XXI. Neuvottelu ja mitä siitä lähti.

Majuri Helville oli kahdestakin syystä pidättänyt mr. Mortonia luonaan Waverleytä kuulustellessaan. Hän ensinnäkin arveli voivansa saada tukea pastorin käytännölliseltä älyltä ja vakavalta hallitusmielisyydeltä. Myöskin oli mieluisaa ottaa ehdottomasti taatuksi tietty todistaja oikeudellisille toimenpiteille, joissa oli kysymyksessä kunnia ja henki nuorella englantilaisella ylimyksellä ja suuren sukuomaisuuden perillisellä. Hän tiesi jokaista askeltaan vielä tiukasti tutkittavan, ja tahtoi saada oman käytöksensä oikeutuksen ja rehellisyyden pysytetyksi yläpuolella kaikkia epäilyksiä.

Waverleyn poistuttua Cairnvreckanin loordi ja pastori vaieten istuutuivat illallispöytään. Sen aikaa kuin palvelijat olivat saapuvilla ei kumpainenkaan virkkanut sanaakaan siitä mikä nyt mieliä painoi eikä juuri osannut muutakaan haasteltavaa keksiä. Waverleyn nuoruus ja silminnähtävä avomielisyys olivat outona vastakohtana ympärillään tiheneville epäluulon varjoille, ja hänen käytöksessään ilmeni sellainen empimätön mutkattomuus, mikä tuntui olevan tuiki mahdotonta juonittelijassa ja suuresti vaikutti hänen edukseen.

Kumpikin mietiskeli tutkinnon erityiskohtia ja harkitsi niitä omien tunteittensa pohjalla. Molemmat olivat teräväjärkisiä miehiä ja yhtä pätevät yhdistelemään eri todistelukohtia sekä tekemään niistä välttämättömät johtopäätökset. Mutta tapojen ja kasvatuksen suunnaton erilaisuus useastikin aiheutti päinvastaisia johdelmia yhteisistä esilauseista.

Majuri oli perehtynyt leiri- ja kaupunki-oloihin; ammatti teki hänestä valppaan, kokemus kasvatti varovaisen, ja hän oli tavannut maailmassa paljon pahaa. Sen vuoksi, vaikka itse olikin rehellinen virkamies ja kelpo kansalainen, olivat hänen mielipiteensä aina jyrkät ja toisinaan kohtuuttoman ankarat. Mr. Morton sitä vastoin oli nuoruutensa käyttänyt tieteellisten harrastusten kehittämiseen yliopistossa, missä häntä toverit rakastivat ja opettajat kunnioittivat, ja sieltä siirtynyt nykyisen asemansa lepoon ja yksinkertaisuuteen, harvoin joutuen havaitsemaan pahaa ja siihen viivähtäessään vain kehotellen katumukseen ja parannukseen. Vieläpä pitäjäläiset rakkaudessaan ja kunnioituksessaan palkitsivat hänen hellän huolehtimisensa, jota osotti heidän ajallisesta ja ijankaikkisesta menestyksestään, salailemalla häneltä sellaista, minkä tiesivät sielunpaimenelleen suurinta tuskaa tuottavan, nimittäin omat satunnaiset hairahduksensa velvollisuuden tieltä, jonka julistaminen oli hänen elämäntyönään. Olikin yleisenä sananpartena näistä kahdesta suureen suosioon päässeestä kansalaisesta, että loordi tiesi pitäjäässä pelkästään pahan ja pappi yksinomaan hyvän.

Kirjalliset harrastukset, mikäli niille säästyi aikaa papillisilta opinnoilta ja velvollisuuksilta, pysyivät yhä eleillä Cairnvreckanin pastorissa, ja aikaisempina päivinä olivat ne viehättäneet hänen mielensä pikku romanttisuuteen, jota mitkään myöhemmät todellisen elämän tapaukset eivät olleet tyyten hälventäneet. Hänen aikaisin menetettyään rakastettavan nuoren vaimon, jota ainoa lapsi piankin seurasi haudan poveen, oli luontaisen leppoinen ja mietiskelevä luonne siitäkin vielä monien vuosien kuluttua yhä säveämpi ja pehmeämpi. Niinpä nyt tässäkin tilaisuudessa olivat hänen tunteensa suuresti toisenlaiset kuin ankaraan kuriin tottuneen, vakavan virkamiehen ja epäluuloisen maailmantuntijan.

