XLIV. Kahakka.

Lukijalle tarvinnee tuskin muistuttaa, että ylämaalaiset pidettyään Derbyssä joulukuun 5 p:nä sotaneuvottelun luopuivat hurjanrohkeasta aikeestaan tunkeutua edemmäksi Englantiin ja päättivät nuoren, uskaliaan johtajansa harmiksi kääntyä takaisin pohjoiseen. He siis lähtivät paluumatkalle ja liikkuen tavattoman nopeasti pääsivät pakoon Cumberlandin herttualta, joka nyt ajoi heitä takaa suurella ratsu-osastolla.

Tämä paluuretki merkitsi heidän liiallisten toiveittensa todellista menettämistä. Toivehikkain kaikista oli ollut Fergus Mac-Ivor; ei siis kukaan niin katkerasti pettynyt suunnitelman muuttumisesta kuin juuri hän. Sotaneuvostossa hän mitä kiihkeimmin taisteli tätä toimenpidettä vastaan; ja joutuessaan äänestyksessä tappiolle hän itki murheen ja suuttumuksen kyyneliä. Tästä hetkestä alkaen hänen koko käytöksensä oli niin muuttunut, että hänessä tuskin enää olisi voitu tuntea sitä hehkuvan innostunutta miestä, josta viikko takaperin koko maailma tuntui ahtaalta. Paluuretkeä oli kestänyt jo useita päiviä, kun Edward varhain joulukuun 12 p:n aamulla sai kummakseen nähdä päällikön kortteerissaan, eräässä kyläntapaisessa Shapin ja Penrithin keskivälillä.

Kun Edward heidän riitaannuttuaan ei ollut lainkaan seurustellut päällikön kanssa, odotti hän levottomana selitystä tähän aavistamattomaan käyntiin; myöskään hän ei voinut olla ihmettelemättä ja säikähtämättä entisen ystävänsä ulkomuodossa tapahtunutta muutosta. Hänen silmistään oli melkein kaikki loiste kadonnut; posket olivat kuopilla, ääni väsynyt, vieläpä hänen käyntinsäkin tuntui epävarmalta; ja hänen vaatteensa, joista hän ennen piti erikoista huolta, olivat nyt huolimattomasti ylle kiskotut. Hän pyysi Edwardia mukaansa kävelylle läheisen joen rannalle ja hymyili surumielisesti huomatessaan toisen ottavan seinältä miekkansa ja sitovan sen vyölleen.

Heti kun he olivat saapuneet virran rantaa pitkin kulkevalle yksinäiselle polulle, puhkesi päällikkö puhumaan: "Nyt on ihana seikkailumme kokonaan lopussa, Waverley, ja haluaisin tietää mitä aiot. Älä suotta minuun noin tuijota, ystäväni! Kuuleppas, eilen sain sisareltani kirjeen; jos se tieto, jonka se sisälsi, olisi minulle ennemmin joutunut, niin olisi sekin riita jäänyt sikseen, jota nyt häveten ja murehtien muistelen. Riitamme jälkeen tein hänelle kirjeessä selkoa asian kulusta, ja nyt hän vastaa minulle, ett'ei hänellä milloinkaan ole ollut eikä voinutkaan olla aikomusta sinua mitenkään suosia. Näyttää siis siltä, että olen toiminut kuin mielipuoli. — Flora parka! hän kirjottaa niin innostuneesti! Minkähän kamalan vaikutuksen tekee sanoma peräytymisestä hänen mieleensä!"

Waverleytä liikutti syvästi se tosisurullinen sävy, joka ilmeni Ferguksen puheessa, ja hän hartaasti pyysi Fergusta unhottamaan heidän välisensä riidan — ja he puristivat taas toisensa kättä, tällä kertaa vilpittöminä ystävinä. Fergus kysyi uudestaan, mitä Waverley aikoi tehdä. "Sinun olisi parasta jättää tämä onneton armeija ja pyrkiä edellämme Skotlantiin. Jostakin itäisestä satamasta, mikä vielä on hallussamme, voisit helposti päästä laivalla mannermaalle. Kun kerran olet kuningaskunnan ulkopuolella, on ystäviesi helppo toimittaa sinulle armahdus: ja sanoakseni sinulle suoraan, miten asian laita on, minä toivoisin sinun ottavan mukaasi Rose Bradwardinen puolisonasi ja myös Floran teidän molempain suojeltavaksenne." — Edward katseli häneen hämmästyneenä. — "Hän rakastaa sinua, ja uskon sinunkin häntä rakastavan, vaikk'et ehkä itse ole sitä vielä tajunnut, sillä sinusta ei juuri voine väittää, että aina olisit sydämesi tilasta selvillä", lisäsi hän surullisesti hymyillen.

