XIX. Miten Waverley alamaassa vastaanotettiin.

Puoleltapäivin saapuivat ystävykset Bally-Broughin solan harjalle. "Edemmäksi en voi sinua seurata", lausui Fergus Mac-Ivor, joka oli taipaleella turhaan yritellyt saada toverinsa mieltä pirteämmäksi. "Jos sisukkaalla siskollani on osuutta alakuloisuuteesi, niin usko minua kuitenkin, sanoessani hänellä olevan mitä parhaat mielipiteet sinusta. Yhteisen hankkeemme herättämät huolet vain estävät häntä kuulemasta mitään muita asioita. Usko asiasi minulle: en sitä kavalla — kunhan et vastakertana pistä tuota inhottavaa kokardia hattuusi."

"Ei siitä pelkoa; ikäni muistan millä tavalla sen kadotin. Hyvästi, Fergus: älä anna minun tyyten häipyä sisaresi mielestä."

"Onnea matkallesi, Waverley: ehkä piankin kuulet hänen kantavan komeampaa arvonimeä. Käy kotiisi, kyhäile kirjeitä ja hanki ystäviä niin paljon ja niin nopeasti kuin voit; pianpa astuu Suffolkin rannikolla maihin odottamattomia vieraita — joll'eivät Ranskasta saamani tiedot petä."

Ja niin he erosivat. Fergus palasi linnaansa, Edwardin pitkittäessä matkaansa lähimpään alamaan kaupunkiin, mukanaan Callum Beg, joka oli kiireestä kantapäähän asti muuttunut alamaalaispalvelijaksi.

Edwardin mielessä myllersivät tuollaiset tuskaiset, vaan eivät kuitenkaan kauttaaltaan katkerat tunteet, joita ero ja epävarmuus herättää nuoressa rakastajassa. En varmaan tiedä tajuavatko naiset täydellisesti, miten suuri vaikutus on poissaololla, enkä pitäisi viisaana sitä heille vakuutellakaan, jott'eivät entisajan neitosien tapaan oikkupäällä ollessaan lähettelisi mielitiettyjänsä maanpakoon. Etäisyys pyöristää ja somistaa esineet, luonteen järeämmät ja jokapäiväisemmät piirteet pehmenevät ja sulautuvat, ylevyyttä, suloa tahi kauneutta muistuttelevat juonteet nousevat eloisimpina esille. Monet haaveet mielessään, oman menestyksensä mahdollisuuksia kauvas tulevaisuuteen tähystellen, Edward unohti koko maailman menon, kunnes muuatta jyrkkää rinnettä laskeutuessaan näki pikku kauppakaupungin edessään.

Callum Begin ylämaalainen kohteliaisuus — sivumennen sanoen ovat ani harvat kansallisuudet niin luontaisen kohteliaita kuin ylämaalaiset — oli saanut hänet jättämään sankarimme häiritsemättömästi mietiskelyjensä varaan. Mutta nyt huomatessaan hänen virkoavan vetäysi Callum likemmä ja lausui toivomuksenaan, ett'ei tämä "ihmisten pariin tullessaan luiskahtaisi sanaakaan Vich Ian Vohrista, täällä kun kaikki ovat villiintyneitä whigejä, horna ne nielaiskoon!"

Waverley lupasi varoa. Jo alkoi kuulua — ei kellojen kajahtelua, vaan ikäänkuin vasaran jymähtelyjä vanhan sammaltuneen, kumollaan olevan kattilan pohjaan, joka riippui papukaijan häkin muotoisessa ja kokoisessa avonaisessa katoksessa, mikä oli rakennettu koristamaan vanhan ladon näköisen rakennuksen itäistä päätyä. Tämä pani hänet kysymään Callum Begiltä oliko nyt sunnuntai.

"En sitä osaa tarkalleen ta'ata — harvakseen on pyhäpäiviä Bally-Broughin seuduilla."

Mutta heidän saavuttuaan kaupunkiin ja lähestyessään silmäänsattuvinta ravintolaa pelmahti tuosta latomaisesta rakennuksesta loppumaton jono vanhoja eukkoja, tartani-mekot ja punaiset vaipat yllään, keskenään kiistellen siunatun nuoren miehen Jabesh Rentowelin ja Herran valitun mestari Goukhtrapplen ansioista. Tämän nähdessään riensi Callum vakuuttamaan väliaikaiselle herralleen, että totta tosiaan oli nyt joko "iso pyhäpäivä itse tahi pieni hallituksen sunnuntai."