Palvelijainkin mentyä kesti molempain vaitioloa, kunnes majuri täytti lasinsa, siirsi pullon mr. Mortonin eteen ja alotti:

"Ikävä juttu tämä, mr. Morton. Pelkäänpä tuon pojan pahaisen saattavan narun kaulaansa."

"Jumala varjelkoon!" vastasi pappi.

"Aamen, se tapahtukoon", lausui väliaikainen tutkintotuomari; "mutta eipä luulemma teidänkään armelias ajatusoppinne pystyne epäämään tätä johtopäätöstä."

"Mutta tokihan, majuri", väitti pappi, "se vältettävissä lienee, kuulimmepa tänä iltana mitä tahansa?"

"Niinkö luulettekin!" vastasi Melville. "Mutta, hyvä pastori, olettekin niitä, jotka soisivat jokaiselle pahantekijälle saman vapautuksen maallisen tuomioistuimen edessä vastaamasta kuin papistollakin on."

"Soisinpa kylläkin: armo ja pitkämielisyys ovat sen opin perusteet, jonka julistaminen on kutsumuksenani."

"Totta kaikki, uskonnolliselta kannalta; mutta rikolliselle myönnetty armo voi yhteiskuntaa vastaan olla suuri vääryys. En tällä erityisesti tarkota tätä nuorta miestä, jonka sydämeni pohjasta toivon pystyvän puhdistautumaan, sillä minua miellyttää sekä hänen säveytensä että tulisuutensa. Mutta pelkään hänen syösseen kohtalonsa kitaan."

"Ja miksi? Sadat harhaan joutuneet aatelismiehet ovat nyt käyneet aseisiin hallitusta vastaan, arvatenkin monella periaatteet, joita kasvatus ja aikainen ennakkoluulo ovat kullanneet isänmaallisuuden ja sankaruuden nimillä. Kun oikeus valitsee moisesta paljoudesta uhrinsa (sillä tietystikään ei kaikkia voida tuhota), niin täytyy sen ottaa lukuun siveellinen vaikutin. Suistukoon lakien tuomiolle se, jonka ovat viehättäneet kunnianhimo tahi oman edun pyyteet häiritsemään järjestyneen esivallan rauhaa; mutta tottapa nuoruus saa vedota armahdukseen, kun sitä ovat eksyttäneet ritarillisuuden ja luulotellun uskollisuuden hurjat näyt."

"Mutta jos tuo haihatteleva ritarillisuus ja luuloteltu uskollisuus työntyy valtiopetoksen alalle", vastasi virkamies, "niin en koko kristikunnassa tiedä ainoatakaan oikeusistuinta, hyvä mr. Morton, missä voisivat vedota syyntakeettomuuteensa."

"Vaan en muuten myönnäkään tämän nuorukaisen syyllisyyttä mitenkään todistetuksi", huomautti pastori.

"Syystä että hyvänsävyisyytenne häiritsee järkevyyttänne", vastasi majuri Melville. "Ottakaahan huomioonne: Tämän nuorukaisen suku on polvi polvelta säilynyt jakobiittisena; hänen setänsä on kotiseutunsa toryjen johtaja, isä epäsuosioon joutunut ja napiseva hovimies, opettaja kieltäytynyt uskollisuudenvalasta ja sepustanut kaksi kapinallista teosta. No, nuori mies yhtyy Gardinerin rakuunarykmenttiin, tuoden mukanaan setänsä tilalta joukon nuoria miehiä, jotka omalla tavallaan ovat toveriensa kanssa kiistellessään häikäilemättä tunnustaneet Waverley-Honourissa oppimiansa korkeakirkollisia periaatteita. Näitä nuoria sotilaita kohtaan on Waverley tavattoman huomaavainen; he saavat rahaa enemmän kuin soturi tarvitsee ja hyvä kuri sallii; ja ovat suositun kersantin johdettavina, jonka välityksellä ovat merkillisen läheisissä tekemisissä kapteeninsa kanssa, sentähden pitäen itseään muista upseereista riippumattomina ja tovereitansa ylempinä."

"Kaikki tämä, hyvä majuri, on luonnollisena tuloksena nuorta isäntäänsä kohtaan tuntemastaan harrastuksesta ja muukalaisuudestaan, kun ovat etupäässä pohjoisesta Irlannista ja Skotlannin länsiosista pestatussa rykmentissä, missä toverit pyrkivät riitaantumaan heidän kanssaan, ärtyisinä englantilaisille ja Englannin kirkon jäsenille."