"Kuinka saatat minua neuvoa luopumaan yrityksestä, johon me kaikki olemme heittäytyneet?"

"Näeppäs, kun laiva on hajoomassa, silloin on kiireimmän kautta heittäydyttävä pelastusvenheisiin."

"Mutta mitä toiset aatelismiehet aikovat?" kysyi Waverley, "ja miksi ylämaalaisten päälliköt suostuivat tähän peräytymiseen, jos se on niin tuhoisa?"

"Vai miksi!" selitti Fergus, "he arvelevat, että nyt kuten niin monesti ennen mestaus, hirtto ja maanpako jää vaan alamaan aatelin osaksi; että heistä itsestään ei välitetä, kun ovat niin köyhiä luolissaan, joissa sananparren mukaan 'kuunnellaan vuorilla tuulen vinkunaa, kunnes tulva laskee'. Mutta tällä kertaa he erehtyvät; he ovat niin usein kapinoineet, ett'ei heitä enää voi rauhaan jättää, ja nyt he sitä paitsi ovat niin pahasti säikäyttäneet John Bullia, ett'ei se vähiin aikoihin pääse hyvälle tuulelleen. Hannoverilaiset ministerit eivät ikinä ole muuta ansainneet kuin joutua roistoina hirteen; mutta jos ne nyt pääsevät valtaan — kuten ennemmin tai myöhemmin käy, kun ei Englannissa kukaan hievahda eikä Ranskastakaan tule apua — niin ne pitäisi narreina hirttää, jos jättäisivät ainoallekaan ylämaan klan'ille tilaisuuden taas häiritä hallitusta. Kyllä minä sinulle takaan, että ne nyt juurittavat koko suvun maan päältä."

"Minua kehotat pakenemaan", sanoi Edward, "vaikka mieluummin kuolisin kuin neuvoasi seuraisin, mutta mitä aiot itse?"

"Viis siitä", vastasi Fergus surumielisesti, "minun kohtaloni on määrätty. Ennen aamun koittoa olen joko kaatunut tai vankina."

"Mitä sillä tarkotat, ystäväni?" kysyi Edward. "Olemmehan vihollista päivän matkan edellä, ja jos se saavuttaisikin meidät, niin kykenemme toki näillä voimilla vastarintaan. Muistappa Gladsmuiria."

"Se mitä sanoin on sittenkin totta, mitä itseeni tulee."

"Mutta mihin perustat tuollaisen surullisen ennustuksen?"

"Erääseen ilmiöön, joka ei vielä koskaan ole sukuani pettänyt", vastasi Fergus ääntään alentaen; "olen nähnyt Bodach Glas'in."

"Bodach Glas'in?"

"Niin juuri. Kun niin kauvan olet oleskellut Glennaquoichissa, etkö koskaan ole kuullut puhuttavan 'harmaasta aaveesta?' Tosin emme sitä mielellämme mainitse."

"En koskaan."

"Sepä se! Siinäpä olisi ollut sopiva juttu Flora poloisen kerrottavaksi. Jos tuo kukkula olisi Benmore ja tuo pitkä, vuoristoa kohti kiemurteleva järvi olisi Loch Tay tai oma Loch an Ri'ni, sopisi se juttu paremmin ympäristöön. Istukaamme kuitenkin tälle mäelle; tuo Saddleback ja Ulswater ovat sen kanssa, mitä nyt aion kertoa, paremmin sopusoinnussa kuin Englannin aidat ja maalaistalot. No niin: Kun esi-isäni Ian nan Chaistel oli hävittämässä Northumberlandia, kuului hänen joukkoonsa muiden mukana eräs etelänpuolinen päällikkö eli alamaalaisen joukkueen kapteeni, nimeltä Halbert Hall. Paluumatkalla Cheviot-vuoriston halki he rupesivat riitelemään anastamansa suuren saaliin jaosta ja lopuksi tappelemaan. Alamaan miehet hakattiin maahan joka kynsi ja viimeisenä kaatui heidän päällikkönsä esi-isäni iskemistä haavoista. Siitä lähtien ilmestyy hänen aaveensa jokaiselle Vich Ian Vohrille, kun suuri onnettomuus on tulossa, varsinkin juuri kuoleman edellä. Isäni näki sen kahdesti: ensi kerran ennen vangiksi joutumistaan Sheriff-Muirissa; toisen kerran kuolinpäivänsä aamuna."

"Mutta miten sinä, rakas Fergus, voit vakavasti kertoa tuollaista hassutusta?"

"Enhän vaadi sinua uskomaan, vaan kerron ainoastaan tosi-asian, jonka ovat ainakin kolmensadan vuoden kokemus ja viime yönä omat silmänikin vahvistaneet."

