XXIII. Kohtaus matkalla.

Päivällistunti oli Skotlannissa kuusikymmentä vuotta takaperin kello kahden aikana. Kello oli siis neljän tienoissa herttaisena syysehtoopäivänä, mr. Gilfillanin alottaessa marssinsa, toivoellen vielä saapuvansa samana päivänä Stirlingiin — vaikka se oli kahdeksantoista (engl.) penikulman päässä — tietenkin jatkamalla iltaa yöhön asti. Hän marssi senvuoksi kaikella voimallaan miestensä etunenässä, tuon tuostakin silmäillen sankariamme kuin pakinoimaan mielien. Vihdoin hän ei enää kyennyt vastustamaan kiusausta, vaan heikensi vauhtiaan kunnes oli vankinsa hevosen tasalla, ja tovin vaieten asteltuaan hänen vieressään tokaisi äkkiä: "Voitteko sanoa, kuka oli se mustatakki, joka oli Cairnvreckanin lairdin mukana?"

"Presbyteeriläinen pappi", vastasi Waverley.

"Presbyteeriläinen!" tuhahti Gilfillan halveksivasti; "hurja erastiaanilainen, tahi pikemmin hämääntynyt prelatisti — penseän suvaitsevaisuuden kannattaja; noita mykkiä koiria, jotka eivät osaa haukkua: saarnoissaan syytävät lakia ja lohdutusta yhtenä himphamppuna, ilman järkeä, mehua taikka elämää. Olette kukaties ylennyt sellaisessa katraassa?"

"En; kuulun Englannin kirkkoon", vastasi Waverley.

"Ja ne ovat juuri naapuruksia", väitti kiihkoilija; "eikä ihme, että sopivat niin hyvin keskenään. Kuka olisikaan uskonut, että Skotlannin kirkon mahtava rakennus, isäimme nostama v. 1642, joutuisi ajan suruttomuuden ja lihallisten pyyteiden rappeuttamaksi — ho hoi, ken olisi aavistanut, että pyhätön koristeleikkelykset niin väleen nakerreltaisiin pois!"

Näitä valituksia säesti pari aseveikkoa syvällä ähkäyksellä, mutta sankarimme katsoi tarpeettomaksi niihin vastata. Silloin mr. Gilfillan, päättäen pitää hänet ainakin kuulijanaan, joll'ei puhekumppaninaan, pitkitti haikeuksiaan.

"Ja onko siis nyt kummeksittavaa, jos papit alttaripalveluksista ja muista pyhistä toimituksista joutilaammiksi tultuaan joutuvat synnillisiin vehkeisiin, hankkimaan suojelijoita, ja sitoumuksia, ja vuosipalkkoja, ja muita turmeluksia — onko kummeksittavaa, minä sanon, että te, sir, ja muut samanlaiset hairahtuneet poloiset työskentelette vanhan kurjuuden Baabelin rakentamiseksi, niinkuin entiseen veriseen marttyyriaikaan? Takaanpa että jos tämän viheliäisen maailman ajalliset edut, nautinnot, puuhat ja tavarat eivät silmiänne sokaisisi, niin pystyisin Sanan avulla teille osottamaan, millaiseen likaiseen riepuun panette luottamuksenne; ja että kaikki pukineenne ja sonnustuksenne ovat vain jättöriekaleita portolta, joka istuu seitsemällä kukkulalla ja juo kadotuksen maljasta. Mutta arvataksenne olette umpikuuro siltä korvaltanne; niin, hänen loihtunsa ovat teidät saaneet pauloihinsa, ja te teette kauppaa hänen tavarastaan, ja olette juopunut hänen saastutuksensa pikarista!"

On mahdoton arvata kuinka kauvan tämä sotilaallinen jumaluusoppinut olisikaan pitkittänyt soimauksiaan, joissa ei säästellyt ketään muuta kuin "kukkuloilla asustavan kansan" (kuten sanoi) hajallisia jäännöksiä. Puheenaine oli laaja, hänen äänensä voimissaan ja muistinsa elpyneenä; sen vuoksi ei ole suurestikaan otaksuttavaa, että hän ennen Stirlingiin tuloa olisi saarnastaan herjennyt, joll'ei hänen huomiotaan olisi herättänyt eräältä sivutieltä matkaan lyöttäytynyt kaupustelija, joka hyvin säntillisesti huokaili ja ähki kaikissa sopivissa lomissa.

