XLVI. Matka Lontooseen.

Fasthwaiten väki mieltyi pian Edwardiin. Hänessä oli luontaista hienotunteisuutta ja ystävällisyyttä, jotka aina saavat osakseen myötätuntoa. Yksinkertaiset maalaiset rupesivat pitämään hänen oppineisuuttaan suuressa arvossa, ja hänen murheensa herätti sääliä. Surunsa syyksi hän sanoi veljensä kuolemaa Cliftonin käsikähmässä: ja sellaisissa ihmisissä, jotka vielä ovat alkuperäisellä kannalla ja suuresti kunnioittavat sukulaisuussiteitä, herätti hänen jatkuva alakuloisuutensa sydämellistä osanottoa eikä ihmettelyä.

Tammikuun lopulla hänen vilkkautensa taas pääsi eloon sen onnellisen naimisliiton johdosta, joka tuli toimeen hänen isäntänsä pojan Edward Williamsin ja Cicely Jobsonin välillä. Sankarimme ei tahtonut murheellaan häiritä kahden henkilön hääjuhlaa, jotka hänen hyväkseen olivat niin paljon tehneet. Sen vuoksi hän tempautui mukaan, tanssi, lauloi, otti osaa kaikkiin hääpäivän leikkeihin ja esiintyi seuran hauskimpana miehenä. Seuraavana aamuna hänellä taas oli vakavampaa ajattelemista.

Se pappi, joka nuoret vihki, oli niin ihastunut oletettuun jumaluusopin kokelaaseen, että seuraavana päivänä saapui Penrithistä häntä tapaamaan. Siitä olisi koitunut vaarallinen ilmitulo, jos hän olisi lähemmin tutkinut sankarimme jumaluusopillisia tietoja, mutta onneksi hänen teki paremmin mielensä jutella päivän uutisista. Mukana oli hänellä pari kolme vanhaa sanomalehteä; eräässä niistä Edward tapasi sellaisen uutisen, joka hänet teki kokonaan kuuroksi kaikkea vastaan, mitä pastori Twigtythe jutteli pohjoisessa sattuneista tapauksista ja siitä todennäköisyydestä, että herttua pian saisi kapinoitsijat kiinni ja ne kerrassaan tuhoisi. Uutinen oli seuraavan kaltainen:

"Tämän kuun 10 p:nä kuoli kotonaan, Hill-kadun varrella, Berkeley Squaressa, Richard Waverley Esq.. Sir Giles Waverleyn toinen poika Waverley-Honourista j.n.e., hivuttavaan tautiin, jota oli pahentanut häntä vastaan noussut kamala epäluulo valtiopetoksesta. Vainajan oli, jouduttuaan mainitusta rikoksesta syytteeseen, ollut toimitettava tavattoman suurisummainen takuu, saadakseen toistaiseksi olla vapaalla jalalla. Samanlainen syyte uhkaa hänen vanhempaa veljeään Sir Everard Waverleytä, tämän vanhan suvun päämiestä. Oikeudenkäynti kuuluu alkavan ensi kuun alkupuolella, ellei Edward Waverley, vainajan poika ja parooniuden perijä, siksi antaudu vapaaehtoisesti oikeuden käsiin. Olemme kuulleet vakuutettavan, että armollisin kuninkaamme siinä tapauksessa jättäisi syytöksen sir Everardia vastaan. Varmalta taholta saadun tiedon mukaan on mainittu nuori mies palvellut kruununtavottelijan sotajoukossa ja ylämaalaisten mukana tunkeutunut Englantiin. Kuitenkaan ei hänestä ole Cliftonin kahakan jälkeen 18 p:nä joulukuuta mitään tietoja."

Näin kuului tuo kamala sanoma. "Hyvä Jumala!" huudahti Waverley, "olenko siis isänmurhaaja? Mahdotonta! Eihän isäni eläissään osottanut minulle isällistä rakkauttaan eikä siis arviotieto kuolemastanikaan ole voinut häneen niin koskea, että olisi hänen omaa loppuaan jouduttanut; ei, sitä en tahdo uskoa — olisi mielipuolisuutta suoda sellaiselle kauhealle ajatukselle hetkeäkään sijaa. Mutta isänmurhaa vielä pahempi olisi sallia minkään vaaran uhata jaloa ja ylevää setääni, joka minulle on tehnyt enemmän hyvää kuin mikään isä, jos vaan voin sellaisen tuhon estää."