He astuivat ratsailta "Seitsenhaaraisen Kultahaarukan" edustalla, jonka kylttiä tunnuskuvansa ohella kaunisti lyhyt hepreankielinen valiolause, vieraittensa valistamiseksi. Heitä oli vastassa itse isäntä, pitkä, laiha puritaanimainen olento, jonka sielussa näkyi riehuvan kova taistelu siitä, antaisiko ollenkaan suojaa mokomille, jotka olivat matkalla tällaisena päivänä. Varmaankin hän sentään tuli ottaneeksi lukuun sen, että oli tilaisuudessa sakottamaan matkamiehiä tästä synnistään — mikä jäisi rangaistuksetta, jos he pistäytyisivätkin Gregor Duncansonin majataloon, jolla oli nimenään "Ylämaalainen ja naarashaukka." Ja niinpä alentui mr. Ebenezer Cruickshanks päästämään heidät asuntoonsa.

Tälle pyhälle miehelle esitti Waverley pyyntönsä: isännän piti hankkia opas ja satulahevonen, joka kantaisi hänen matkareppunsa Edinburgiin.

"Ja mistähän te mahtanette tulla?" tiedusti Kultahaarukan omistaja.

"Olen sanonut minne olen menossa; en usko mitään muuta tietoa tarvittavan opasta tahi satulahevostakaan varten."

"Hm! niin!" rykäisi Kultahaarukan herra hieman ähmistyneenä. "Nyt on julkinen paastopyhä, sir, enkä minä tämänlaatuisena päivänä voi ruveta mihinkään maailmallisiin asioihin, kun ihmisten täytyy olla nöyryytettyjä ja suruttomien tulisi tehdä kääntymys ja totinen parannus, niinkuin mr. Goukhtrapple sanoi; ja eritoten kun maa suree presbyteerien poltettuja, särjettyjä, luhistettuja rukoushuoneita, niinkuin korkea-arvoisa Jabesh Rentowel niin paikalleen huomautti."

"Hyvä ystävä", virkkoi Waverley, "joll'et voi minulle antaa hevosta ja opasta, niin hakee ne palvelijani muualta."

"Niinkö! Palvelijanne? — ja miks'ei hän seuraa teitä edeskinpäin?"

Ei ollut Waverleyssä suurestikaan ratsuväen kapteenin henkeä, jolla nuo urhot suoriutuvat häpeämättömistä majatalojen tarjoilijoista ja luonnottomista laskuista. Mutta jossakin määrin oli hän kuitenkin saanut tätä hyödyllistä ominaisuutta sotapalveluksessa ollessaan, ja nyt alkoi törkeä ärsytys todenperään paisuttaa sisua. "Kuulkaahan, sir; saavuin tänne omaa mukavuuttani varten, enkä vastaamaan hävyttömiin kyselyihin. Sanokaa, voitteko tahi ettekö voi hankkia mitä tarvitsen: kumpaisessakin tapauksessa jatkan matkaani."

Jotakin itsekseen jupisten läksi mr. Ebenezer Cruickshanks ulos huoneesta, Edwardin saamatta selville kieltäysikö hän vai myöntyikö. Kohtelias, hiljainen, juhdan tapaan uurastava emäntä tuli tiedustamaan mitä herra halusi päivällisekseen, mutta ei ruvennut vastaamaan aiottiinko antaa opas ja hevonen — nähtävästi ulottui saalilaisen lain teho Kultahaarukankin talleihin.

Ikkuna oli avoinna pimeälle ja pienelle pihatolle päin, missä Callum Beg harjasi ja puhdisteli hevosia matkan tomuista, ja Waverley kuuli Vich Ian Vohrin nokkelan asepojan ja ravintolan isännän välisen merkillisen keskustelun, jolle leveä Skotlannin murre loi omituisen koomillisen sävyn:

"Tulet Pohjan puolesta, nuori mies?" kysyi jälkimäinen.

"Tuntuuko teistäkin siltä?" vastasi Callum.

"Ja olettepa saattaneet ratsastaa pitkän taipaleen tänään?"

