XLIII. Sekamelska kuningas Agramantin leirissä.

Waverleyn tapana oli toisinaan ratsastaa hieman syrjään pääjoukosta katsellakseen jotakin merkillistä esinettä, joka matkan varrella kiinnitti hänen huomiotaan. Oltiin juuri Lancashiressa, kun hän huomattuaan vanhan linnamaisen maalaishovin jätti skvadroonan puoleksi tunniksi, tarkastellakseen rakennusta ja tehdäkseen siitä piirroksen. Hänen ratsastaessaan käytävää pitkin takaisin tuli vänrikki Maccombich häntä vastaan. Tämä mies oli ruvennut jonkunverran kunnioittamaan Edwardia siitä päivästä alkaen, jolloin ensiksi oli hänet Tully-Veolanissa nähnyt ja sitten ylämaihin saattanut. Hän näytti kuljeskelevan täällä ikäänkuin tavatakseen sankarimme. Ohitse mennessään hän kuitenkin lähestyi vaan Waverleyn jalustinta eikä muuta virkkanut kuin: "varokaa!" Sitten hän kiireesti poistui, karttaen enempää puhelua.

Hämmästyneenä tästä viittauksesta Waverley seurasi silmillään sitä suuntaa, jonne Evan Dhu oli lähtenyt, ja näki tämän katoavan puiden sekaan. Hänen palvelijansa, Alick Polwarth, joka oli mukana, katsoi myös ylimaalaisen jälkeen, ratsasti sitte herransa viereen ja sanoi:

"Vieköön minut vaikka hitto, jos uskon henkenne sir, olevan turvassa näiden ylämaalaisten roistojen joukossa."

"Mitä sillä tarkotat, Alick'?" kysyi Waverley.

"Mac-Ivorin miehet ovat saaneet päähänsä, että te olette loukannut heidän nuorta ladyaan Floraa; ja minä olen kuullut monenkin sanovan, että teistä pitäisi tehdä teirenpoika; ja tiedättehän te itsekin, sir, että niistä monet eivät piruakaan pelkäisi, vaikka pitäisi itse prinssiltä pää puhkaista, jos vaan päällikkö vähänkään viittaisi sinne päin. Eikä hänen tarvitsisi viitatakaan; kyllä ne sen tekisivät, jos vaan luulisivat sen olevan hänen mieleensä, kuten kerran on tapahtunut."

Vaikka Waverley varmasti luotti siihen, ett'ei Fergus Mac-Ivor ryhtyisi sellaiseen konnuuteen, ei hän ollut lainkaan yhtä varma hänen miestensä sääliväisyydestä. Hän tiesi, että jos päällikön tai hänen perheensä kunnian luultaisiin joutuneen häpeään, se mies olisi onnellisin, joka ensiksi pääsisi kostamaan: ja usein oli hän heiltä kuullut puheenparren: "Nopein ja varmin kosto on paras." Ottaen tämän ohella huomioon Evan Dhun viittauksen hän piti viisaimpana kannustaa hevostaan ja nelistää takaisin skvadroonaansa. Mutta ennen kuin hän oli ehtinyt pitkän käytävän päähän, vingahti luoti hänen ohitseen ja hän kuuli pistoolin laukauksen.

"Se oli Callum Beg ryökäle", sanoi Alick; "minä näin hänen pujahtavan pakoon tuonne pensaikkoon."

Edward, joka syystä oli kauhuissaan tuommoisesta salamurhan aikeesta, nelisti ulos käytävästä ja näki jonkun matkan päässä Mac-Ivorin pataljoonan kulkemassa niityn poikki, johon käytävä päättyi. Myöskin huomasi hän erään miehen, joka kiireesti juoksi pataljoonaa kohti ja liittyi siihen. Tätä miestä hän luuli lähetetyksi murhaajaksi, joka kiiveten kaikkien aitojen ja esteiden yli pääsi suorinta tietä perille paljoa pikemmin kuin Waverley ratsain. Voimatta enää hillitä itseään hän käski Alickin mennä Bradwardinen paroonille ilmottamaan, mitä oli tapahtunut. Itse hän ratsasti oikopäätä Fergus Mac-Ivorin rykmentin luo. Päällikkö oli myös juuri saapumassa paikalle. Hän tuli ratsain, palaten käynniltään prinssin luona. Nähdessään Edwardin lähestyvän hän kannusti hevostaan ja ratsasti vastaan.

