LIV.

Unettoman yön jälkeen oli Waverley varhain aamulla vankilan portin edessä. Mutta hänen oli vielä kauvan odotettava, ennen kuin määrähetkenä portti avattiin ja laskusilta päästettiin alas. Silloin hän pääsi sisään, näytettyään ovenvartijalle lupalippunsa.

Ferguksen koppi oli synkkä holvikomero keskellä linnaa suuressa tornissa. Vanhanaikuisten salpojen ja lukkojen narinaa, kun ne avattiin Edwardin päästämiseksi koppiin, seurasi kahleitten kalina, onnettoman päällikön laahustaessa pitkin kivilattiaa syleilläkseen ystäväänsä.

"Rakas Edward", sanoi hän lujalla, melkein iloisella äänellä, "tämäpä on todella hauskaa. Minun oli niin iloista kuulla, että sinulle avautuu onnellinen tulevaisuus. Kuinka Rose jaksaa? Ja miten on vanhan paroonimme laita? Varmaankin hyvin, koska sinäkin olet vapaana. Kerroppa nyt, kuinka aiot järjestää kolmen lumikon, karhun ja saapaspihdin jutun?"

"Älä nyt, hyvä Fergus, puhu mokomista asioista tällaisena hetkenä!"

"No niin, kyllähän me tänne saavuimme onnellisemmilla enteillä — esimerkiksi viime marraskuussa, kun rinnatusten marssimme kaupunkiin ja hinasimme valkean lipun näiden vanhain tornien huippuun. Mutta silti en rupea ruikuttamaan, kun onni on kääntynyt vastaiseksi. Tiesinhän hyvinkin, kuinka uhkarohkeassa yrityksessä olin mukana. Aikani on nyt muuten täpärällä — puhukaamme siis asioista, jotka ovat tärkeämpiä. Kuinka on prinssin laita? Pääsikö hän verikoirilta pakoon?"

"Pääsi kyllä; hän on turvassa."

"Jumalan kiitos! Kerro nyt lähemmin hänen pakoretkestään!"

Waverley kertoi hänelle tämän merkillisen jutun, mikäli se silloin jo oli tiettynä, ja Fergus kuunteli innostuneena. Sitten hän kyseli muidenkin ystäväinsä kohtaloa, varsinkin oman klan'insa vaiheita. Tämä oli joutunut vähemmän kärsimään kuin useat muut heimot, sillä Ferguksen vangitsemisen jälkeen olivat hänen miehensä hajaantuneet ja palanneet kotiseuduilleen, joten kapinaa lopullisesti kukistettaessa heitä ei enää tavattu aseissa eikä siis kovin ankarasti kohdeltu. Tieto tästä tuotti Fergukselle suurta tyydytystä.

"Sinä olet rikas, Waverley", sanoi hän, "ja jalomielinen. Jos saat joskus kuulla näitä köyhiä Mac-Ivorin miehiä ahdistettavan, niin muista olleesi kerran itsekin niiden puvussa ja siten tulleesi ikään kuin tämän suvun ottopojaksi. Parooni tuntee kyllä tapamme ja lähellä asuen voi sinulle ilmottaa, milloin on aika esiintyä heidän suojelijanansa. Tahdotko sen luvata viimeiselle Vich Ian Vohrille?"

Kuten lukija tajuaa, antoi Edward sen takeeksi kunniasanansa, jonka hän sitte täyttikin niin loistavasti, että hänen muistoaan vielä nytkin siunataan Glennaquoichissa.

"Jospa voisin", jatkoi Fergus, "sinulle luovuttaa myös oikeuteni näiden yksinkertaisten ja urheiden miesten rakkauteen ja kuuliaisuuteen — tai jospa minun olisi onnistunut edes suostuttaa Evan anomaan määrätyillä ehdoilla armoa ja sitte olemaan sinulle parhaana uljaimpana, alttiimpana — —" Tässä hänet keskeytti kyynelvirta, jota hänen oma kohtalonsa ei saanut vuotamaan, mutta joka nyt kasvinveljeä ajatellessa valui herkkänä.

"Mutta sille ei mitään mahda", hän jatkoi hieman tyynnyttyään. "Sinä et voi olla Vich Ian Vohr; nämä kolme loihtusanaa ovat ainoa Sesam, aukene heidän tunteittensa saavuttamiseksi ja Evan poloisen on seurattava minua kuolemaan, kuten koko elämänsäkin ajan oli mukanani."

"Niinpä todellakin", sanoi Maccombich nousten lattialta, jolla oli niin hiljaa levännyt, ett'ei Edward hämärässä ollut häntä huomannut. "Eikä Evan koskaan ollut parempaa kohtaloa toivonutkaan kuin saada kuolla päällikkönsä kanssa."

