XL. Kunnon miehen murhe.

Jos suloiset lukijattareni arvelevat, että sankarimme muuttelevaisuus lemmenseikoissa on kerrassaan anteeksiantamaton, täytyy minun muistuttaa, että hänen murheensa ja vaikeutensa eivät johtuneet vaan tästä tunteellisesta lähteestä. Eipä sekään laulurunoilija, joka niin tuntehikkaasti valitteli lemmen tuskia, voinut unohtaa olevansa samaan aikaan "velassa ja ryypyssä", mikä epäilemättä suuresti lisäsi hänen huoliansa. Todellakin kului kokonaisia päiviä, joina Waverley ei ajatellut Floraa eikä Rose Bradwardinea, vaan huolestunein mielin koki kuvitella; millä kannalla Waverley-Honourin asiat olivat, ja päästä selville siitä, miten hänetkin pauloihinsa kietonut kansalaissota päättyisi. Eversti Talbot väitteli hänen kanssaan usein sen asian oikeudesta, jonka puolesta hän taisteli. "Tietysti ei nyt sovi jättää sitä oman onnensa nojaan", hän lausui, "sillä käy miten käy, teidän on pysyttävä ajattelemattomassa lupauksessanne. Mutta tahtoisin saada teidät huomaamaan, ett'ei oikeus ole teidän puolellanne; että taistelette isänmaanne todellisia etuja vastaan; ja että teidän on englantilaisena ja isänmaanystävänä käytettävä hyväksenne ensi tilaisuutta, millä pääsette eroon tästä onnettomasta yrityksestä, ennenkuin koko lumipallo sulaa."

Tällaisissa valtiollisissa kiistoissa Waverley tavallisesti toi esille puolueensa yleisimpiä vastaväitteitä, joilla on tarpeetonta lukijaa väsyttää. Mutta hänelle jäi tuskin mitään sanomista, kun eversti vaati vertaamaan niitä sotavoimia, joilla oli ryhdytty hallitusta kumoamaan, niihin, jotka nyt kiireesti keräytyivät sitä puolustamaan. Tähän huomautukseen oli Waverleyllä vaan yksi vastaus: "Jos se asia, johon olen antautunut, on vaarallinen, sitä häpeällisempää olisi se hyljätä." Ja siten hänen yleensä onnistui saada eversti Talbot vaikenemaan, ja keskustelu kääntyi muille aloille.

Eräänä yönä, kun ystävät kauan aikaa näin väiteltyään olivat eronneet toisistaan ja sankarimme jo nukkui vuoteellaan, herätti hänet puoliyön seuduilla hiljainen ähkiminen. Hän nousi ja kuunteli; ääni tuli eversti Talbotin huoneesta, jonka erotti hänen huoneestaan lautaseinä ja siinä ovi. Waverley lähestyi ovea ja kuuli selvästi yhden tai pari syvää huokausta. Mitä oli tapahtunut? Eversti oli hänen seurastaan eronnut tavallisessa mielentilassaan. Varmaankin hän oli äkkiä sairastunut. Näin arvellen hän avasi oven hiljaa ja näki everstin istumassa yönuttu yllään pöydän ääressä, jolla oli kirje ja kuva. Äkkiä hän kohotti päätään, kun Edward vielä oli kahden vaiheilla, astuisiko sisään vai peräytyisi, ja nyt Waverley huomasi, että everstin kasvot olivat kyynelissä.

Ikäänkuin häveten, että hänet oli sellaisessa mielenliikutuksessa tavattu, nousi eversti Talbot ilmeisesti suuttuneena ja lausui hyvin äreästi: "Mr. Waverley, luullakseni olisi oman huoneeni ja yöllisen hetken pitänyt voivan suojella vankiakin —"

"Älkää sanoko tunkeilemiselta, eversti Talbot; kuulin teidän hengittävän kovin raskaasti ja pelkäsin olevanne sairastunut; tämä vaan sai minut teitä häiritsemään."

"Olen terve", sanoi eversti, "ihan terve."

"Mutta olette suruissanne", virkkoi Edward, "enkö voi hyväksenne mitään tehdä?"

"Ette mitään, Mr. Waverley; minä ajattelen vaan kotiani ja siellä sattuneita ikäviä tapahtumia."

"Hyvä Jumala! Setäni!" huudahti Waverley.

"Ei, tämä murhe koskee vaan minua. Olen häpeissäni siitä, että näitte sen saattavan minut niin avuttomaksi, mutta joskus täytyy päästää tunteet valloilleen, jotta taas toisella kertaa voi sitä miehuullisemmin kestää. Tämän kaiken tahdoin pitää teiltä salassa; sillä luulen sen vaan surettavan teitä ettekä kuitenkaan voi minua lohduttaa. Mutta nyt minut yllätitte — nähdäkseni olette itsekin yllätetty — ja minä kammoan salaperäisyyttä. Lukekaa siis tuo kirje."