"Hyvin puhuttu, pastori!" vastasi virkamies. "Olisivatpahan vain jotkut synoodinne jäsenet tässä kuulemassa! Mutta jatkaakseni: Tämä nuori mies pääsee lomalle ja lähtee Tully-Veolaniin. Bradwardinen paroonin mielipiteet tunnetaan varsin hyvin, siitä puhumattakaan että pojan setä pelasti hänet vuonna 1715. Siellä joutuu hän rettelöön, jossa sanotaan häväisseen upseerikunniaansa; eversti Gardiner kirjottaa hänelle, ensin leppeästi, sitte jyrkemmin — varmaankaan ette epäille hänen niin tehneen, koskapa hän itse sen sanoo; toverikunta pyytää häneltä selitystä riidasta, johon hänen huhutaan olleen osallisena; hän ei vastaa päällikölleen eikä tovereilleen. Sill'aikaa käyvät hänen sotamiehensä niskotteleviksi ja rauhattomiksi, ja vihdoin, kun huhu ylämaalaisten onnettomasta kapinasta on päässyt yleisesti leviämään, havaitaan hänen suosimansa kersantti Houghtonin ja erään toisen sotilaan joutuneen väleihin ranskalaisen lähetin kanssa, joka väittää olevansa kapteeni Waverleyn uskottuja miehiä. Tuo välimies on miesten tunnustuksen mukaan yllytellyt heitä karkaamaan rykmentistään ja yhtymään prinssi Charlesin luona oleksivaan kapteeniinsa. Tämä kelpo kapteeni on sillävälin omankin myönnyttelynsä mukaan elostellut Glennaquoichissa Skotlannin toimeliaimman, kavalimman ja vimmatuimman jakobiitin parissa, ja menee tämän kanssa ainakin tuohon kuuluun metsästyskohtaukseen, ja pelkäänpä vielä hiukan edemmäksikin. Taaskin lähetetään hänelle kaksi kutsua; toisessa selitetään hänen joukossaan sattuneet rettelöt, toisessa jyrkästi käsketään hänen palata rykmenttiinsä — mikä hänen olisi pitänyt jo aikoja sitte tehdä, jos oli järjillään, heti kun näki kapinapuuhien yhä enemmän pääsevän vauhtiin ympärillään. Hän vastaa korskalla kiellolla, ja selittää luopuvansa paikastaan."

"Häneltä oli se jo riistetty", huomautti mr. Morton.

"Mutta hän pahottelee, että se toimenpide on ehtinyt edelle. Miehen matkatavarat otetaan takavarikkoon hänen asunnostaan ja Tully-Veolanista, ja havaitaan sisältävän villittyjä jakobiittisia kirjasia varaston, jolla olisi koko maa myrkytettävissä, puhumattakaan hänen arvoisan ystävänsä ja opettajansa mr. Pembroken painamattomista väitöskirjasista."

"Hän sanoo jättäneensä ne lukematta", selitteli pappi.

"Tavallisessa tapauksessa sen uskoisin, sillä ne ovat yhtä typeriä saivarteluja sommittelultaan kuin häijynilkisiä sisällöltään. Mutta kaiketi hän on niiden periaatteita arvossa pitänyt — muutoinko tuon ikäinen nuori mies raahaisi mokomaa moskaa mukanansa? Saapuu sitte tieto kapinoitsijain lähenemisestä; hetipä lähtee hän liikkeelle jonkinlaisessa valepuvussa, kieltäytyen nimeään ilmaisemasta. Jos tuo hassahtanut intoilija puhui totta, niin oli hänellä seuralaisenaan kovin epäiltävä henkilö ja ratsunsakin oli Glennaquoichin. Taskussaan on hänellä hallitusta herjaavia kirjeitä omaisiltaan, ja ylistysruno eräästä Woganista, joka luopui parlamentin palveluksesta ja yhtyi ylämaan kapinallisiin englantilaisen ratsuväkijoukon johtajana, Stuart-suvun puolesta taistellakseen. Ja lopuksi", jatkoi majuri, kiihtyen omassa todistelussaan, "mistä löytyykään tämä ritari Woganin toinen painos? No, parhaassa matkan touhussa, käydäkseen suunnitelmiansa toteuttamaan, ja ampumassa ensimäistä kuninkaan alamaista, joka rohkenee panna kysymykseen hänen aikeensa."

