XXXIII. Odottamaton pula.

Kun taistelu oli tauonnut ja kaikki jälleen järjestymässä, niin Bradwardinen parooni, päivän velvollisuuksista suoriutuneena ja joukkonsa sijoteltuaan sopiviin asemiin, etsi käsiinsä Glennaquoichin päällikön ja Edward Waverleyn. Edellisen hän tapasi täydessä puuhassa ratkaisemassa heimolaistensa keskuudessa syntyneitä kiistoja etevämmyydestä ja uroteoista sekä saaliinjaosta nousseita tärkeitä ja epäilyttäviä kysymyksiä. Viimeksi mainituista pulmallisin koski kultakelloa, joka vielä äsken oli ollut jonkun englantilaisen upseerin. Se riitapuoli, jota vastaan tuomio langetettiin, lohduttausi sillä, että "hän (s.o. kello, jonka otaksui eläväksi olennoksi) kuoli sinä samana yönä, jona Vich Ian Vohr hänet Murdochille antoi"; koneisto oli näet vetämättä jääneenä seisahtunut.

Heti tämän vaikean kysymyksen ratkaistuaan astui Bradwardinen parooni molempain nuorten miesten luokse, huolestunut, vakava ilme kasvoillaan. Hän hypähti vaahtoavan ratsunsa selästä maahan, jättäen sen renkinsä vaalittavaksi. "Minä en useasti kiroa, mies", virkkoi hän palvelijalle, "vaan jos rupeat koiruuksiisi ja jätät Berwik-paran sukimatta, saalista etsiäksesi, niin lempo minut vieköön, joll'en väännä niskojasi nurin." Hän silitti hellästi elukkaa, joka oli hänet kantanut päivän vaivojen ja vaarojen läpi, ja pari hyväilysanaa sille hyvästiksi lausuttuaan huudahti: "No, hyvät, nuoret ystäväni, olipa tämä kunniakas ja ratkaiseva voitto, mutta nuo ratsumieskonnat vain pakenivat liian pian. Olisin halunnut näyttää teille proelium equestre'n eli ratsastajataistelun hyvät puolet: nyt on noiden raukkamaisuus lykännyt toistaiseksi sen, mitä minä pidän sodankäynnin ylpeytenä ja kauhuna. Ja näin olen nyt minäkin vielä kerran joutunut taistelemaan vanhassa kiistassamme, vaikka myönnänkin, ett'en voinut niin suin päin syöksyä taistelun tulisimpaan tuoksinaan, koska velvollisuutenani oli pitää koossa sitä kourallista, mitä meillä oli ratsuväkeä. Eikä yksikään ritari saisi nureksia toveriensa saavuttamaa kunniaa, vaikkapa heitä käskettäisiin kolmin verroin suurempiin vaaroihin kuin hän; saattaahan toisella kertaa, Jumalan avulla, hänelle sattua toveriensa onni. — Mutta, Glennaquoich, ja te, mr. Waverley, pyydän teitä antamaan minulle parhaan neuvonne eräästä perin painavasta asiasta, joka syvään koskee Bradwardinen suvun kunniaa. — Suokaa siis anteeksi, vänrikki Maccombich, ja te, Inveraughlin, ja te, Edderalshendrach, ja te, sir."

Viimeksi puhuteltu oli Ballenkeiroch, joka entisajan sissikahakassa paroonin kädellä tapahtunutta poikansa kuolemaa muistellen vilkkui häneen hurjaa uhmaa välähtelevin katsein. Parooni oli nopea kuin salama pikaistumaan ja rypisti jo silmäkulmiaan, mutta Glennaquoich veti pois majurinsa ja päällikön käskevään tapaan huomautteli hänelle miten hullua oli tällaisena hetkenä uudistella vanhaa riitaa.

"Maa on raatojen peitossa", mutisi vanha vuoristolainen, ynseästi kääntyen pois, "yksi lisää olisi mennyt muun mukana, ja se olisi ollut Bradwardinen tahi minun. Mutta sinun vuoksesi, Vich Ian Vohr, se sikseen jääköön."

Päällikkö koetti ukkoa lepytellä, viedessään hänet joutuin pois. Palattuaan hän matalalla äänellä huomautti paroonille: "Se on Ballenkeiroch, jonka poika kaatui tuossa onnettomassa jutussa kahdeksan vuotta takaperin."

"Ahaa!" sanoi parooni, ja hänen kasvonpiirteittensä ankaruus suli oitis; "paljon voin sietää mieheltä, jolle olen niin ikävän onnettomuuden tuottanut. Teit oikein siinä, että selitit minulle asian, Glennaquoich; katsokoon nyt minuun mustana kuin keskiyö Martinpäivän aikaan, eikä Cosmo Comyne Bradwardine väitä hänen väärin tekevän. Oi, minulla ei miehistä perillistä ole, ja pitäisipä minun siis kärsiä miestä, jonka olen lapsettomaksi tehnyt — vaikka tiedättehän, että jälkeenpäin järjestin asian teidän kanssanne, suorittamalla sakkoa. — No niin, minulla, kuten sanoin, ei ole miesperillistä, mutta kuitenkin tulee minun ylläpitää sukuni kunniaa; ja siinä suhteessa pyysin erityistä ja yksityistä tarkkaavaisuuttanne."