Tällaisten mietteiden raadellessa Waverleyn mieltä myrkkynuolien tavoin sai arvoisa pastori kesken pitkää esitystään Falkirkin taistelusta kauhukseen huomata sankarimme kasvojen käyvän kuolonkalpeiksi ja kysyi hätäisenä, oliko hän sairastunut. Onneksi astui sillä hetkellä sisään nuorikko säteilevänä, punastuvana. Mrs. Williams ei ollut juuri älykkäimpiä vaimoja, mutta hyväluontoinen hän oli ja tajusi heti, että jokin epämieluisa uutinen oli Edwardia niin säikäyttänyt; hän osasi nyt niin taitavasti puuhata, että pastorin huomio kääntyi muualle, pääsemättä mitään epäilemään, kunnes tämä pian lähtikin talosta. Silloin Waverley selitti ystävilleen, että hänen oli pakko viipymättä lähteä Lontooseen.

Viivytykseen oli kuitenkin muuan syy, jollaiseen Waverley ei ollut lainkaan tottunut. Hänen kukkaronsa oli kyllä Tully-Veolaniin lähtiessä ollut hyvin täyteläinen, mutta ei ollut sittemmin saanut uutta sisällystä. Vaikk'ei hänen elämäntapansa siitä alkaen ollut omiansa kukkaroa liian nopeasti tyhjentämään, koska hän oli oleskellut pääasiassa ystäväinsä luona tai armeijassa, havaitsi hän kuitenkin kortteerilaskun maksettuaan olevansa liian köyhä, voidakseen matkustaa postihevosella. Sen vuoksi hänestä näytti parhaalta poiketa kylä-sillan kohdalla pohjoiselle valtatielle ja nousta siellä tavalliseen matkavaunuun; tämä oli mahdottoman suuri, vanhanaikuinen kaukalo, kolmen hevosen vetämä, joka suoritti Edinburgin ja Lontoon välisen matkan ("jos Jumala niin suo", kuten ilmotuksessa lausuttiin) kolmessa viikossa. Sankarimme jätti siis hyvästi cumberlandilaiset ystävänsä, joiden hyvyyttä lupasi aina muistaa ja mielellään toivoi voivansa kerran palkita aineellisilla todisteilla kiitollisuudestaan. Muutamien kiusallisten esteiden ja viivytysten jälkeen ja saatuaan pukunsa sellaiseen kuntoon, joka paremmin vastasi hänen arvoansa, vaikka olikin yksinkertainen ja koruton, hän lähti matkallensa, ja pian hän istui yllämainitussa ajoneuvossa vastapäätä mrs. Nosebagia — rakuunarykmentin luutnantin, ajutantin ja ratsastusmestarin Nosebagin puolisoa. Tämä oli hauska nainen, noin viidenkymmenen vanha, yllä sininen puku tulipunaisine reunustoineen, kädessä hopeapäinen ratsuraippa.

Mainittu rouva kuului niihin toimeliaisiin yhteiskuntajäseniin, joiden velvollisuudeksi, heidän omasta mielestään, jää faire les frais de conversation. Hän oli juuri paluumatkalla pohjoisesta ja kertoi Edwardille, että hänen oma rykmenttinsä oli Falkirkin luona ollut vähällä repiä hamemiehet riekaleiksi, "mutta onnettomuudeksi siellä oli sellainen likainen, kauhea suo, jota ilman Skotlannissa ei osata olla, ja sen vuoksi meidän rakas pikku rykmenttimme sai pahasti kärsiä, niinkuin mieheni Nosebag sanoo. Oletteko tekin, sir, palvellut rakuunana?" Waverleyn yllätti tämä kysymys niin äkkiä, ett'ei hän muuta osannut kuin myöntää.

"Arvasinhan sen heti; te olette niin sotilaallisen näköinen, ja minä olin heti varma siitä, että te ette voi olla mitään jalkamatelijoita, kuten rakas Nosebag niitä nimittää. Missä rykmentissä, jos saan luvan kysyä?" Sepä oli ihana kysymys! Waverley teki kuitenkin sen oikean johtopäätöksen, että hyvä rouva osasi ulkoa koko armeijaluettelon; ja välttääkseen ilmi joutumista hän totuutta lähennellen vastasi: "Gardinerin rakuunajoukossa, rouva; mutta olen jo jonkun aikaa ollut virkavapaana."

"Vai niin, vai niin! Nehän Prestonin taistelussa voittivat kilpajuoksupalkinnon, kuten rakas Nosebag sanoo. Olitteko tekin siellä mukana?"

"Onnettomuudeksi minäkin olin samassa taistelussa."

"Ja onnettomuudeksi kävi niin, että vaan harvoja Gardinerin väestä jäi todistamaan tuota taistelua, luullakseni, ha-ha-ha! Pyydän anteeksi, mutta sotilaan vaimo haluaa joskus pilailla."

"Hitto sinut periköön", ajatteli Waverley, "mikä riivattu kohtalo on valjastanut minut yhteen tuon uteliaan noidan kanssa?"