"Siksi pitkän, ett'ei ryyppy tekisi pahaa."

"Eukko, ojennappa sieltä pikari."

Vaihdettiin muutamia tilaisuuteen soveltuvia kohteliaisuuksia, kunnes Kultahaarukan isäntä arveli vieraanvaraisuudellaan saaneensa toisen kielenkantimet heltiämään ja ryhtyi jälleen uteluunsa.

"Tokkopa on teillä solan tuolla puolla suurestikaan parempata whiskyä?"

"En ole solan takaa."

"Vaan puheestanne päättäen olette ylämaalainen?"

"Enkä mitä; Aberdeenin tienooltahan vainen olen."

"Ja tuliko herrasi sinun kerallasi Aberdeenista?"

"Se on arvattava — jos kerran itse sieltä läksin", vastasi järkähtämätön Callum Beg.

"Ja mikä hän on miehiään?"

"Taitaapa olla Yrjö kuninkaan upseereja; etelään hän ainakin on menossa, ja hopeoita hänellä on aimo lailla eikä tunnu niitä kitsastelevan."

"Hän tahtoo oppaan ja hevosen täältä Edinburgiin?"

"Niin kyllä, ja joutuin olisi teidän ne toimitettava."

"Hm! hm! Siitä on saatava maksua."

"Siitä hän ei piittaa rahtuakaan."

"Hyvä on, Duncan — sanoitko nimesi olevan Duncan vai Donald?"

"Enhän toki — Jamie — Jamie Steenson — johan sen kuulitte."

Tämä viimeinen häikäilemätön kuje tyrmistytti mr. Cruickshanksin. Häntä tyydytti yhtä vähän herran harvapuheisuus kuin palvelijan rajaton aulius, minkä vuoksi lisäsikin laskua ja hevosenvuokraa sellaisella ylimääräisellä verolla, mikä saattoi korvata uteliaisuuden lieventymätöntä poltetta. Maksussa ei myöskään unohdettu, että nyt oli paastopyhä — mutta kuitenkaan ei lasku kaiken kaikkiaan noussut kaksinkertaista suuremmaksi.

Callum Beg tuli herralleen ilmottamaan tämän sopimuksen ja lisäsi: "Vanha konna aikoo itse lähteä mukaan."

"Sepä ei ole oikein hauskaa, Callum, eikä aivan turvallistakaan, sillä isäntäämme näyttää uteliaisuus tavattomasti vaivaavan; mutta matkamiehen on tyytyminen moisiin kiusoihin. Tässä, poikaseni, on sinulle lantti, juodaksesi Vich Ian Vohrin terveydeksi."

Callumin haukansilmät välkähtivät ilosta, nähdessään guinean kultakolikon. Hän kiirehti tallettamaan aarteen taskuunsa, ennättäen siinä jo sadattamaan saksilaisen housunlakkarin eli spleuchanin mutkikkuutta. Sitte hän älysi olevansa velvollinen korvaamaan tätä hyväntahtoisuutta, lähenteli Edwardia hyvin merkitsevä ilme kasvoillaan ja lausui omituisella äänenpainolla: "Jos tuo ikäloppu whig-tolvana on teidän armonne mielestä hiukankaan vaarallinen, niin voin huokeasti huolehtia hänestä, yhdenkään sielun tietämättä siitä mitään."

"Vai niin! Ja millä tavalla?"

"Minä itse", vastasi Callum, "voisin väijyä vähän matkaa kaupungin ulkopuolella ja köhnyttää miestä pikkaisen skene-occlella.

"Mikä onkaan skene-occle?"

Callum avasi takkinsa napit, nosti vasenta käsivarttaan ja viittasi, päätään pontevasti nyökäyttäen, pienen tikarin kahvaan, joka oli sievästi sujautettu mekon sisukseen. Waverley ensin luuli ymmärtäneensä väärin; hän tähysteli Callumin kasvoja tyystimmin ja havaitsi niiden kauneissa, vaikka ahavoittuneissa piirteissä juuri sen verran ilkikurisuutta, jota samanikäinen englantilainen poika olisi osottanut ehdottaessaan mentäväksi omenan varkaisiin.

"Luojan nimessä, Callum, ottaisitko hänet hengiltä?"

