XLI. Ponnistus.

Kun eversti Talbot seuraavana aamuna astui ruokahuoneeseen, sai hän Waverleyn palvelijalta kuulla, että sankarimme jo varhain oli lähtenyt ulos eikä vielä ollut palannut. Vasta myöhemmin aamupäivällä hän taas saapui paikalle. Hengästyneenä hän astui sisään, mutta niin riemastuneen näköisenä, että eversti Talbot hämmästyi.

"Tuossa on", sanoi hän heittäen pöydälle erään paperin, "siinä on aamutyöni. — Alick, laita kuntoon everstin tamineet, mutta kiirehdi minkä jaksat!"

Eversti tarkasti paperia ihmeissään. Se oli chevalierin allekirjottama passi eversti Talbotille, joka saisi lähteä Leithiin tai johonkin muuhun hänen kuninkaallisen korkeutensa sotajoukkojen hallussa olevaan satamaan ja sieltä astua laivaan, mennäkseen Englantiin tai muualle oman harkintansa mukaan, sillä ainoalla ehdolla, että eversti kunniasanallaan lupautuisi olemaan lähimmät kaksitoista kuukautta sotimatta Stuartin sukua vastaan.

"Jumalan nimessä", lausui eversti silmät ilosta säteilevinä, "miten saitte tämän?"

"Olin chevalierin aamuvastaanotossa niin varhain kuin hän tavallisesti nousee. Mutta hän olikin jo lähtenyt Duddingstonin leirille. Seurasin häntä sinne, pyysin ja sain puhelun — mutta nyt en sano teille sanaakaan lisää, ellen näe teidän ryhtyvän matkavalmistuksiin."

"Ennen kuin tiedän, voinko käyttää tätä passia tai miten sen olette saanut?"

"No voittehan sitte taas purkaa tavaranne. — Kun siis nyt näen teidät hommassa, alan minäkin. Kun ensin mainitsin nimenne, loistivat hänen silmänsä melkein yhtä kirkkaasti kuin äsken teidän. Hän kysyi vakavasti, oletteko osottanut hänen asialleen suosiollista mielialaa. 'Ei vähääkään', vastasin minä, 'eikä ole mitään toivoakaan, että niin kävisi'. Hän näytti nolostuvan. Pyysin sitte vapauttanne. Hän piti sitä mahdottomana; teidän tärkeytenne niiden ja niiden henkilöiden ystävänä ja uskottuna teki muka pyyntöni ihan sopimattomaksi. Silloin kerroin hänelle teidän ja omat vaiheeni ja pyysin häntä omien tunteittensa mukaan arvostelemaan, millaisia minun tunteitteni nyt täytyi olla. Hänellä on sydän, hyvä ja lempeä sydän, eversti Talbot, sanokaa mitä tahdotte. Hän otti arkin paperia ja kirjotti tämän passin omakätisesti. 'Tässä asiassa en kysy sotaneuvostoni mieltä', sanoi hän, 'minua vaan pyydettäisiin jättämään sikseen se, mitä oikeus vaatii. En voisi sietää, että niin arvossa pidetty ystävä, kuin te, jäisi tuskallisten mietteiden valtaan, kuten kävisi jos eversti Talbotin perhettä vielä muut onnettomuudet kohtaisivat; sellaisissa oloissa en tahdo enää pitää vankina urhoollista vastustajaa. Sitäpaitsi', hän lisäsi, 'luulen voivani viisaille neuvonantajilleni puolustaa menettelyäni viittaamalla siihen, että sellaisella lempeydellä on hyvä vaikutus ylhäisiin englantilaisiin perheisiin, joiden kanssa eversti Talbot on sukua'."

"Siinäpä tulee taas esille viisas valtiomies", huomautti eversti.

"Tulkoon vaan! Mutta ainakin hän lopetti kuin kuninkaanpoika: — 'Ottakaa passi; olen muodon vuoksi liittänyt ehdon, mutta jos eversti panee sitä vastaan, niin antakaa hänen lähteä ilman kunniasanaakin. Minä olen tänne saapunut sotimaan miesten kanssa, vaan en syöksemään naisia vaaraan ja onnettomuuteen'."

"Hyvä on, enpä olisi luullut koskaan joutuvani näin suureen velkaan vallantavotte —"

"Prinssille", keskeytti Waverley hymysuin.

"Chevalierille", oikaisi eversti; "se on hyvä nimi matkaa varten ja sitä me molemmat voimme vapaasti käyttää. Sanoiko hän mitään muuta?"

"Hän vaan kysyi voisiko muuten tehdä mitään hyväkseni; ja kun kiittäen kielsin, tarttui hän käteeni ja lausui toivovansa, että kaikki hänen puoluelaisensa olisivat yhtä kohtuullisia; muutamat ystävistäni eivät anoneet ainoastaan kaikkea sitä, mitä hän saattoi myöntää, vaan paljon muuta, mitä ei hän eikä maailman mahtavinkaan hallitsija voisi antaa. Tosiaan, sanoi hän, ei mikään ruhtinas näyttänyt puoltajiensa silmissä olevan niin lähellä jumaluutta kuin hän itse, jos arvostelisi vaan niiden liiallisten anomusten mukaan, joita hänelle joka päivä tehtiin."

"Säälin nuorta mies parkaa", sanoi eversti. "Luulen hänen jo alkavan tuntea asemansa vaikeuksia. Rakas Waverley, tämä kaikki on enemmän kuin ystävyyttä, mitä ei unhoteta niin kauan kuin Philip Talbot jaksaa mitään muistaa. Elämäni — no niin, siitä kiittäköön teitä Emily — mutta tämä on sellainen palvelus, joka vastaa viittäkinkymmentä elämää. Näissä oloissa en voi vitkastella antamasta kunniasanaani: tuossa se on — (hän kirjotti sen asianmukaisesti) — ja sanokaa nyt, miten täältä pääsen!"