"Mutta kerro nyt Jumalan nimessä lähemmin!" huudahti Waverley kiihkeänä.

"Kyllä, kyllä, mutta sillä ehdolla, ett'et tee asiasta pilaa. — Tämän katalan peräytymisen alettua en enää ole voinut juuri lainkaan nukkua; minun täytyy yhä ajatella klan'iani ja tuota prinssi poloista, jota nyt raahataan takaisin kuin koiraa ketjussa, tahtokoon tai olkoon tahtomatta: perheeni perikato on myös mielessäni. Eilen illalla olin niin kiihtyneessä tilassa, että lähdin asunnostani yön selkään, toivoen viileän, raikkaan ilman tyynnyttävän hermojani. Sinulle en voi kertoa, miten vastenmielistä minun on jatkaa, kun tiedän sinun tuskin uskovan sanojani. No niin, astuin kapean puusillan poikki, kävelin edestakaisin ja näin kummakseni kirkkaassa kuutamossa suuren olennon käyvän muutamia askelia edelläni. Sillä oli yllään harmaa levätti, jollaisia Etelä-Skotlannin paimenet pitävät. Kun joudutin kulkuani tai hiljensin — yhä se pysyi saman matkan päässä."

"Varmaankin se oli cumberlandilainen talonpoika tavallisessa puvussaan."

"Eikä ollut; niin minäkin aluksi luulin ja julmistuin miehen julkeudesta noin vaania minua. Huusin sille, mutta vastausta en saanut. Sydämeni tuntui tuskallisesti kouristuvan, ja päästäkseni selville siitä, mitä jo pelkäsin, käännyin paikallani ympäri joka ilmansuuntaan. — Taivaan kautta, Edward, minne ikinä käännyin, samassa oli tuo olento yhä edessäni saman matkan päässä! Silloin olin varma, että se olikin Bodach Glas. Tukkani nousi pystyyn ja polveni tutisivat. Kuitenkin rohkaisin taas luontoni ja päätin palata asuntooni. Aavemainen vieraani liiti edelläni — sillä en voi sanoa hänen käyneen — kunnes ehti sillalle: siihen se pysähtyi ja kääntyi minuun päin. Minun piti joko kahlata joen poikki tai astua hänen ohitseen niin läheltä kuin tästä on sinuun. Epätoivon rohkeus, joka perustui siihen uskoon, että kuolemani on kuitenkin tulossa, sai minut yrittämään aaveen kiusaksikin raivata itselleni tietä. Tein ristinmerkin, sivalsin miekkani ja huusin: 'Jumalan nimessä, paha henki, väisty tieltäni!' — 'Vich Ian Vohr', vastasi ääni, joka hyydytti vereni, 'varo huomispäivää!' Sillä hetkellä se näytti olevan tuskin jalankaan vertaa miekkani kärjestä: mutta samalla kun oli sanansa lausunut, se katosi — eikä tielläni ollut mitään nähtävissä. Pääsin kotiin, heittäydyin vuoteeseeni ja vietin siinä muutamia tuskallisia tunteja; ja kun tänä aamuna ilmotettiin, ett'ei vihollinen ole lähelläkään, ratsastin tänne selvittämään asiani sinun kanssasi. En haluaisi kaatua ennen kuin ehtisin sopia ystävän kanssa, jolle kerran olin vääryyttä tehnyt."

Edward oli varma siitä, että tuo harhakuva oli seurauksena uupuneesta tilasta ja alakuloisesta mielialasta, jotka vaikuttavat kaikissa ylämaalaisissa olevaan taikauskoon. Silti hän ei vähemmän säälinyt Fergusta, vaan tunsi koko entisen ystävyytensä häntä kohtaan taas elpyvän. Saadakseen hänen ajatuksensa vierotetuksi synkistä kuvista Edward tarjoutui, toivoen paroonin siihen helposti suostuvan, pitämään Ferguksen asunnossaan ja itsekin siellä pysymään, kunnes päällikön osasto lähtisi liikkeelle, jolloin he taas kulkisivat yhdessä kuten ennenkin. Fergusta näytti tämä ilahuttavan, mutta kuitenkin hän epäili suostua.

"Tiedäthän meidän olevan jälkijoukossa — vaaran paikassa, kun ollaan peräytymässä."

"Ja siksi myös kunnian paikassa."

"Hyvä on", vastasi päällikkö; "käske Alickin pitää ratsusi valmiina siltä varalta, että meidät yllätetään, ja minusta on hauskaa olla taas seurassasi."