"Ja kuka olet sinä, ystävä?" kysäisi Gilfillan.

"Köyhä kaupustelija, menossa Stirlingiin ja teidän armonne seurueen suojan tarpeessa näinä tukalina aikoina. Oi! teidän armollanne on ihmeellinen kyky tutkistella ja selittää salattuja asioita — niin, maamme takaperoisuuden ja riutumisen salattuja ja hämäriä ja käsittämättömiä syitä! Niin on, niin on — teidän armonne käy asian ytimeen."

"Ystävä", virkkoi Gilfillan leppeämmin, "älä minua kunnioita. Minä en käy ulos teille, enkä markkinoille, enkä kansan kokouksiin nostattamaan paimenilla ja talonpojilla ja porvareilla lakkejaan itselleni kuin tekevät Cairnvreckanin majurille, ja kutsuttamaan itseäni lairdiksi, tahi armoksi. Ei, minun vähät varani, joita ei ole yli kahdenkymmenen tuhannen markan, ovat taivaan siunauksen kautta lisääntyneet, mutta sydämeeni ei ole kasvanut ylpeyttä niiden mukana; eikä minua ilahuta kuulla itseäni kapteeniksi mainittavan, vaikka minulle onkin se arvo vahvistettuna valtakirjalla, jonka on omakätisesti allekirjottanut jumalaapelkäävä ylimys, Glencairnin earli. Niin kauvan kuin elän, olen ja tahdon olla mainittuna Habakuk Gilfillaniksi, joka ainiaan puoltaa ikikuulun Skotlannin kirkon uskon peruspykäliä sellaisina kuin olivat ennen kuin se sekosi kirotun Ahanin juoniin — niin kauvan kuin minulla on kolikkokaan massissani tahi pisarakaan verta ruumiissani."

"Oi", huokasi kaupustelija, "olen nähnyt maatilanne Mauchlinissa — hedelmällinen tilus kerrassaan! Viehättävään seutuun olette majanne rakentanut — eikä ole moista karjarotua ainoallakaan Skotlannin lairdilla."

"Oikein sanot — oikein sanot, ystäväni", vahvisti Gilfillan kiihkeästi, sillä tällä alalla hän oli peräti hetas imartelulle; "oikein sanot; se on puhdasta Lancastershiren rotua eikä ole sille vertaa Kilmaursinkaan hoveissa;" ja hän ryhtyi sitte kuvailemaan niiden oivallisia ominaisuuksia, joista lukijamme kait on yhtä välinpitämätön kuin sankarimmekin. Lopulta palasi päällikkö jumaluusopillisiin mietteisiinsä, jolloin kaupustelijan, nähtävästi vasta vähemmän perehtyneenä noihin salaperäisiin ongelmiin, oli tyytyminen vain huoahtelemaan ja sopivissa tilaisuuksissa ilmaisemaan hartaan hyväksymisensä.

"Olisipa ääretön siunaus poloisille soastuille paavillisille kansoille, joiden seassa olen asustanut, saada sellainen valo poluillensa! Olen pikku rihkamaani kauppaamassa vaeltanut Moskovassa asti; samoillut kautta Ranskan, Alamaiden ja Puolan sekä suurimman osan Saksan valtakuntaa; ja oi, teidän armonne sydäntä särkisi nähdä kirkoissa jupina, loilotus ja messuaminen, kuoroveisuun vikinä ja kirkon ulkopuolella pakanallinen tanssiminen ja arpapeli sabattina!"

Tämä sai Gilfillanin selittelemään lain kieltämiä julkisia huveja ja presbyteeriläisten uskonliittoa, protestantteja, whiggamoorien sissiretkeä, Westminsterin pappiskokousta, pitkää ja lyhyttä katkismusta, Torwoodin pannajulistusta ja arkkipiispa Sharpin murhaa. Viimeksimainitusta hän johtui todistelemaan aseellisen puolustuksen laillisuutta, minkä hän esitti paljoa järkevämmin kuin olisi osannut päättää muutamista toisista haastelunsa kohdista; omiin murheellisiin ajatuksiinsa hautautunut Waverleykin alkoi tarkata sitä. Mr. Gilfillan otti sitte harkittavaksi, onko yksityisellä miehellä oikeus nousta sorretun kansan kostajaksi, ja lausui parhaillaan hyvin totisena mielipiteitään James Mitchellistä, joka ampui Saint Andrewsin arkkipiispaa joitakuita vuosia aikaisemmin kuin tämä hengen mies murhattiin Magus Muirilla, mutta silloin sattui tapaus, joka keskeytti koko puheen.