"Eversti Mac-Ivor", sanoi Waverley, enempää tervehtimättä, "minun on ilmotettava, että muuan miehistänne juuri äsken ampui minua väijyksistä."

"Koska sellainen teko, ell'ei ota lukuun väijymistä, on huvitus johon itsekin tahtoisin päästä, niin ilahuttaisi minua suuresti saada tietää, kuka miehistäni on uskaltanut mennä edelleni", vastasi Mac-Ivor.

"Olen valmis otteluun, milloin vaan haluatte. — Se herrasmies, joka otti suorittaakseen tehtävänne, on palvelijanne tuolla, Callum Beg", sanoi Edward tyynesti.

"Astu esiin rivistä, Callum! Ammuitko sinä mr. Waverleytä?"

"En", vastasi Callum punastumatta.

"Ammuithan!" huusi Alick Polwarth, joka jo tuli takaisin; hän oli matkalla tavannut ratsumiehen, jonka toimeksi jätti ilmottaa tapauksen Bradwardinen paroonille, rientäen itse täyttä nelistä takaisin herransa luo, säästämättä kannustensa kärkiä tai hevosensa kylkiä. "Kyllä sinä ammuit. Minä näin sinut yhtä selvästi kuin koskaan olen nähnyt Coudinghamin vanhan kirkon!"

"Valehtelet!" vastasi Callum luontaisella, järkkymättömällä röyhkeydellään. Ennen molempain ritarien taistelua olisi varmaankin, kuten ritarikauden aikoina, tapahtunut molempain palvelijain ottelu — sillä Alick oli roteva merseläinen ja pelkäsi enemmän lemmenjumalan nuolia kuin ylämaalaisen tikaria tai miekkaa — ell'ei Fergus tavallisella päättävällä äänellään olisi vaatinut Callumin pistoolia nähtäväkseen. Hana oli alhaalla, pesä ja suu ruudinsavusta mustunut; se oli ilmeisesti juuri äsken laukaistu.

"Tuosta saat!" huusi Fergus ja iski poikaa kalloon raskaalla pistoolinperällä kaikin voimin, — "siinä on palkkasi, kun toimit ilman käskyä ja vielä valehtelet." Callum otti iskun vastaan, vähääkään väistämättä, ja kaatui kuin hengetönnä maalian. "Hiljaa, jos henkenne on kallis!" sanoi Fergus klan'in muille miehille; "jos joku sekaantuu minun ja mr. Waverleyn juttuun, lyön siltä aivot mäsäksi." Miehet seisoivat liikkumatta; ainoastaan Evan Dhu osotti tuskan ja levottomuuden oireita. Callum makasi verisenä maassa, mutta kukaan ei rohjennut häntä auttaa. Hän näytti saaneen kuoliniskun.

"Ja nyt on teidän vuoronne, mr. Waverley: suvaitsetteko ratsastaa parikymmentä kyynärää niityille päin." Waverley noudatti toivomusta. Kun hän oli poistunut vähän matkaa, tuli Fergus hänen luokseen ja sanoi teeskennellen suurta tyyneyttä: "Äskettäin en voinut olla ihmettelemättä makunne häilyväisyyttä, jota ette aristellut minulle osottaa. Mutta kuten aivan oikein huomautitte, ei enkelikään teitä viehättäisi, ell'ette saisi myötäjäisiksi kokonaista keisarikuntaa. Tälle hämärälle puheelle olen nyt saanut erinomaisen selvityksen."

