi auttaa, vaan ei koskaan ylpeyttä ja itserakkautta. En tahdo pelottaa teitä aikeestanne; luullakseni se miellyttää sir Everardia, päättäen siitä mitä hän lausui, kun hänelle leikillä asiasta mainitsin. Toivon vaan, että lemmittynne sietämätön isä töppösineen, nuuskineen, latinoineen ja kammottavan pitkine juttuineen Berwickin herttuasta huomaa tarpeelliseksi siirtyä vieraisiin maihin. Vaikka olenkin sitä mieltä, että olisitte Englannissa voinut tehdä yhtä sopivan naimiskaupan, niin voin teille sanoa, että setänne pitää hyvin suuressa arvossa tuota skotlantilaista ruusunnuppua ja hänen perhettään, ja että jos sydämenne todella on häneen kiintynyt setänne tuntisi itsensä onnelliseksi nähdessään teidät naimisissa sekä itsenne että niiden kolmen lumikon vuoksi, jotka muuten menevät kaiken maailman tietä. Mutta kun teillä nykyään ei ole tilaisuutta kirjeenvaihtoon, tuon minä teille hänen mielipiteensä tästä asiasta, sillä luullakseni ette pääse Skotlantiin paljoakaan minua aikaisemmin."

"Sepä on jotakin! Miksi te palaisitte Skotlantiin? Vai onko jo ikävä vuorille ja järville?"

"Ei ollenkaan. Mutta Emilyn terveys on nykyään taas hyvällä kannalla. En usko saavani toimitettua sitä asiaa, joka nyt on enimmin mielessäni, ell'en pääse puhuttelemaan suoraan joukkojemme ylipäällikköä, hänen kuninkaallista korkeuttaan; sillä kuten Fluellen sanoo, herttua rakastaa minua suuresti, ja kiitän Jumalaa, että ansaitsen hänen rakkauttaan. Nyt lähden pariksi tunniksi toimittamaan asiat kuntoon matkaanne varten. Vapautenne ei ulotu edemmä kuin viereiseen saliin, jossa tapaatte lady Emilyn, kun mielenne tekee soittoa, kirjoja tai keskustelua. Olen niin toimittanut, että kaikki palvelijat pysyvät loitolla, paitsi Spontoon, joka on täysin luotettava."

Noin kahden tunnin kuluttua eversti Talbot palatessaan tapasi nuoren ystävänsä puhelemassa puolisonsa kanssa; tämä oli mieltynyt hänen käytöstapaansa ja tietoihinsa, ja Waverley oli edes hetkeksi onnellinen saadessaan taas olla tasa-arvoisessa seurassa, jonka puutteessa oli täytynyt olla niin kauvan.

"Kuulkaapa nyt", sanoi eversti, "mihin toimenpiteisiin olen ryhtynyt, sillä aika on jo täpärällä. Tämä nuori mies Edward Waverley, alias Williams, alias kapteeni Butler, on edelleen alias Francis Stanley, sisarenpoikani; hän lähtee huomenna matkalle pohjoiseen, ja vaununi vievät hänet toiselle postiasemalle saakka. Sitten Spontoon saattaa häntä eteenpäin, ja postihevosia käytetään Huntingdoniin asti. Koko matkalla tunnetaan Spontoon minun palvelijakseni, joten ei ole syytä peljätä tiedusteluja. Huntingdonissa tapaatte oikean Frank Stanleyn. Hän opiskelee Cambridgessa, mutta joku aika sitten, kun vielä ei ollut varmaa, tokko Emilyn terveydentila sallisi minun itse lähteä matkalle pohjoista kohti, hankin hänelle alisihteerin passin, jolla voisi matkustaa minun sijastani. Koska hänen retkensä pääasiallisena tarkotuksena oli teitä hakea, on hänen nyt tarpeeton matkustaa. Hän tuntee vaiheenne. Huntingdonissa te syötte päivällistä yhdessä, ja ehkä teidän molempien onnistuu keksiä sellainen suunnitelma, joka poistaa tai ainakin vähentää vaaroja matkallanne pohjoiseen. Ja nyt (tässä hän otti esille marokkonahkaisen lompakon) sallikaa minun varustaa teidät matkarahoilla tarpeen mukaan."

"Minua hävettää, hyvä eversti —"

"Ei", sanoi eversti Talbot, "kukkaroani saisitte joka tapauksessa käyttää, mutta nämä rahat ovat omianne. Isänne otti lukuun sen mahdollisuuden, että teidät haastettaisiin oikeuteen, ja jätti minun huostaani takuun teidän hyväksenne. Niinpä on teillä nyt omaisuutta 15,000 puntaa, paitsi Brerewood Lodgea — siis melkoisen paljon, sen voin vakuuttaa. Tässä on seteleitä 200 puntaa; enemmän saatte, jos haluatte, tai toimitetaan ulkomaisten pankkien kautta, miten siellä vaan tarvitsette."

Vastasaatua rikkauttaan Waverley käytti ensiksi siihen, että kirjeessä pyysi kelpo talonpoikaa Jobsonia vastaanottamaan mukaan liitetyn hopeamaljan ystävältään Williamsilta, joka vielä ei ollut unohtanut viime joulukuun 18 päivän yötä. Samalla hän pyysi Jobsonia huolellisesti tallettamaan ylämaalaista pukuaan ja varsinkin siihen kuuluvia aseita, jotka olivat lahjottajan ystävyyden vuoksi tavallista arvokkaampia. Lady Emily otti keksiäkseen sopivan muistolahjan, joka tyydyttäisi rouva Williamsin makua ja koruhalua; ja eversti, joka itsekin harrasti maataloutta, lupasi lähettää Ulswaterin arvokkaalle isännälle hyvät parihevoset vaunuja ja auraa varten.

Waverley vietti Lontoossa vielä yhden onnellisen päivän; matkustaen sitte yllämainitun suunnitelman mukaan hän tapasi Frank Stanleyn Huntingdonissa, ja heti tuli heistä hyvät ystävykset.

"Setäni arvotuksen olen jo saanut selville", sanoi Stanley, "varovainen sotavanhus ei tahtonut minulle suoraan viitata, että minun on annettava teille tämä passi, jota en enää voi käyttää; mutta jos asia sattuisikin myöhemmällä tulemaan ilmi ajattelemattoman ylioppilasnuorison kepposena, cela ne tire à rien! Teidän on siis oltava Francis Stanley ja käytettävä hänen passiaan." Tämä ehdotus näytti todellakin poistavan melkoisen osan niitä vaikeuksia, joihin Edward muutoin olisi matkansa joka mutkassa kietoutunut. Sen vuoksi hän ilman arveluita siihen suostuikin, varsinkin kun hänen nykyinen retkensä ei ajanut mitään valtiollista asiaa eikä häntä voisi syyttää vehkeistä hallitusta vastaan ollessaan alivaltiosihteerin kirjottaman passin suojassa.

Päivä kului rattoisasti. Nuori ylioppilas oli tavattoman halukas kuulemaan kertomuksia Waverleyn sotaretkistä ja ylämaalaisten oloista, ja Edwardin oli hänen uteliaisuuttaan tyydyttääkseen pakko viheltää pibroch-marssia, tanssia "strathspeytä" ja laulaa ylämaalaisia lauluja. Seuraavana aamuna Stanley vielä ratsasti yhden asemavälin pohjoiseen uuden ystävänsä keralla. Hyvin vastahakoisesti, Spontoonin pontevista muistutuksista, hän viimein erosi Edwardista. Vanha sotilaspalvelija oli tottunut alistumaan, minkä vuoksi hän itsekin jyrkästi vaati tottelemista.