Naputus ovelle ilmotti rippi-isän saapuneen, ja Edward poistui siksi aikaa, jolloin pappi antoi vangeille viimeiset lohdutukset katolisten kirkonmenojen mukaan. Hetken kuluttua hänet taas päästettiin sisään, ja samalla tuli sotamiesten saattamana seppä irrottamaan vangeilta kahleet.

Pian senjälkeen kuului rumpujen pärinää. "Tämä on viimeinen kutsumus aseisiin, mitä minun annetaan kuulla. Ja nyt, rakas Edward, ennen kuin eroamme, puhukaamme Florasta — sisarelleni omistan hellimmät tunteeni, mitä koskaan on sydämessäni liikkunut!"

"Emmehän tässä vielä eroa!" sanoi Edward.

"Tässä juuri; sinä et saa edemmä tulla. Omasta puolestani en pelkää, mitä nyt seuraa, mutta eloon jäävä ystävä ei aina voi sietää nähdä, mitä kuoleva helposti kestää. Toivon muuten, että pääni pystytetään skotlantilaisen portin päälle, jotta silloinkin saan katsella isänmaani sinertäviä kukkuloita. Parooni lisäisi tähän:

Nyt kaikui linnan pihalta rattaiden ja kavioiden töminää. "Kuten sanoin, sinun ei sovi minua seurata, ja kun tuo ääni muistuttaa, että aikani pian päättyy, niin kerro nyt, miltä sinusta Flora näytti!"

Waverley kertoi hänelle liikutetuin mielin siitä mielentilasta, jossa oli Floran tavannut.

"Sisar parkani!" huokasi Fergus. "Oman tuomionsa hän kyllä olisi kestänyt, mutta ei minun kuolemaani! Vaan kun eromme ensi tuska on lauhtunut, saa hänen ankara velvollisuuden tuntonsa ja järkkymätön uskollisuutensa uutta ryhtiä — siitä olen varma. Silloin hän muistelee Fergusta kuten muitakin sukumme sankareita, joiden tekoja hän mielellään kertoi."

"Eikö hän enää saa sinua nähdä?" kysyi Waverley; "hän näytti kuitenkin sitä odottavan."

"Välttämätön pikku juoni säästää häneltä viimeisen kamalan hyvästijätön. En voisi kyynelittä hänestä erota enkä salli noiden miesten otaksua, että heillä on voimaa minuun vaikuttaa. Floralle on uskotettu, että hän saisi minut tavata myöhemmällä — ja tämän kirjeen vie rippi-isä hänelle ilmottamaan, että kaikki on lopussa."

Nyt saapui muuan upseeri julistaen, että yli-sheriffi ja hänen apulaisensa odottivat linnan portilla ottaakseen vastaan Fergus Mac-Ivorin ja Evan Maccombichin. "Valmis olen", sanoi Fergus. Sitten hän tarttui Edwardin käsivarteen ja astui papin ja Edwardin saattamana portaita alas, sotamiesten seuratessa jälestä. Pihalla seisoi skvadroona rakuunia ja pataljoona jalkaväkeä neliönä, jonka sisällä oli vankeja mestauspaikalle viemään määrätyt kärryt: matkaa oli noin penikulman verran. Kärryissä istui pyöveli, jonka ammattia osotti hänen kädessään oleva leveä miekka. Nähtyään rakuunat huudahti Evan innoissaan: "Nuohan ovat samoja urhoja, jotka Gladsmuirissa pötkivät meitä pakoon, ennen kuin ehdimme niitä edes vielä tusinaa nitistää. Kyllä ne nyt osaavat näyttää rohkeilta." Pappi kehotti häntä pysymään hiljaa.

Fergus syleili Waverleytä, suuteli häntä molemmille poskille ja hypähti sitte kevyesti kärryihin. Evan istuutui hänen viereensä, ja kulkue lähti liikkeelle. Portilla rikolliset luovutettiin asianomaisilla menoilla siviilivirkamiesten haltuun. Kun yli-sheriffi oli lausunut: "Jumala varjelkoon Yrjö-kuningasta!" nousi Fergus seisaalle ja vastasi kaikuvalla äänellä: "Jumala varjelkoon kuningas Jamesia!" Nämä olivat viimeiset sanat, mitä Waverley kuuli hänen puhuvan. Kulkue loittoni vähitellen, ja hetken kuluttua oli Waverley linnan pihalla yksinänsä, tuijottaen jäykästi holviaukkoon, josta hänen ystävänsä oli ikipäiviksi häneltä kadonnut.