"Siitä on jo huolta pidetty: tavaranne on valmiina, hevoseni odottavat, ja prinssin luvalla on tilattu vene viemään teitä Fox-fregatille. Toimitin sitä varten erityisen miehen Leithiin."

"No sitten on asia kunnossa. Kapteeni Beaver on harras ystäväni: hän laskee minut maihin Berwickissä tai Shieldsissä, josta pääsen postihevosella Lontooseen. Teidän on annettava huostaani se kirjetukku, jonka saitte taas käsiinne neiti Bean Leanin avulla. Ehkä voin käyttää hyväkseni sen sisältöä. — Mutta tuollapa tuleekin ylämaalainen ystävänne Glen— Glen— mikä hänen omituinen nimensä onkaan? Ja hänen päivystäjäupseerinsa on mukana — nyt en saane häntä enää nimittää kurkunleikkaajaksi? Katsokaa, miten hän marssii ikäänkuin koko maailma olisi hänen omansa, lakki toisella korvalla ja levätti tiheissä poimuissa rinnan yli! Tekisi mieleni rynnistellä tuon nuorukaisen kanssa, ell'eivät käteni olisi sidottuina: tahtoisin taltuttaa hänen ylpeytensä tai yrittäköön hän minun!"

"Hävetkää toki, eversti Talbot! Te raivostutte tartanin nähdessänne ihan kuin härkä punaisesta väristä. Mitä kansalliseen ennakkoluuloon tulee, olette te ja Fergus Mac-Ivor jotenkin samanlaisia."

Loppuosa tätä puhelua suoritettiin jo kadulla. He tapasivat päällikön; tämä ja eversti tervehtivät toisiaan jäykästi ja virallisesti kuten kaksintaistelijat ennen kuin asettuvat paikoilleen. Selvästi näkyi että kammo oli molemminpuolinen. "Tuota töykeää nuorukaista, joka aina on hänen kintereillään, en milloinkaan voi katsella muistelematta muuatta pientä runonpätkää, jonka kerran olen jossakin kuullut", sanoi eversti noustessaan ratsun selkään; "luullakseni sen kuulin näyttämöllä:

"Vakuutan teille, eversti", sanoi Waverley, "että arvostelette ylämaalaisia liian jyrkästi."

"En hiukkastakaan liikaa; en peruuta niin merkkiäkään; en voi hiventäkään karsia. Pysykööt he omissa koleissa vuoristoissaan, kehukoot ja keikailkoot niin paljon kuin jaksavat, ja ripustakoot lakkinsa vaikka kuun sarviin, jos haluttaa; mutta mitä ihmettä heillä siellä on tekemistä, missä miehillä on housut ja puhutaan sivistynyttä kieltä — tarkotan sivistynyttä, verrattuna heidän siansaksaansa, sillä alamaassakin asujamet puhuvat sellaista englantia, mikä ei ole juuri parempaa kuin Jamaikan neekerien. Oikein käy sääliksi tuota pri—— tuota chevalieria, kun on tuollaisen sissiparven seassa. Ja kovin varhain he oppivatkin ammattinsa. Siellä on esimerkiksi muuan aliupseerikummitus, jonkunlainen imupiru, jota arvoisa ystävänne Glena — Glenamuck toisinaan pitää mukanaan. Näöltään se on tuskin viidentoista vanha, mutta ilkeydessä ja konnuudessa satavuotiaan veroinen. Joku päivä takaperin se oli pihalla noppapelissä; muudan siistinnäköinen herrasmies sattui kulkemaan ohitse, ja kun noppa satutti häntä kinttuun, kohotti hän keppinsä. Mutta silloin tuo vintiö veti äkkiä esille pistoolinsa, kuten Bean Clincher 'Matkassa riemujuhlaan', ja ellei eräästä yliakkunasta kaikuva huuto 'Gardez l'eau! olisi ajanut kaikkia pakoon märkien seurausten tieltä, niin miesparka olisi menettänyt henkensä pikku paholaisen luodista."

"Kylläpä te kotia päästyänne annatte korean kuvan Skotlannista, eversti Talbot."

"Mitä vielä", vastasi eversti. "Tuomari Shallow säästää minulta sen vaivan. — 'Karua ja köyhää, kerjäläisiä joka sorkka, mutta hiivatin raikas ilma' — ja näinkin vasta sitte, kun on kunnialla päästy Edinburgista eikä vielä olla Leithissä, kuten meidän laitamme nyt on."

Pian he saapuivat satamaan:

"Jääkää hyvästi, eversti! Jospa tapaisitte kotona kaikki siinä kunnossa kuin toivotte! Ehkä näemme toisemme pikemmin kuin osaatte odottaakaan: puhutaan marssista suoraan Englantiin."

"Älkää siitä minulle mitään mainitko", vastasi Talbot; "en halua tietää sotaliikkeitänne."

"Ei siis muuta kuin hyvästi! Viekää tuhannet terveiset sir Everardille ja Rachel tädille, kertokaa heille kaikki, mikä on hyvää ja rakasta! Pitäkää minusta niin ystävällinen muisto kuin voitte — puhukaa minusta niin suopeasti kuin omatuntonne sallii — ja nyt vielä kerran hyvästi!"

"Hyvästi, rakas Waverley; kiitos hyvyydestänne! Riisukaa levättinne niin pian kuin sopii! Teitä olen yhä muisteleva mitä kiitollisimmin mielin, ja pahin arvosteluni teistä on: Que diable allait-il faire dans cette galère?"

Niin he erosivat. Eversti Talbot nousi laivaan, ja Waverley palasi Edinburgiin.