XXXIV. Englantilainen vanki.

Ensi työkseen meni Edward nyt etsimään upseeria, jonka hengen oli pelastanut. Lukuisien onnettomuustoveriensa keralla vartioittiin häntä taistelukentän laidassa olevassa herrastalossa.

Astuessaan huoneeseen, jossa he seisoivat tiheään sulloutuneina, Waverley heti tunsi hakemansa ei ainoastaan erinomaisen arvokkaasta ulkomuodosta, vaan myös Dugald Mahonysta, joka oli tapparoineen seisonut kuin häneen kahlehdittuna siitä asti kuin hän vangiksi joutui. Dugald kaiketi tahtoi olla varma Edwardin lupaamasta palkinnosta, mutta siten hän pelasti englantilaisen rosvoukselta tässä yleisessä sekasorrossa, viisaasti harkiten, että lunastusmaksu luultavasti riippui lunastettavan lopullisesta tilasta.

Lähestyen upseeria Waverley sydämellisesti tarjoutui täyttämään niitä toivomuksia, joita vangitulla mukavuuteensa nähden saattoi olla nykyisissä hankalissa oloissa.

"En ole niin kokematon soturi, sir", vastasi englantilainen, "että valittaisin sotaonnen vaihtelua. Minua vain surettaa nähdä omassa kuningaskunnassamme tapauksia, jollaisille muualla olen ollut verrattain välinpitämättömänäkin todistajana."

"Jahka tulee vielä toinen päivä tämän lainen", virkkoi Waverley, "niin luulen huolienne aiheen häviävän ja kaiken palautuvan rauhaan ja järjestykseen."

Upseeri hymyili päätään pudistaen. "En saa unohtaa asemaani sikäli että yrittäisin muodollisesti kumota mielipidettänne; mutta, joskin olette menestyneet ja suurta urheutta osottaneet, niin olette ryhtyneet tehtävään, johon teillä ei ole lähimainkaan riittäviä voimia."

Tällä hetkellä raivasi Fergus itselleen tien tungoksen läpi.

"Tule, Edward: prinssi on lähtenyt Pinkiehouseen yöksi, ja meidän on mentävä perässä, jott'ei koko caligae-jnhla jäisi näkemättä. Ystävänne, parooni, on tullut syypääksi rajattomaan julmuuteen; hän on nimittäin raahustanut rättäri Macwheeblen mukanaan taistelukentälle. Tiedäthän että rättärin suurimpana kauhuna on aseellinen ylämaalainen ja ladattu pyssy; ja tuolla hän nyt seisoo kuuntelemassa paroonin ohjeita protestipaperista, kyyristyen ja lyyhistyen jokaisella laukauksella, minkä miehemme joutilaina ampuvat kedolla, levottomana kuin jänis etsiessään pensasta mihin päänsä pistäisi, rangaistuksekseen saaden jokaisesta säikähdyksen oireesta kiivaan nuhtelun herraltaan, joka ei myöntäisi kokonaisen tykkipatterinkaan yhteislaukausta vieressään puolusteluksi hänen sukunsa kunniaa koskevassa keskustelussa ilmenevästä tarkkaamattomuudesta."

"Mutta kuinka saikaan mr. Bradwardine hänen uskaltamaan tulla näin kauvas?" kysyi Edward.

"No, hän luullakseni tuli Musselburgiin asti siinä toivossa, että saisi kirjottaakseen testamentteja muutamille meistä; ja paroonin jyrkkä käsky pakotti hänet tänne Prestoniin taistelun päätyttyä. Hän valittaa parin roikaleemme saattaneen itsensä hengenvaaraan, tähtäämällä pyssynsä häntä kohti; mutta kun he rajottivat hänen lunnaikseen yhden englantilaisen pennin, niin ei meidän tarvitse vaivata sotaoikeutta sillä asialla. Tuleppa siis, Waverley."

"Waverley!" huudahti englantilainen upseeri kiihtyneenä; "Sir Everard Waverleyn veljenpoika?"

"Sama, sir", vastasi sankarimme, hiukan hämmästyen vangin äänen sävyä.

"Olen sekä onnellinen että pahoillani siitä että teidät kohtasin", lausui vanki.

"En käsitä millä ansaitsen huomionne."

"Eikö setänne ole koskaan maininnut Talbot-nimistä ystävää?"

"Olen kuullut hänen suurella ystävyydellä puhelevan sellaisesta henkilöstä", vastasi Edward, "hän oli luullakseni eversti armeijassa, ja lady Emily Blandevillen puoliso, mutta tietääkseni nykyään ulkomailla."

"Olen vast'ikään palannut", selitti upseeri, "ja Skotlantiin tultuani pidin velvollisuutenani toimia siinä missä saatoin hyödyttää maatani. Niin, mr. Waverley, minä olen eversti Talbot, mainitsemanne naisen puoliso, ja ylpeänä tunnustan kiittäväni sekä sotilaallisesta arvostani että kotoisesta onnestani teidän jalomielistä ja ylevää sukulaistanne. Hyvä Jumala, hänen veljenpoikansako siis tapaan tuollaisissa pukimissa ja tuollaisessa puolueessa taistelemassa!"