Onneksi hyvä rouva ei kauvaa viipynyt samassa asiassa. "Nyt päästään jo pian Terrybridgeen", hän sanoi, "jossa on jäljellä osasto meidän rykmenttiämme auttamassa kirjureita, konstaapeleita, tuomareita ja muita semmoisia kätyreitä, kun pitää tarkastaa lupakirjoja ja ottaa kiinni kapinoitsijoita." Tuskin oli saavuttu majataloon, kun hän laahasi Waverleyn akkunan eteen ja huudahti: "Katsokaas, tuolla tulee korpraali Bridoon; hänen mukanaan on konstaapeleita: Bridoon on meidän lampaitamme, kuten Nosebag sanoo. Tulkaapa, herra — herra — — suokaa anteeksi, mikäs nimenne olikaan?"

"Butler, hyvä rouva", vastasi Waverley, joka oli päättänyt mieluummin käyttää entisen rykmenttitoverin nimeä kuin syöstä ilmitulon vaaraan mainitsemalla sellaisen nimen, jota Gardinerin rykmentissä ei lainkaan ollut.

"Vai niin, te olettekin saanut muistaakseni oman skvadroonan, kun se Waverley heittiö meni kapinallisten puolelle? Jospa meidänkin kiusanhenkemme vanha Crump kapteeni rupeisi kapinoitsijaksi, jotta skvadroona annettaisiin Nosebagille! — Hyvä Jumala, mitähän varten Bridoon hoipertelee edestakaisin tuolla sillalla? Minut saa vaikka hirttää, ell'ei hän ole hieman tuulessa, kuten Nosebag sanoo. — Tulkaapa, herra, kun molemmat kuulumme armeijaan; annetaan noille roistoille pieni muistutus!"

Sekavin tuntein Waverley pakosta seurasi uljasta naispäällikköään. Korpraali oli siihen määrin "lampaan" kaltainen, kuin sylen pituinen juopunut rakuuna, leveäharteinen ja ohutsäärinen — puhumatta suuresta arvesta nenässä — suinkin voi olla. Rouva Nosebag puhutteli häntä eräillä sanoilla, jotka ainakin tuntuivat kirouksilta, ja käski hänen täyttämään velvollisuuksiaan. "Senkin s——n vanha —", alkoi rakuuna, mutta katsahtaessaan manaajaan, antaakseen nyrkillä sanoilleen pontta ja samalla keksiäkseen henkilöön sopivan arvonimen, hän tunsi puhujan, tervehti sotilaallisesti ja muutti sävyään. — "Taivas siunatkoon kauniita kasvojanne, rouva Nosebag, tekö siinä olettekin? Ettehän tahtone syöstä minua poloista onnettomuuteen, vaikka olenkin sattunut aamupuhteella kulauttamaan lasillisen liikaa!"

"Saat mennä, vetelys, mutta muista tehtäväsi; tämä herra ja minä kuulumme myös armeijaan. Pidä silmällä tuota nolonnäköistä nuorukaista, joka leveälierinen hattu päässä istuu tuolla postivaunun nurkassa! Luullakseni se on valepukuinen kapinoitsija."

"Hitto vieköön hänen punaisen valetukkansa", mutisi korpraali päästyään kuuluvilta, "mokoma kiilusilmä akantekele — ajutanttimamma, kuten sitä nimitämme — on rykmentillemme pahempana vitsauksena kuin pääprofossi ja kersanttimajuri ja vanha Hubblede-Shuff eversti kaupan päällisiksi. — Tulkaas tänne, konstaapeli, ja katsotaanpa, tokko tuo nolonnäköinen poika, joksi sitä sanottiin", — (sivumennen huomautan, että se oli muuan leedsiläinen kveekari, jonka kanssa rouva Nosebag oli kiistellyt oikeudesta käyttää aseita) — "suostuu kummiksi viinaryypylle, sillä teidän yorkshireläinen oluenne on vatsalleni liian kylmää."

Hyvän rouvan vilkkaus, joka oli pelastanut Edwardin tästä pälkähästä, oli syöstä hänet pari kertaa toiseen. Joka kaupungissa, minne pysähtyivät, rouva tahtoi tarkastaa vartiostoa, ja kerran hän jo oli esittämäisillään Waverleyn eräälle värvääjäkersantille, joka kuului sankarimme omaan rykmenttiin. Lisäksi hän "kapteenoitsi" ja "butleroitsi" Waverleytä niin sitkeästi, että tältä oli järki mennä kiusasta ja pelosta, eikä sankarimme ollut minkään matkan päätyttyä tuntenut sellaista riemua kuin sinä hetkenä, jolloin heidän saapumisensa Lontooseen vapautti hänet rouva Nosebagin seurasta.