Kirje oli eversti Talbotin sisarelta ja sisälsi seuraavaa:

"Rakkahin veli, sain kirjeesi Hodgesin kautta. Sir E.W. ja mr. E.W. ovat vielä vapaina, mutta uutinen Prestonin onnettomasta taistelusta saapui tänne sen lisäyksen ohella, että sinä olet kaatuneiden joukossa. Tiedäthän, missä tilassa lady Emily oli, kun ystävyytesi Sir Everardia kohtaan sai sinut lähtemään hänen luotaan. Hän oli kovin huolissaan, kun Skotlannista tuli surullisia tietoja kapinan puhkeamisesta, mutta koetti malttaa mieltään, kuten vaimosi tuleekin, rakkaudesta vastaista, niin kauan turhaan toivottua perillistä kohtaan. Vaan nyt ovat nämä toiveet rauenneet! Huolimatta mitä valppaimmasta varovaisuudestani pääsi tuo kamala huhu hänen korviinsa ilman valmistelua. Hän vaipui heti vuoteen omaksi, ja ennenaikainen pienokaisparka kuoli heti syntymänsä jälkeen. Jospa kaikki olisi siinä! Mutta vaikka omasta kirjeestäsi saatu peruutus tuohon kauheaan uutiseen onkin hänen voimiansa elvyttänyt, pelkää tohtori G. kuitenkin — surukseni sen ilmotan — mitä vakavimpia ja vaarallisimpiakin seurauksia, joita hänen terveytensä joutuu kärsimään etupäässä epävarmuudesta, niin kauan kuin hänen täytyy huolehtia kohtalostasi, hänellä kun sitäpaitsi on omituiset käsityksensä niiden julmuudesta, joiden vankina nyt olet.

Koeta siis, rakas veli, heti kun tämän kirjeen saat, päästä vapauteen kunniasanaasi vastaan, lunnailla tai muulla sopivalla tavalla. Minä en liiottele lady Emilyn voinnista mainitessani, mutta myöskään en saa — en uskalla totuutta salata. Ijäti pysyen, rakas Philip, sinun rakkaimpana sisarenasi

Lucy Talbot."

Edward seisoi liikkumatta, luettuaan kirjeen, sillä hän ei voinut itseltään salata sitä johtopäätöstä, että everstiä kohdannut raskas onnettomuus johtui tämän lähdöstä häntä hakemaan ja pelastamaankin. Se oli kauheata jo siltäkin osalta, mitä ei enää voitu korjata, sillä eversti Talbot ja lady Emily, oltuaan kauan aikaa ilman lapsia, olivat tunteneet suurta onnea nyt haihtuneesta toivosta. Mutta tämä katkera pettymys oli mitätön verrattuna siihen onnettomuuteen, joka heitä nyt uhkasi; ja kauhistuen piti Edward itseään kaikkeen syypäänä.

Ennen kuin hän oli siksi tyyntynyt, että saattoi puhua, oli eversti Talbot taas päässyt entiseen ryhtiinsä, vaikka hänen murheellinen katseensa osotti sisäistä kamppailua.

"Hän on sellainen vaimo, nuori ystäväni, jonka vuoksi sotilaankin kyynel on oikeutettu." Hän näytti Waverleylle pientä muotokuvaa, joka todisti oikeaksi tuon ylistyksen: "ja kuitenkin, sen Jumala tietää, mitä tuossa hänestä näette, se on vähintä siitä suloudesta, mikä hänessä on — tai oli, pitänee kai sanoa — mutta tapahtukoon Jumalan tahto!"

"Teidän täytyy paeta — heti paeta, rientääksenne hänen avukseen. Vielä ei ole liian myöhäistä — ei saa olla liian myöhäistä."

"Paetako? Kuinka se kävisi päinsä? Olenhan vankina — kunniasanaani vastaan."

"Minä olen vartijanne — minä annan teille kunniasananne takaisin — minä yksin vastaan teistä."

"Se ei ole sopusoinnussa velvollisuutenne kanssa, enkä minäkään voi kunniani vuoksi siihen suostua — teidät vedettäisiin siitä vastuuseen."

"Minä vastaan asiasta hengelläni, jos siksi käy", vastasi Waverley uljaasti. "Olenhan minä ollut onnettomana aiheena lapsenne menettämiseen; älkää siis tehkö minusta vielä vaimonne murhaajaa!"

"Ei, rakas Edward", sanoi Talbot tarttuen ystävällisesti hänen käteensä, "teitä ei sovi mistään moittia; ja kun pari päivää salasin teiltä tämän kotoisen murheeni, oli siihen syynä pelkoni, että teidän säälintunteenne ottaisi asian tältä kannalta. Lähtiessäni Englannista teitä hakemaan te ette voinut minua ajatella, tuskinpa tiesitte minua olevankaan. Meillä kuolevaisilla on raskas vastuunalaisuus jo siinä, että meidän on vastattava tekojemme ennakolta tietyistä ja suoranaisista tuloksista, — mutta epävarsinaisista seurauksista kaikkivaltias ja hyvä Luojamme, joka yksin voi nähdä inhimillisten tapahtumien riippuvaisuuden toisistaan, ei ole meitä lyhytnäköisiä, heikkoja olentoja vaativa vastuuseen."

"Miten teidän oli mahdollista jättää lady Emily", kysyi Waverley syvästi liikutettuna, "vieläpä sellaiseen tilaan, joka enimmin vaatii puolison myötätuntoisuutta, ja lähteä etsimään — — —"

"Tein vaan velvollisuuteni", vastasi eversti Talbot tyynesti, "enkä kadu — en tahdo sitä katua. Jos kiitollisuuden ja kunnian polku aina olisi siloinen ja mukava, niin ei sitä kulkeminen olisi suurikaan ansio; mutta usein se nousee etujamme ja toiveitamme vastaan, vieläpä taistelee syvimpäin tunteittemme kanssa. Tällaisia ovat elämän kokemukset, eikä tämä (nyt hän ei enää voinut kyyneliään hillitä), vaikk'ei vähimmän katkera, ole ensimäinen minkä kohtalo on osakseni antanut. — Mutta puhukaamme asiasta huomenna", hän lisäsi, puristaen Waverleyn kättä. "Hyvää yötä; koettakaa unohtaa muutamiksi hetkiksi. Luullakseni koittaa päivä kello kuuden ajoissa, ja nyt on vasta vähän yli kahden. Hyvää yötä."

Edward vetäytyi huoneeseensa, voimatta sanaakaan vastata.