"Minun on ihan mahdoton arvata, mitä oikeastaan tarkotatte, eversti Mac-Ivor, paitsi että näytte kaikin mokomin haastavan riitaa minun kanssani."

"Teeskennelty tietämättömyytenne ei teitä auta, sir. Prinssi — itse prinssi on tutustuttanut minut vehkeisiinne. Tosin en osannut aavistaa, että kihlauksenne neiti Bradwardinen kanssa oli syynä, miks'ette enää halua naida sisartani. Luullakseni on tieto siitä, että parooni aikoo toisin määrätä omaisuutensa perimisestä, ollut teille riittävänä aiheena häväistä ystävänne sisarta ja houkutella ystävänne lemmitty puolellenne."

"Onko prinssi teille maininnut, että muka olen kihloissa neiti Bradwardinen kanssa?" kysyi Waverley. "Mahdotonta!"

"Niin hän itse sanoi, sir", vastasi Mac-Ivor; "siis miekat esille ja puolustakaa itseänne tai luopukaa kaikista vaatimuksistanne siihen ladyyn!"

"Tämähän on ilmeistä hulluutta", huudahti Waverley, "tai ihmeellinen erehdys!"

"Ei mitään mutinaa enää! Miekkanne esille!" kiljui raivoisa päällikkö, joka oli sivaltanut oman miekkansa.

"Pitääkö minun tapella mielipuolen kanssa?"

"No luopukaa siis nyt ja ikipäiviksi tavottelemasta neiti Bradwardinea!"

"Mitä oikeutta teillä tai kellään muullakaan on panna minulle sellaisia ehtoja?" huusi Waverley, joka myös oli jo menettänyt kaiken malttinsa ja tempasi tupesta miekkansa.

Tällä hetkellä saapui täyttä neliä paikalle Bradwardinen parooni, mukana useita ratsumiehiään, toiset uteliaisuudesta, toiset haluten päästä osallisiksi taisteluun, jonka hämärästi käsittivät syttyneen Mac-Ivorin ja oman joukkonsa välillä. Nähdessään heidän lähestyvän asettui klan taisteluasentoon, avustaakseen päällikköään, ja siitä aiheutui mitä rajuin sekamelska, joka näytti kehittyvän verenvuodatukseksi. Ainakin sata ääntä kaikui yht'aikaa. Parooni nuhteli, päällikkö raivosi, ylämaalaiset ulvoivat geelinkielellä, ratsumiehet kiroilivat ja noituivat alamaan murteella. Lopulta parooni uhkasi ampua Mac-Ivorin miehiä, ell'eivät asettuisi riveihinsä takaisin, ja vastaukseksi tähän uhkaukseen monet tähtäsivät aseensa paroonia ja muita ratsumiehiä kohti. Sekamelskaa yllytti salavihkaa vanha Ballenkeiroch, joka varmasti uskoi yksityisenkin kostonsa hetken nyt koittaneen, mutta silloin kaikui yht'äkkiä huuto: "Pois tieltä! Place à Monseigneur! place à Monseigneur!"

Tällä huudolla ilmotettiin prinssin lähestyminen, joka saapui paikalle mukanaan osasto Fitz-James'in muukalaisrakuunia, jotka toimivat hänen henkivartijoinaan. Hänen tulonsa sai järjestyksen taas jotenkin entiselleen. Ylämaalaiset palasivat riveihinsä, ratsuväki järjestäytyi neliöksi, parooni ja päällikkö olivat vaiti.

Prinssi kutsui molemmat viimemainitut ja Waverleyn luoksensa. Saatuaan kuulla riidan varsinaisen syyn, Callum Begin uskomattoman rikoksen, hän käski heti viemään Callumin pääprofossin huostaan mestattavaksi, jos rikollinen jäisi henkiin päälliköltään saamansa kurituksen jälkeen. Silloin Fergus esitti, että nuorukainen jätettäisiin hänen valtaansa, luvaten rangaista esimerkiksi kelpaavalla tavalla. Tämän pyynnön hylkäys olisi ollut sekaantumista päälliköiden isäntävaltaan, josta oltiin kovin arkoja, eikä tällä hetkellä sopinut heitä loukata. Callum jätettiin siis oman heimonsa tuomittavaksi.