Jälkijoukko eteni hitaasti; matkalla oli sattunut vahinkoja ja tiet olivat kurjassa kunnossa. Vihdoin se saapui kylään. Waverleyn yhtyessä taas Mac-Ivorin klan'iin käsi kädessä päällikön kanssa näkyi se viha haihtuneen, joka miehissä häntä vastaan oli ollut. Evan Dhu toivotti hänet virnistäen tervetulleeksi; vieläpä Callumkin, joka juoksenteli reippaana ja hilpeänä niinkuin ennenkin näytti huolimatta suuresta päälaastaristaan ja kasvojensa kalpeudesta riemastuvan Waverleyn tulosta.

"Tuon hirtehisen kallo on marmoria kovempi", huomautti Fergus; "pistoolini lukko meni ihan hajalle."

"Kuinka sinä saatoit noin nuorta poikaa iskeä niin rajusti?" kysyi Waverley säälivästi.

"Täytyyhän niitä vintiöitä toisinaan pitää lujalla, muutoin ihan unhottaisivat itsensä."

Nyt kuljettiin täyttä vauhtia ja yllätyksen estämiseksi oli ryhdytty varokeinoihin. Ferguksen osasto ynnä komea ylämaalaisrykmentti Badenochista, Cluny Mac Phersonin johtamana, muodosti jälkijoukon. Oltiin päästy suuren aukean aron poikki ja saavuttiin nyt aitauksien väliin, jotka ympäröivät pientä Cliftonin kylää. Talviaurinko oli jo laskenut, ja Edward alkoi härnätä Fergusta harmaan aaveen valheellisilta ennustuksilta. "Tämä päivä ei vielä ole lopussa", sanoi Mac-Ivor hymyillen. Äkkiä hän katsahti taakseen ja näki suuren ratsujoukon kiitävän ruskealla epätasaisella arolla. Aitausten miehittäminen pitkin aukean kentän reunaa ja sen tien tukkiminen, jota ratsujoukon täytyi kylään päin tulla, oli vaan hetken työ. Näitä liikkeitä suoritettaessa laskeutui yö synkkänä, kammottavana, vaikka oli täysikuu. Toisinaan vaan valaisi hämärä säde vastaista taistelupaikkaa.

Ylämaalaiset eivät kauvaa saaneet häiritsemättä olla puolustusasemassaan. Yön suojaamana yritti vahva rakuunaosasto, laskeuduttuaan maahan, vallata aitaukset, samalla kun toinen yhtä vahva osasto koki tunkeutua kylään valtatietä myöten. Mutta molemmat saivat niin kiivasta tulta vastaansa, että rivit alkoivat horjua ja eteneminen hidastui. Tyytymättä vielä tähän etuun Fergus, jonka tulinen rohkeus oli lähenevästä vaarasta taas entiselleen vironnut, sivalsi miekkansa, kiihotti miehiään esimerkillä ja sanalla, huutaen "Claymore!" ja koetti murtautua aitojen läpi päästäkseen vihollisen kimppuun. Käsikähmässä vihollisen kanssa he miekoillaan pakottivat nämä peräytymään aukealle arolle, missä heitä suuret määrät hakattiin kappaleiksi. Mutta pilvien lomitse äkkiä välähtävä kuu näytti englantilaisille selvästi, miten vähä oli heidän ahdistajiaan, jotka sitä paitsi olivat omasta menestyksestään joutuneet epäjärjestykseen. Kun sitte kaksi ratsuskvadroonaa oli rientänyt toveriensa avuksi, pyrkivät ylämaalaiset taas aitausten suojaan. Mutta useat heistä, muiden mukana urhea päällikkö, joutuivat saarroksiin ennen kuin ehtivät aiettaan toteuttaa. Waverley oli pimeässä ja taistelun tuoksinassa joutunut erilleen Ferguksesta ja hänen peräytyvistä miehistään. Huolestuneena hän nyt haki katseilla ystäväänsä ja näki tämän, Evan Dhun ja Callumin puolustautuvan epätoivoisesti tusinaa ratsumiestä vastaan, jotka heitä iskivät leveillä miekoillaan. Sillä hetkellä peittäytyi kuu taas kokonaan pilviin, eikä Edward pimeässä voinut päästä ystäviensä avuksi eikä saada selville, minne päin itse lähtisi yhtyäkseen taas jälkijoukkoon. Pelastuttuaan pari kertaa hädin tuskin vaarasta joutua tapaamiensa ratsuosastojen tapettavaksi tai vangiksi hän saapui aidan luo ja luuli sen yli kiivettyään olevansa turvassa ja matkalla ylämaalaisjoukkoja kohti, joiden pillien ääntä kuului etäältä. Fergukseen nähden ei ollut muuta kuin yksi toivo, se nimittäin, että hänet otettaisiin vangiksi. Miettiessään ystävänsä kohtaloa surullisena ja huolestuneena Edward taas muisti Bodach Glas'in jutun ja kysyi itseltään kammoten: "Voiko perkelekin puhua totta?"