"Sir", huomautti Fergus korskeasti, "se puku ja puolue ovat jalosukuisten ja kunniallisten miesten."

"Asemani kieltää minut inttämästä väitettänne vastaan", sanoi eversti Talbot; "muutoin ei olisi vaikea todistaa, ett'eivät urheus eivätkä ylhäisyys pysty parantamaan huonoa asiaa hyväksi. Mutta mr. Waverleyn luvalla, ja teidän, sir, jos sitäkin tulee kysyä, haluaisin hänen kanssaan haastaa muutaman sanan hänen perhettään koskevista asioista."

"Mr. Waverley on vapaa toimimaan tahtonsa mukaan. Seurannethan minua Pinkiehouseen", sanoi Fergus Edwardiin kääntyen, "puheltuasi uuden ystäväsi kanssa?" Ja Glennaquoichin päällikkö suoristi levättinsä tavallista mahtipontisemmin ja ylpeämmin, poistuen sitte huoneesta.

Waverley sai helposti hankituksi eversti Talbotille luvan siirtyä talon tilavaan puutarhaan. He astelivat tuokion vaieten; eversti nähtävästi mietiskeli miten alottaisi keskustelun, vaan lausui vihdoin:

"Mr. Waverley, olette tänään pelastanut henkeni, ja kuitenkin kautta taivaan soisin sen menettäneeni ennen kuin tapasin teidät pitämässä näiden miesten pukua ja kokardia."

"En pahastu moitteestanne, eversti Talbot; lausutte sen hyvässä tarkotuksessa, ja kasvatuksenne ja ennakkoluulonne saattavat sen luonnolliseksi. Mutta ei ole mitään tavatonta siinä, että julkiseen häpeään syyttään syösty mies antautuu asemaan, missä hänellä on parhaat toiveet saada hyvitystä sortajiltaan."

"Minusta pikemmin tämä asema on enimmin omiaan vahvistamaan teistä leviteltyjä huhuja", väitti Talbot; "seuraattehan juuri sitä menettelytapaa, josta teitä on epäilty. Tiedättekö, mr. Waverley, millaiseen määrättömään surkeuteen ja vaaraankin nykyinen käytöksenne on lähimmät sukulaisenne saattanut?"

"Vaaraan!"

"Niin juuri. Englannista lähtiessäni olivat setänne ja isänne olleet pakotetut hankkimaan takuun, pysyäkseen vapaalla jalalla, kunnes heitä vastaan valtiopetoksesta nostettu kanne ratkaistaan; takuunkin saivat asettaa ainoastaan auttajain ponnistusten johdosta. Saavuin Skotlantiin ainoastaan pelastaakseni teidät kuilusta, johon olitte syössyt; enkä osaa arvata, mitä seurauksia tästä avoimesta kapinallisiin liittymisestä onkaan perheellenne, koska jo epäilty aikomuksennekin oli heille vaaraksi. Olen sydämeni pohjasta suruissani siitä, etten teitä tavannut ennenkuin jouduitte tähän viimeiseen, onnettomaan erehdykseen."

"En tosiaan käsitä", vastasi Waverley jäykästi, "miksi eversti Talbot minun vuokseni on niin suuriin vaivoihin ruvennut."

"Mr. Waverley", lausui Talbot, "olen hidas ymmärtämään ivaa; ja sen vuoksi vastaan sanoihinne niiden yksinkertaisimman merkityksen mukaan. Olen sedällenne kiitollisuuden velassa suuremmista hyvistä töistä kuin poika isälleen. Minulla on häntä kohtaan pojan velvollisuudet; ja kun tiedän, ettei ole parempaa tapaa hänen hyvyyttään korvatakseni kuin auttaa teitä, niin koetan mahdollisuuden mukaan pitää huolta kohtalostanne, sallitte minun niin tehdä tai ette. Se omakohtainen kiitollisuus, johon olette minut saattanut tänään, on yleisten käsitysten mukaan suurin mihin ihminen konsanaan voi toisen saattaa, mutta se ei vähimmässäkään määrässä lisää tätä intoani, yhtä vähän kuin sitä voi vähentää mikään kylmäkiskoisuus, jolla sen saatatte vastaanottaa."

"Aikeenne voinevat olla hyvää tarkottavia, sir", huomautti Waverley kuivasti, "mutta puheentapanne on jyrkkää ja omavaltaista."