Sitten prinssi halusi kuulla, mikä oli ollut aiheena eversti Mac-Ivorin ja Waverleyn uuteen kiistaan. Kaikki olivat vaiti. Molemmat riitaniekat älysivät, että Bradwardinen paroonin läsnäolo — kun chevalier oli käskenyt kaikki kolme ihan lähellensä — oli voittamattomana esteenä sellaisen asian käsittelyyn, jossa hänen tyttärensä nimeä piti mainita. He loivat silmänsä maahan ja heissä näkyi häpeä ja pula yhtyneen kovaan kiukkuun. Prinssi, joka oli kasvanut St. Germainin hovissa pelkkien tyytymättömien ja kapinallisten mielten seassa, kaikenlaisten kiistojen yhä vaivatessa valtansa menettänyttä hallitsijaa, oli siten käynyt kuninkaanoppia, kuten Preussin vanha Fredrik olisi sanonut. Liittolaisten kesken piti välttämättä edistää tahi uudelleen rakentaa sovintoa. Sen mukaan hän ryhtyi toimenpiteisiin.

"Monsieur de Beaujeu!"

"Monseigneur!" vastasi hyvin komea ranskalainen ratsu-upseeri hänen seurueestaan.

"Ayez la bonté d'aligner ces montagnards-là, ainsi que la cavallerie, s'il vous plait, et de les remettre à la marche. Vous parlez si bien l'anglais; cela ne vous donnerait pas beaucoup de peine" ("Olkaa niin hyvä, järjestäkää nuo vuoristolaiset ynnä ratsuväki riveihin ja lähettäkää ne taas liikkeelle. Te puhutte englantia niin hyvin, ett'ei siitä ole teille paljoakaan vaivaa").

"Pas du tout, monseigneur!" vastasi monsieur le comte de Beaujeu, taivuttaen päätään pienen, hyvin opetetun, hyppivän hevosensa kaulalle. Täynnä uljuutta ja luottamusta hän nelisti pois ja pysähtyi Ferguksen rykmentin eteen, vaikk'ei ymmärtänyt geelinkieltä sanaakaan eikä paljoa englantiakaan.

"Messieurs les savages Ecossais — se sano — herra villit — teke hyve d'arranger vous."

Klan'in miehet, tajuten käskyn paremmin liikkeistä kuin sanoista, ja ottaen huomioon prinssin läsnäolon, riensivät järjestäytymään riveiksi.

"Ah! Sanke hyve! Teme on fort bien!" sanoi kreivi Beaujeu. "Herra villit — mais très-bien — Eh bien! Qu'est-ce que vous appelez 'visage', monsieur?" (kysyi hän läheiseltä ratsumieheltä). "Ah, oui! kasvut — Je vous remercie, Monsieur. — Gentilshommes, teke hyve ja keente nyt kasvut oikke pein par file — mars! — Mais très-bien — encore, Messieurs; il faut vous mettre en marche... Marchez donc, au nom de Dieu, parceque j'ai oublié le mot anglais — mais vous êtes de braves gens et me comprenez très-bien."

Sitten kreivi riensi panemaan ratsuväenkin liikkeelle. "Herra hevone veki, teite teyty tule yks — Ah! par ma foi, mine ei sano tule eri! Mine pelke teme pikku paksu herra sattu sanke paha. Ah, mon Dieu! c'est le commissaire qui nous a apporté les premières nouvelles de ce maudit fracas. Je suis trop fâché, Monsieur!"