"Kyllä tosiaan", vastasi nuori hurjimus, "ja hänellä onkin se mielestäni ollut kylliksi kauvan, kun kerran pettää kunniallisia ihmisiä, jotka tulevat käyttämään hopeoitaan hänen ravintolassaan."

Edward näki väittelyt tehottomiksi ja tyytyi sen vuoksi vain käskemään Callumia luopumaan kaikista suunnitelmista mr. Ebenezer Cruickshanksin henkeen nähden. Asepoika näytti siihen suostuvan millänsäkään olematta.

"Herra tehköön tahtonsa mukaan; ei tuo vanha lurjus ole Callumille mitään pahaa tehnyt."

Mrs. Cruickshanks vihdoin toi päivällisen ja viinin, ja kaiken lopuksi tulivat ovelta sisälle Ebenezerin kookas, kömpelö vartalo ja jämeät kasvot. Vaikk'ei vuodenaika sellaista suojaa vaatinut, niin oli hänen yläruumiinsa kääriytynyt paksuun päällystakkiin, joka oli vyöllä kurottu tavallisen pukunsa yli. Pään ja hatun peitti kokonaan samasta aineesta tehty huppukaulus, trot-cozy, joka oli pantu leuan alle nappiin. Kädessä oli suuri messinkihelainen ratsuraippa, laihoja sääriä verhosivat tankinahkakotelot, jollaiset kiinnitetään satulannuppiin ja joissa jalat ovat kenkineen; ne olivat sivulta suljetut ruosteisilla solilla. Noin sonnustettuna harppoi hän keskilattialle ja julisti asiansa lyhyeen: "Hevoset ovat valmiit."

"Lähdette näköjään itse mukaan, isäntä?"

"Niin teen, Perthiin asti, missä saatte toisen oppaan Edinburgiin, jos tarpeelliseksi näette."

Ja hän ojensi Waverleyn silmien eteen laskun, jota oli pidellyt vasemmassa kädessään; samalla hän omin päin kaasi lasillisen viiniä ja joi hartaasti maljan yhteisen matkan menestykseksi. Waverley äimistyi miehen julkeutta, mutta kun heidän kumppanuutensa oli oleva lyhytaikainen ja hänelle hyödyksi, niin hän ei tehnyt siitä huomautusta, vaan maksoi laskun ja sanoi haluavansa heti lähteä taipaleelle. Hän siis nousi Dermidin selkään ja ratsasti ulos Kultahaarukan veräjästä. Häntä seurasi kuvaamamme puritaanimainen olento; hyvin työläästi ja aikaa haaskaten sekä "hyppäyskiven" eli matkustajien mukavuudeksi talon edustalle pystytetyn muurinnyppylän avulla oli hän laahautunut pitkäselkäisen, luisevan, varjoksi rääkätyn täysverisen kaakin satulaan, johon Waverleyn matkareppu oli sidottu. Vaikk'ei sankarimme ollut kovinkaan hilpeällä tuulella, niin hän ei hevillä kyennyt olemaan nauramatta uuden palvelijansa esiytymistä, kuvitellessaan millaista ällistystä hänen ilmaantumisensa kaikkine varuksineen olisi Waverley-Honourissa herättänyt.

Edwardin naurunhalu ei välttänyt Kultahaarukan arvoisan isännän silmää; syyn arvaten kipristi hän happamat farisealaiset kasvonpiirteensä vielä vihaisempaan viuruun ja päätti sydämessään, että nuori englantilainen oli tavalla tahi toisella kalliisti maksava halveksimisensa, jota näytti hänelle osottavan. Callumkin seisoi veräjän pielessä ja silmäili salailemattomassa riemussa mr. Cruickshanksin hullunkurista ulkomuotoa. Waverleyn ratsastaessa ohitse nosti hän kunnioittavasti hattuaan, läheni jaluksia ja pyysi häntä "olemaan varuillaan, jottei vanha whig-ilkiö tekisi jotakin konnankoukkua hänelle."

Waverley kiitti vielä kerran ja lausui hänelle jäähyväiset. Sitte hän ratsasti ripeästi eteenpäin, päästäkseen kuulemasta millaista remua lapset pitivät nähdessään vanhan Ebenezerin hytkähtelevän satulassa, vältellessään puoliksi kivetyn kadun antamia täräyksiä. Pian oli kylä useamman penikulman takana.