"Kun kauan poissa oltuani palasin Englantiin", pitkitti eversti Talbot, "niin tapasin sir Everard Waverleyn kuninkaallisen virkamiehen vartioittavana teidän käytöksenne herättämän epäluulon takia. Hän on vanhin ystäväni — sanon sen vieläkin kerran — jaloin hyväntekijäni; hän uhrasi omat onnensa suunnitelmat minun hyväkseni, hänen jokainen sanansa ja ajatuksensa ovat pelkkää hyväntahtoisuutta. Tapasin tämän miehen vankeudessa, jonka hänelle saattoivat yhä painostavammaksi hiljaisen rauhalliset elämäntapansa, luontainen arvokkuuden tunne ja — suokaa anteeksi — syy, mikä sellaisen onnettomuuden oli hänelle tuottanut. En voi teiltä salata mitä sillä hetkellä tunsin; ajatukseni olivat mitä katkerimmat teitä vastaan. Sukusuhteitteni avulla, joilla tietänette olevan melkoisesti vaikutusvaltaa, sain sir Everardin vapautetuksi, ja läksin suoraa päätä Skotlantiin. Tapasin eversti Gardinerin, miehen, jonka kohtalo yksistäänkin saattaa tämän kapinan ainaisesti kirotuksi. Keskustellessani hänen kanssaan huomasin hänen suuressa määrin leppyneen teille, saatuaan tietoonsa eräitä myöhempiä seikkoja, uudestaan kuulusteltuaan kapinaan osallisia sotamiehiänne ja harkittuaan miten suotuisan vaikutuksen olitte häneen ensinnä tehnyt; enkä epäillyt, ettei kaikki vielä ollut korjattavissa, joshan vain onnistuisin teidät löytää. Vaan tämä luonnoton kapina on kaikki tärvellyt. Ensi kerran pitkän ja varsinaisen sotilasurani kuluessa olen nähnyt brittiläisten häpäisevän itsensä hurjalla paolla, vieläpä sellaisen vihollisen tieltä, jolla ei ollut aseita eikä sotakuria. Ja nyt tapaan rakkaimman ystäväni perillisen — voisinpa sanoa pojan — mukana voitossa, jota hänen oikeastaan pitäisi punastua. Miksi surisin Gardineria! Hänen kohtalonsa on omaani verraten kadehdittava!"

Eversti Talbotin käytöksessä oli niin paljon arvokkaisuutta, sellainen miehuullinen murhe ja sotilaallinen ylpeys, ja sanoma Sir Everardin joutumisesta vangiksi esitettiin niin tunteellisesti, että Edward jäi häveten, loukkaantuen ja murheellisin mielin seisomaan vangin eteen, jonka hengen oli muutamia tunteja takaperin pelastanut. Siksi hän ei ollutkaan pahoillaan, kun Fergus toisen kerran keskeytti heidän keskustelunsa.

"Hänen kuninkaallinen korkeutensa käskee mr. Waverleyn saapumaan luoksensa." Eversti loi Edwardiin moittivan silmäyksen, joka ei jäänyt ylämaalaisen päällikön tarkalta silmältä huomaamatta. "Viipymättä saavuttava!" toisti hän hyvin pontevasti. Waverley kääntyi taas everstiin.

"Tapaamme toisemme vielä", hän sanoi, — sillä välin on teille kaikkia mahdollisia lievennyksiä —"

"En halua mitään", sanoi eversti; "antakaa minun kärsiä samaa kuin halvimmat näistä miehistä, jotka tänä onnettomana päivänä ovat mieluummin haavottuneet ja vangiksi joutuneet kuin häpeällisesti paenneet. Melkeinpä haluaisin vaihtaa olinpaikkaa jonkun kaatuneen kanssa, jos siten saisin varmuutta, että sanani ovat sopivalla tavalla teihin vaikuttaneet."

"Vartioittakoon eversti Talbotia tarkasti!" sanoi Fergus ylämaalaiselle, joka oli vanginvartijain päällikkönä. "Niin on prinssi erikoisesti käskenyt: siinä on erittäin tärkeä vanki."

"Mutta älkää antako häneltä puuttua mitään mukavuutta, mikä hänen arvollensa kuuluu", lisäsi Waverley."

"Mikäli ankara vartioiminen sallii", täydensi Fergus. Upseeri näytti mukautuvan molempiin käskyihin, ja Edward seurasi Fergusta puutarhan portille, missä Callum Beg kolmea satuloittua hevosta pidellen heitä odotteli. Kääntyessään vielä kerran taaksepäin hän näki joukon ylämaalaisia vievän eversti Talbotia takaisin vankilaansa; ovella tämä vielä pysähtyi ja viittasi Waverleylle kädellään, ikäänkuin terottaakseen äskeisen puhelun vaikutusta.

"Hevosia on nyt saatavana runsaasti kuin mustikoita", sanoi Fergus noustessaan satulaan. "Niitä riittää jokaiselle, kun vaan viitsii kiinni ottaa. Tuleppa, kyllä Callum kiinnittää jalustimemme, ja sitte niin pian Pinkiehouseen kuin nämä ci-devant rakuunahevoset suinkin vievät!"