Mutta Macwheeble parka, joka nyt toimi komisariona, kauhean iso miekka vyöllä ja pannukakun kokoinen valkea kokardi lakissa, joutui siinä tungoksessa, joka syntyi ratsumiesten kovasta kiireestä päästä prinssin läsnäollessa marssikuntoon, temmatuksi alas hevosensa selästä, ja kun hänen ei enää onnistunut saada galloway-ratsuaan kiinni, hiipi hän toisten hillittömästi nauraessa takajoukkoon.

"Eh bien, messieurs, keente nyt oikke pein! Ah, se on hyve! Eh, monsieur de Bradwardine, ayez la bonté de vous mettre à la tête de votre regiment, car, par Dieu, je n'en puis plus!"

Bradwardinen paroonin täytyi rientää Beaujeun avuksi, kun tämä oli loppuun asti käyttänyt harvat englantilaiset komentosanansa. Siten saavutti chevalier ainakin yhden tarkotuksen. Toisena tarkotuksena oli saada molempien joukkojen ajatukset kääntymään muihin asioihin ja vapautumaan katkerasta mielialasta, joka heissä nyt vallitsi; ja tämän hän luuli saavutettavan paraiten siten, että miesten täytyi jännittää huomiotaan käsittääkseen ja hänen läsnäollessaan noudattaakseen niin epäselvästi ja puutteellisesti annettuja määräyksiä.

Oitis kun Charles Edward oli jäänyt kolmisin Waverleyn ja päällikön kanssa — muu osa seuruetta pysyi hieman loitompana — sanoi hän: "Ell'en olisi uhrautuvalle ystävyydellenne niin suuressa velassa, suuttuisin teille kummallekin aika lailla mokomasta aiheettomasta riidasta, vieläpä sellaisena hetkenä, jolloin isäni palveluksessa tarvitaan täydellistä yksimielisyyttä. Mutta pahinta on asemassani se, että parhaat ystäväni luulevat olevansa oikeutetut turmelemaan turhilla oikuillaan sekä itsensä että sen asian, johon ovat sitoutuneet."

Molemmat nuoret miehet vakuuttivat suostuvansa jättämään kiistansa hänen ratkaistavakseen. "En todellakaan tiedä", sanoi Edward, "mistä minua syytetään. Lähdin eversti Mac-Ivorin luo vaan ilmottaakseni, että olin hädin tuskin pelastunut hänen oman palvelijansa aikomalta salamurhalta: tiesin varsin hyvin, ett'ei hän voisi hyväksyäkään niin katalaa kostoa. Siitä, miksi hän haastaa kanssani riitaa, olen aivan tietämätön; kuitenkin hän minua väärin syyttää, että muka olisin kosinut erästä nuorta neitoa ja siten pilannut hänen aikeensa."

"Jos tässä on erehdys", sanoi päällikkö, "johtuu se puhelusta, joka minulla oli tänä aamuna itse hänen kuninkaallisen korkeutensa kanssa."

"Minunko kanssani?" kysyi chevalier kummastuneena; "miten on eversti Mac-Ivor minut niin kerrassaan väärin käsittänyt?"

Sitten hän vei Ferguksen syrjään ja viisi minuuttia kestäneen vakavan keskustelun jälkeen ratsasti takaisin Edwardin luo. "Onko mahdollista — tulkaa vaan saapuville, eversti, en kärsi salaisuuksia — onko mahdollista, mr. Waverley, että olisin erehtynyt olettaessani teidän olevan neiti Bradwardinen hyväksytty kosija? Eri seikkain pohjalla, vaikken suoraan teiltä saadun tiedon pohjalla, olin siitä niin vakuutettu, että tänään mainitsin sen Vich Ian Vohrille todennäköisenä syynä, miksi te, tahtomatta siltä lainkaan häntä loukata, ehkä voisitte lakata tavottelemasta sellaista naimisliittoa, joka nuorelle, vielä vapaalle miehelle, vaikka hänet olisikin kerran otettu kylmästi vastaan, on niin viehättävä, ett'ei sitä voi sikseen jättää."