Waverleyn sävy ja käytös, vaan ennen kaikkea hänen kukkaronsa kiiltävä sisältö ja se huolettomuus, jolla hän näkyi sitä pitelevän, herätti suurta kunnioitusta hänen seuralaisessaan ja pelotti häntä yrittelemästä saada keskustelua syntymään. Sitä paitsi liikkuivat hänen omat ajatuksensa monenmoisissa oletuksissa. Matkamiehet kulkivat siis vaiteliaina, kunnes isäntä ilmotti, että hänen ratsunsa oli pudottanut etukavion kengän, jonka paikoilleen asettamisen hänen armonsa epäilemättä oli katsova velvollisuudekseen.

Tällaista lakimiehet nimittävät ongintakysymykseksi; sen tarkotuksena oli tiedustaa miten pitkälle Waverley alistuisi pikku petoksille. "Minunko velvollisuutenani olisi paikoilleen asettaa hevosesi kenkä, lurjus?" huudahti Waverley, väärin ymmärtäen viittauksen.

"Kieltämättä", väitti mr. Cruickshanks; "vaikk'ei siitä ollut mitään nimenomaista pykälää, niin eihän toki voida otaksua, että minä maksaisin hevoselleni teidän armonne palveluksessa sattuvat vahingot. Jos teidän armonne kuitenkin —"

"Hoo, tarkotat että kengittäjä on minun maksettavani; mutta mistä löydämme sellaisen?"

Iloissaan siitä ett'ei toinen ryhtynyt vastustelemaan vakuutteli mr. Cruickshanks hänelle, että Cairnvreckanin kylässä, jota olivat lähestymässä, osui onneksi olemaan oivallinen seppä; mutta kun hän oli tunnustajia, niin ei hän ollut lyövä naulaa kenenkään hevoseen sabattina tahi kirkkopaastona, joll'ei se ollut aivan ehdottoman pakollista, ja silloin hän vaati kuusi penceä kengältä. Puhujan omasta mielestä oli loppuhuomautus tärkein, mutta toinen ei näkynyt ottavan sitä kuullakseenkaan.

Kylään tultuaan he pian näkivät sepän talon. Ollen samalla ravintolakin, se oli kaksikerroksinen ja kohotti ylpeästi harmaiden liuskakivien kattamaa harjaansa ympäröivien olkikattoisten töllien yli. Vieressä oleva paja ei vähimmässäkään määrässä ilmaissut sitä sabattirauhaa ja lepoa, jota Ebenezer oli uumoillut ystävänsä hurskaudesta. Päin vastoin jyskyi siellä moukari ja alasin helähteli, palkeet puskuivat ja koko Vulkanuksen koneisto tuntui olevan täydessä käynnissä. Eikä työ näyttänyt olevan kotoista, rauhallista laadultaan. Seppämestari, jonka nimenä kyltissä oli John Mucklewrath. hääräsi kahden apulaisen kanssa korjailemassa, kiillottamassa ja terottamassa vanhoja muskotteja, pistooleja ja miekkoja, joita oli huiskin haiskin pajan pihatolla. Avoimessa katoksessa, jossa ahjo oli, tungeksi edes takaisin hyörivää väkeä, aivan kuin tärkeitä tietoja tuomassa ja saamassa; ja kun vain kerrankaan vilkaisi ihmisjoukkoihin, jotka rientelivät pitkin katuja tahi seisoskelivat ryhmiksi sulloutuneina, silmät seljällään ja kädet sojossa, niin huomasi että Cairnvreckanin yhteiskuntaa järisytteli jokin tavaton sanoma. "Täälläpä on jotakin uutta kuultavana", sanoi Kultahaarukan isäntä, häikäilemättä työntäytyen lyhtinaamoineen ja kaakkineen väkijoukon keskeen; "jotakin uutta on täällä, ja jos Luojani sallii, niin saanpa siitä ihan viipymättä tiedon!"