Mr. Morton viisaasti pidättyi vastatodistelusta, jott'ei virkamies vain yhä itsepintaisemmin piintyisi mielipiteeseensä, ja kysyi ainoastaan, mitä hän nyt aikoi tehdä vangille.

"Vaikea sanoa, nykyoloissa", virkkoi majuri Merville.

"Ettekö voisi pidättää häntä täällä omassa asunnossanne, turvassa vaaroilta, kunnes myrsky on tauonnut? Onhan hän hieno, sävyisä nuori mies."

"Eipä teidän eikä minunkaan asuntomme pysy pitkiä aikoja syrjässä vaarojen tieltä, ystävä, jos olisikin laillista pidättää hänet täällä", vastasi majuri. "Vast'ikään kuulin, että ylipäällikkö, joka tunkeusi ylämaahan etsimään käsille ja hajottamaan kapinoitsijat, ei olekaan suostunut taistelemaan Corryerrickin luona, vaan on kaikkien hallituksen käytettävänä olevien voimien kanssa marssinut pohjoiseen, Invernessiin, John-o'-Groat's Houseen [Britannian pohjoisin kärki] tahi hornan kitaan, kukapa sen tietääkään, jättäen ylämaalaisille tien alamaahan avoimeksi ja suojelemattomaksi."

"Jumalan tähden!" huudahti pappi, "onko mies pelkuri, kavaltaja tahi epatto?"

"Ei luullakseni mitään noista kolmesta", selitti Helville. "Sir John on tavallisen miehuullinen soturi; hän on kelpo mies kylläkin, tekee mitä käsketään ja tajuaa mitä hänelle sanotaan, vaan on tärkeissä oloissa itsenäisesti toimimaan yhtä sopiva kuin minä, pastori, paukuttamaan teidän saarnastuolistanne."

Tämä tärkeä uutinen luonnollisesti käänsi keskustelun joksikin aikaa pois Waverleystä; lopuksi palattiin kuitenkin niihinkin puheisiin.

"Täytynee antaa nuori mies huoliteltavaksi jollekin niistä aseellisista vapaaehtois-osastoista, joita äskettäin lähetettiin rauhattomien alueiden säikyttelijöiksi", arveli majuri Melville. "Ne on nyt kutsuttu palaamaan Stirlingiin, ja muuan pikku joukko heitä käy tästä kautta huomenna tahi ylihuomenna, johtajana eräs länsirannikkolainen — nimi pyörii kieleni kärjellä. Olettehan tekin hänet nähnyt — sanoitte häntä Cromwellin aikakauden sotilaspyhimyksen ilmeiseksi perikuvaksi."

"Ahaa! Gilfillan, kameroniaanien lahkoa", vastasi mr. Morton. "Toivonpa vain, että nuori herrasmies pysyy turvassa. Mielten kiihkossa ja yleisessä hälyssä tällaisena melskeisenä aikana tapahtuu useasti uskomattomia tekoja, ja pelkäänpä Gilfillanin kuuluvan lahkoon, joka on kärsinyt vainoa, pääsemättä armahdusta oppimaan."

"Hän saa toimekseen vain viedä mr. Waverleyn Stirlingin linnaan. Annan ankarat määräykset hänen kohtelustaan. En millään kurin saa keksityksi parempaa keinoa, hänet suojaan saattaakseni, ja tuskinpa neuvonette minua ottamaan vastuulleni hänen vapauttamistansakaan."

"Mutta ettehän pane vastaan, jos haluaisin huomenna puhutella häntä kahden kesken?"

"Enpä suinkaan; uskollisuutenne ja vakavaluontoisuutenne ovat minulle täytenä vakuutena. Mutta missä mielessä tätä pyydätte?"

"Vain koettaakseni", lausui mr. Morton, "eikö häntä saisi kertomaan sellaisia seikkoja, jotka jälkeenpäin voisivat olla hyödyksi hänelle itselleen, lieventämässä, vaikkakaan eivät kaikesta syystä puhdistamassa."

Ystävykset erosivat ja läksivät levolle, kumpikin kovin huolissaan isänmaan kohtalosta.