"Teidän kuninkaallinen korkeutenne", sanoi Waverley, "nojautuu minulle kokonaan tuntemattomiin asianhaaroihin, kun suotte minulle sen erityisen kunnian, että edellytätte minut neiti Bradwardinen hyväksytyksi kosijaksi. Tämä edellytys sisältää minulle kunniakasta huomiota, johon minulla kuitenkaan ei ole mitään oikeutta. Muuten onkin luottamukseni omiin ansioihini, saatuani kerran rukkaset, niin vähäinen, ett'en voi toivoa uutta menestystä."

Chevalier oli hetken aikaa vaiti, kiinteästi silmäten molempiin, ja sanoi sitten: "Kautta kunniani, mr. Waverley, teillä on vähemmän onnea kuin hyvällä syyllä luulin. Mutta sallikaa nyt, hyvät herrat, minun ruveta tässä asiassa sovintotuomariksi, ei hallitsijaprinssinä, vaan Charles Stuartina, toverinanne ja seuralaisenanne samassa uljaassa yrityksessä. Jättäkää oikeuteni vaatia teiltä tottelemista kokonaan huomioon ottamatta ja ajatelkaa vaan omaa kunniaanne ja kuinka hyödyllistä ja sopivaa on suoda vihollisillemme se etu ja ystävillemme se häpeä, että vähäisestä lukumäärästämme huolimatta osottaudumme erimielisiksi. Ja suokaa anteeksi jos lisään, että mainittujen ladyjen nimet vaativat meiltä enemmän kunnioitusta kuin että heistä ottaisimme riidan aiheen."

Taas hän vei Ferguksen hieman syrjään ja puhui hänelle jonkun minuutin verran hyvin vakavasti: sitte hän palasi Waverleyn luo ja sanoi: "Luulen saaneeni eversti Mac-Ivorin vakuutetuksi siitä, että hänen suuttumuksensa perustui väärinkäsitykseen, johon tosin olin itse antanut aihetta; ja nyt luotan siihen, että mr. Waverley on kylliksi jalomielinen unhottamaan, mitä on tapahtunut, kun vakuutan asian laidan niin olevan kuin sanoin. Teidän on selvitettävä klan'illenne tämä juttu, Vich Ian Vohr, jott'ei sellaista väkivaltaisuutta enää ilmestyisi." Fergus kumarsi. "Ja nyt, herrat, suokaa minulle ilo nähdä teidän lyövän sovinnon kättä."

Kylmästi ja täsmällisin askelin he lähenivät toisiaan; kumpikin koki olla näkymättä toista myöntyväisemmältä. He puristivat todellakin toistensa kättä ja poistuivat, lausuen chevalierille kunnioittavat jäähyväiset.

Sitte prinssi ratsasti Mac-Ivorin klan'in etupäähän, laskeutui siellä ratsultaan maahan, pyysi juodakseen vanhan Ballenkeirochin leilistä ja astui noin puolen penikulmaa miesten mukana, kysellen Sliochd nan Ivorin historiaa ja sukusuhteita; sen ohella hän taitavasti käytti hyväkseen harvoja geeliläissanoja mitä osasi ja lausui haluavansa paremmin oppia tätä kieltä. Noustuaan taas ratsunsa selkään hän nelisti Bradwardinen paroonin ratsujoukon luo, joka kulki etuosastona, pysäytti sen ja tarkasti sen asua ja järjestystä. Hän otti silloin huomioonsa sekä arvokkaimmat aatelismiehet että kadetitkin, kyseli heidän perheittensä naisista ja kosketteli heidän ratsujensa etevyyttä; sitten hän ratsasti toista tuntia Bradwardinen paroonin vieressä, kestäen muun mukana kolme pitkää juttua Berwickin herttuasta.

"Ah, Beaujeu, mon cher ami", sanoi hän palattuaan tavalliselle paikalleen marssilinjassa, "que mon métier de prince est ennuyant, parfois! Mais, courage! c'est le grand jeu, après tout."