Waverley hillitsi uteliaisuutensa paremmin kuin hänen seuralaisensa, hyppäsi alas satulasta ja antoi hevosensa lähellä joutilaana vetelehtivän pojan pideltäväksi. Luonteessaan aikaisen nuoruuden kasvattamasta arkuudesta kaiketi johtui, että hän varsin vastahakoisesti kääntyi vieraan puoleen mitään satunnaistakaan tiedustusta varten, ennakolta silmäämättä hänen ulkomuotoaan ja sävyään. Hänen katseillaan etsiessään henkilöä, jota mieluimmin menisi puhuttelemaan, säästi ympärillä pärpättelevä hälinä suureksi osaksi kyselyjen vaivan. Nimet sellaiset kuin Lochiel, Clanronald, Glengarry ja muiden kuuluisain ylämaalaispäälliköiden joukossa Vich Ian Vohr olivat nyt joka miehen suussa; ja kaikkialla ilmaantuvasta säikystä päättäen olivat he aseellisten heimojensa etunenässä jo tunkeutuneet alamaahan tahi ainakin pelkäiltiin sen juuri parhaillaan tapahtuvan.

Ennen kuin Waverley ehti kuulustamaan yksityisseikkoja tunkeikse väkijoukon läpi vanttera, luiseva, karkeapiirteinen vaimo, noin neljänkymmenen ikäinen. Puku huljui hänen yllään kuin tadikon kärkeen ripustettuna, posket hohtivat tulipunaisina mikäli olivat noelta nähtävissä, ja pidellen korkealla ilmassa kaksivuotiasta lasta, jota tämän pelästyneestä kirkumisesta huolimatta hypitteli ylös alas, hän hihkaili niin kimeästi kuin suinkin kykeni:

"Kuulettekos nyt, mikä on karkaamassa niskaanne, te inisevät whig-rutaleet?" jatkoi syöjätär. "Kuuletteko, kuka on tulossa lyömään leipäläpenne umpeen?

Cairnvreckanin Vulkanus tunsi tämän raivottaren Venuksekseen ja muljautteli häneen kammottavan julmia silmäyksiä, muutamien kylänvanhinten kiirehtiessä väliin. "Ei hivaustakaan nyt, muori; kelpaako tällaisena aikana tahi tällaisena päivänä laulella mokomia rumia renkutuksia? — aikana, jolloin vihan viiniä sekottamattomana valetaan suuttumuksen maljaan, ja päivänä, jona maan tulisi nousta todistamaan vastaan paaviutta, prelaatteja, kveekareja, itsenäisiä, ylivaltaa, erastianilaisuutta ja antinomianisuutta — sekä kaikkia kirkon erehdyksiä vastaan?"

"Ja minä annan palttua kaikille whig-jaarituksillenne", pauhasi jakobiitti-sankaritar, "ja presbyteerisyydellenne, senkin keropäät, ääliöt köntykset. Oh hoh, luuletteko että kiltteihin pukeutuneet pojat piittaavat pienintäkään teidän synoodeistanne, parannuspaastoistanne ja katumustuoleistanne? Hornan kita ne periköönkin! Moni kunniallisempi vaimo on raahustettu sinne istumaan, kuin kukaan tämän maan whigien kainalokumppani. Minä itse —"

Nyt John Mucklewrath alkoi vedota aviolliseen valtaansa, pelätessään eukkonsa käyvän paljastelemaan omakohtaisia yksityisseikkoja. "Mene kotiin, ja h——i sinut korjatkoon (että minun niin pitikin sanoman) ja pane kaurakeitto tulelle."

"Ja sinä sen päiväinen höhlä", vastasi hänen hellä puolisonsa ja kohdisti raivonsa, joka tähän asti oli haihatellut umpimähkään koko väkijoukon yli, yht'äkkiä ja riehuvan rajuna luonnolliseen uomaansa, "sinä toljotat siinä vasaroimassa kapistuksia hulluille, jotka eivät niitä sinä ilmoisna ikänä uskalla napsutella ylämaalaiseen päin, sen sijaan että voisit ansaita leipää perheellesi ja kengittää tämän vast'ikään pohjoisesta tulleen pulskin nuoren herrasmiehen ratsun! Takaanpa ettei hän ole Yrjö kuninkaan kurjaa joukkiota, vaan joku uljas Gordon vähintäinkin!"