Laskevan auringon säteet viipyilivät vielä ihan taivaanrannan tasalla, kun joukkue oli nousemassa ylös jokseenkin jyrkkää kalliopolkua, joka vei pengermaan laelle. Maa oli avointa nummea, vaan ei millään muotoa tasaista: monin paikoin oli näsiäisten ja varpukasvien kattamia notkoja, toisaalla taasen pikku näreikköjä. Tuonlaista pientä metsää kasvoi pengermaan harjannekin, jolle matkaajat olivat nousemassa. Joukon etumaiset olivat voimakkaimpina ja toimeliaimpina jo nousseet laelle ja hetkeksi kadonneet näkyvistä. Gilfillan, kamasaksa ja Waverleyn lähimpänä vartiona oleva pikku joukko olivat ylärinteellä, ja melkoisen matkan päässä taampana laahustivat viimeiset.

Sillä kannalla olivat asiat, kun kaupustelija sanoi pienen koiransa juosseen kadoksiin ja alkoi pysähdellä, viheltääkseen elukkaa takaisin. Moneen kertaan uudistunut viheltely loukkasi hänen toverinsa ankaraa hartautta, sitäkin enemmän kun tuntui osottavan tarkkaavaisuuden puutetta sitä jumaluusopillista puhetulvaa kohtaan, jota olisi tullut käyttää sielun virkistämiseksi. Senvuoksi hän tylysti huomautti, ett'ei voinut tuhlata aikaansa joutavan rakin odotteluun.

"Mutta jos teidän armonne ajattelee Tobiasta —"

"Tobiasta!" karjaisi Gilfillan raivostuneena, "Tobias ja hänen koiransa ovat kumpikin aivan pakanallisia ja apokryyfisiä, eikä niitä ottaisi kysymykseenkään muu kuin harhaoppinen ja paavillinen. Luulenpa melkein pettyneeni sinussa, ystäväni."

"Hyvin mahdollista", vastasi kaupustelija tyynesti; "mutta uskallan kuitenkin vielä viheltää Bawty-parkaani."

Tähän viimeiseen merkin-antoon tuli odottamaton vastaus — polulle syöksähti kuusi tahi kahdeksan ylämaalaista, jotka olivat väijyneet viidakossa, ja alkoivat läimäytellä ympärilleen miekoillaan. Gilfillania ei tämä outo ilmestys ällistyttänyt; miehuullisesti huusi hän: "Herran ja Gideonin miekka!" ja veti säilänsä, jolla varmaankin olisi tehnyt yhtä kelvollista jälkeä hyvän asian palveluksessa kuin sen sitkeät kumppanit Drumclogissa, mutta katso! kamasaksa tempaisi lähimmältä mieheltä musketin ja iski sen perällä niin pontevasti äskeistä kamerooniopettajaansa päähän, että tämä tuupertui päistikkaa tantereeseen. Tätä seuranneessa mellakassa ampui joku Gilfillanin mies sankarimme alta hevosen, umpimähkään laukaistessaan luikkunsa. Waverley kaatui elukan mukana ja sen alle, saaden moniaita pahoja ruhjevammoja, mutta hänet irrotti milt'ei heti kaksi ylämaalaista, jotka tarttuivat häntä käsivarsiin ja kiidättivät pois metelistä ja polulta. He juoksivat hyvin nopeasti, puoleksi kantaen ja puoleksi riepottaen sankariamme, joka kuitenkin vielä kuuli muutamia yksittäisiä laukauksia kahakkapaikalta. Nämä, kuten hän jälkeenpäin kuuli, tulivat Gilfillanin miehistöstä, jonka etuvartio ja takajoukko olivat ennättäneet yhtyä. Heidän lähetessään peräytyivät ylämaalaiset, ensin kuitenkin rosvottuaan puti puhtaaksi Gilfillanin ja kaksi pahasti haavottuneina makaavaa sotamiestä. Heidän ja länsirannikkolaisten välillä suhahti vielä jokunen luoti; mutta jälkimäiset eivät päälliköttä jäätyään ja uutta väijytystä varoen ryhtyneet mihinkään vakaviin yrityksiin vankinsa tavottamiseksi, pitäen viisaampana pitkittää matkaa Stirlingiin ja kantaen kapteeniaan ja haavottuneita kumppaneitaan mukanaan.