Kansan katseet suuntausivat nyt Waverleyhin, joka käytti tilaisuutta pyytääkseen seppää kiireesti kengittämään oppaansa hevosen, hän kun halusi jatkaa matkaansa; sillä hän oli kuullut kylliksi, tajutakseen että oli vaarallista viipyillä tässä paikassa. Seppä tähysteli häntä katsein, joiden äkää ja epäluuloa ei vähentänyt se että hänen vaimonsa pontevasti puolsi Waverleyn pyyntöä. "Kuuletko mitä tämä kaunis nuori herra sanoo, sinä velmuileva juoppolalli?"

"Ja mikä on nimenne, sir?" kysyi Mucklewrath.

"Eihän se sinun asiasi ole, ystäväni, kunhan työsi maksan."

"Mutta se saattaa olla valtion asia, sir", vastasi muuan vanha maamies, joka haiskahti pitkän matkan päähän whiskyltä ja sysiltä; "ja luulenpa että viivytämme matkaanne, kunnes olette käynyt lairdin pakinoilla."

"Teidän tosiaan", lausui Waverley ylpeästi, "käynee sekä vaikeaksi että vaaralliseksi minua pidättää, jollette voi esittää laillista valtuutta siihen."

Väkijoukko oli tuokion ääneti, ja sitte alkoi kuulua kuhinaa kaikkialta: "Sihteeri Murray:" "loordi Lewis Gordon:" "ehkäpä chevalier itse!" Sellaisia oletuksia pyöri ihmisten mielissä, ja oltiin nähtävästi yhä taipuvampia vastustelemaan Waverleyn lähtöä. Hän yritti tyynesti huomautella heidän joutavaa luulotteluaan, mutta hänen vapaaehtoiseksi liittolaisekseen lyöttäytynyt mrs. Mucklewrath yhtyi juttuun niin mahtavalla pauhinalla, että hänen selityksensä hupenivat kuulumattomiin; intoilijan kaikki kiivaus joutui Edwardin vastuulle niiden mielestä, joita se kohtasi. "Tekö pysäyttäisitte minkään herrasmiehen, joka on prinssin ystäviä?" sillä hänkin oli omaksunut yleisen mielipiteen Waverleystä, vaikka toisessa mielessä. "Uskaltakaahan vain koskea häneen!" kiljaisi hän, harittaen pitkät ja jäntevät sormensa, joiden kynsiä olisi kotkakin voinut kadehtia. "Viskaan kymmenen käskyäni ensimäisen ilkiön tauluun, joka nostaa sormensa häntä vastaan."

"Mene kotiin, muori", virkkoi ennenmainittu maamies; "parempi olisi sinun olla kohdittelemassa miehesi lapsia kuin karjumassa meiltä täällä korvat lukkoon."

"Hänen kakaroitaan kaitsemassa?" vastasi amatsooni irvistäen miehelleen sanomattoman halveksivasti. "Hänen kakaroitaan!

Tämä laulunpätkä pani kuulijakunnan nuoremman osan väkisinkin tirskumaan, vaan teki myös kerrassaan lopun kiusatun miehen kärsivällisyydestä. "Perhana soikoon, syöksenpä tämän kuuman raudan hänen kidastaan alas!" ärjäisi hän, vimmansa hullaannuttamana siepaten ahjosta rautakangen; ja olisi kenties täyttänyt uhkauksensa, joll'ei osa väkeä olisi häntä pidättänyt, toisien yritellessä saada riehujaa loittonemaan.

Waverley jo aikoili lähteä pakosalle hämmingissä, vaan ei nähnyt hevostaan missään. Vihdoin hän etäämpänä havaitsi uskollisen seuralaisensa, Ebenezerin, joka oli vetäytynyt molempien ratsujen kanssa pois tungoksesta heti kun näki mille tolalle asiat alkoivat kääntyä. Waverleyn moneen kertaan huudellessa tuomaan hevostaan vastaili hän vain: "Ei, ei! Joll'ette ole kirkon ja kuninkaan ystävä ja sen vuoksi joudutte kiikkiin, niin olette vikapää kunniallisten miesten edessä vastaamaan sopimuksen rikkomisesta; ja minulla on valta pitää ratsu ja reppu vahingoistani ja kuluistani, koskapa hevoseni ja minä menetämme huomisen päivätyön, ehtoopäiväsaarnasta puhumattakaan."

Tungoksen tuuppimana joka puolelta ja joka hetki väkivaltaa odotellen menetti Edward lopulta kärsivällisyytensä ja päätti yrittää säikytellä väkijoukkoa. Hän veti esille taskupistoolin, ja uhkasi toiselta puolen ampua jokaisen, ken uskaltaisi pysäytellä häntä, ja toiselta puolen vannoi samaa tuomiota Ebenezerille, jos tämä veisi ratsuja askeleenkaan paikaltaan. Viisas Partridge sanoo, että mies pistooli kädessä on sadan aseettoman vastus, sillä vaikka hän voi ampua ainoastaan yhden joukosta niin pelkää vähän kukin olevansa tuo kovaonninen yksilö. Cairnvreckanin rynnäkkö olisi sen vuoksi kaiketi hajaantunut, eikä Ebenezer, jonka luonnollinen kelmeys oli vaalennut kolmin verroin aaveellisemmaksi, olisi rohjennut vastustella noin lujaa määräystä. Mutta kylän Vulkanuksessa kiehui vimmattu kiihko purkaa aviosiippanansa herättämää raivoa, ja hän hyökkäsi halukkaasti Waverleytä vastaan, tulikuuma rautakanki kädessään, niin päättäväisen näköisenä, että toisen oli henkeään puolustaakseen laukaistava pistoolinsa. Onneton mies kaatui; ja kun Edward, luonnollista kyllä, kauhistui moista tapausta, saamatta vedetyksi miekkaansa huotrasta tahi siepatuksi toista pistoolia, niin väestö syöksähti hänen kimppuunsa, riisti aseet ja oli ryhtymäisillään häntä rusikoimaan, mutta silloin saapui paikalle muuan kunnianarvoisa hengen mies, pitäjän pastori, ja tämän esiintyminen hillitsi heidän raivonsa.

Tämä arvokas mies (ei mikään Goukhtrapple eikä Rentowel) oli kansan kunnioittama, vaikka saarnasi kristinopin käytännöllistä puolta yhtä paljon kuin sen oppikaavojakin, ja säätyluokatkin pitivät häntä samaten arvossa, joskaan hän ei hivellyt niiden lahkolaisaatteita, muuttaen evankeliumin julistamisen yleisen siveyden juurruttamiseksi. Varmaankin oli tämä uskon ja käytännön yhteytymä hänen opetustavoissaan syynä siihen, ett'en ole voinut saada selville, kuuluiko hän kirkon evankeeliseen vai maltilliseen puolueeseen — vaikka hänen muistonsa on Cairnvreckanin aikakirjoissa erikoisena ajanjaksona, jotta pitäjäläiset puhuessaan kaikesta kuusikymmentä vuotta takaperin sattuneesta mainitsevat sen tapahtuneen "hyvän, mr. Mortonin aikaan".

Mr. Mortonin oli hälyyttänyt paikalle pistoolin laukaus ja pajan ympärillä lisääntyvä mellakka. Ensin käskettyään ympärillä olevia pidättämään Waverleyn, vaan välttämään kaikkea väkivallantekoa, kääntyi hän hoitelemaan Mucklewrathia, jonka elottomalta näyttävän ruumiin yli hänen vaimonsa oli äkillisessä tunteiden pyörähdyksessä viskautunut, itkien, jollotellen ja kutrejaan reviskellen aivan kuin järkensä menettänyt. Kun seppä nostettiin pystyyn, niin havaittiin heti ensiksi, että hän oli hengissä, ja toiseksi, että hän oli pysyväkin hengissä yhtä kauvan kuin joll'ei olisi konsanaan pistoolinlaukausta kuullutkaan. Pelastus oli ollut täperä kuitenkin; luoti oli hiipaissut ohimoa ja tuuperruttanut hänet kotvaseksi, ja tätä horrostilaa vielä jonkin verran olivat kauhu ja ällistys pidentäneet. Nyt hän nousi kostamaan Waverleylle ja työläästi taipui mr. Mortonin ehdotukseen, että muukalainen vietäisiin lairdin eteen, jotta tämä rauhantuomarina ottaisi asiasta huolta pitääkseen. Muutkin saapuvilla olijat kannattivat ehdotettua menettelytapaa yksimielisesti, ja niin sitä marssittiin miesjoukolla noin puolen penikulman päässä olevaan Cairnvreckanin hoviin.