Jännitetyn uteliaasti odottivat molemmat nuoret miehet hänen asiansa kuullakseen.

"En epäile, pojat, sitä", alotti hän, "että kasvatuksessanne on pidetty huolta läänityssopimusten oikean luonteen selvittämisestä ja valaisemisesta?"

Fergus pelkäsi loppumatonta selittelyä ja vastasi: "sen me tunnemme varsin tarkoin, parooni", nyhjäisten Waverleytäkin vaikenemaan tietämättömyytensä.

"Ja kaiketi tiedätte, että Bradwardinen paroonius on asetettu eräälle kyllä kunnialliselle, vaan laatuaan erikoiselle pohjalle. Sehän nimittäin on blancum, eli kuten Craig mieluummin soisi sanottavan francum, vapaa läänitys, pro servitio detrahendi, seu exuendi, caligas regis post battalliam." Tässä Fergus iski haukansilmänsä Edwardiin, melkein huomaamattomasti kohauttaen kulmakarvojaan, toistaen saman liikkeen hartioillaan. "Mutta tässä asiassa juohtuu mieleeni kaksi epätietoista kohtaa. Ensinnäkin, tuleeko tämä palvelus eli läänitystoimi missään tapauksessa prinssille, kun sanat kuuluvat, per expressum, caligas REGIS, itse kuninkaan saappaat; ja pyydän teitä lausumaan siitä mielipiteenne, ennenkuin jatkamme pitemmälle."

"No, hänhän on hallitseva prinssi", vastasi Mac-Ivor, kiitettävällä tahdonvoimalla pitäen kasvonsa tyyninä; "ja Ranskan hovissa osotetaan sijaishallitsijaakin kohtaan kaikkea sitä kunnioitusta, mikä kuninkaalle kuuluu. Sitäpaitsi, jos minun tulisi jommaltakummalta vetää saappaat jalasta, niin tekisinpä sen palveluksen nuorelle chevalierille kymmenen kertaa halukkaammin kuin hänen isälleen."

"Niin kyllä, vaan minä en puhu yksilöllisistä haluista. Kuitenkin on minulle hyvin tärkeätä se mitä kerrotte Ranskan hovitavoista. Ja epäilemättä prinssi, alter ego'na lienee oikeutettu vaatimaan kruunun suurten alustalaisten homagiumia, koskapa kaikki uskolliset alamaiset sijaishallitusvaltuudessa käsketään häntä kunnioittamaan kuin kuningasta itseään. Kaukana siis minusta olkoon hänen valtansa loiston vähentäminen pidättämällä tätä kunnioituksen toimenpidettä, joka niin erityisesti ylentää sitä, sillä epäilenpä tokko Saksan keisarinkaan saappaita riisuu vapaavaltakunnan parooni. Mutta tässäpä on toinen vaikeus — prinssi ei käytä saappaita, vaan ainoastaan ylämaalaisia töppösiä sääryksineen."

Tämä viime pulma oli vähällä mullistaa Ferguksen totisuuden.

"Tosiaan, parooni", virkahti hän, "tunnettehan sananparren: 'paha on riisua housuja ylämaalaiselta', ja saappaat ovat tässä yhtä lujassa."

"Sana caligae kuitenkin", jatkoi parooni, "tarkottaa alkuperäisessä merkityksessään pikemmin sandaaleja, vaikka myönnänkin että se perhetarustossamme, jopa vanhoissa asiapapereissammekin selitetään saappaiksi; ja Caius Caesar, Caius Tiberiuksen veljenpoika ja seuraaja, sai lisänimen Caligula a caligulis, sive caligulis levioribus, quibus adolescentior usus fuerat in exercitu Germanici patris sui. Ja caligae olivat myöskin käytännössä luostariveljeksillä, sillä eräästä vanhasta Pyhän Benediktuksen sääntökirjasta St. Amandin luostarissa luemme, että caligae sidottiin nauhoilla."

"Se soveltuu töppösiin", arveli Fergus.

"Totta kyllä, hyvä Glennaquoich, ja sanat ovat aivan selvät: caligae dictae sunt quia ligantur; nam socci non ligantur, sed tantum intromittuntur, s.o. caligae saavat nimensä nauhoista, joilla ne sidotaan, kun socci — jotka voinevat olla samaa kuin meidän tallukkamme, joita englantilaiset nimittävät tohveleiksi — vain sujautetaan jalkaan. Valtakirjan sanat myös suovat vaihtoehdon: exuere, seu detrahere, s.o. avata, kuten sandaaleista eli töppösistä puhuen, ja vetää pois, mikä taasen soveltuu saappaisiin. Kuitenkin haluaisin enemmän valaistusta tälle asialle, mutta pelkäänpä ettei täällä päin ole löydettävissä ketään oppinutta asiantuntijaa de re vestiaria.

"Suuresti sitä epäilen minäkin", virkkoi päällikkö, silmäillessään pitkin lakeutta hajaantuneita ylämaalaisia, jotka saaliinensa olivat palaamassa leiriin, "vaikka res vestiariasta itsestään näkyy tällä erää olevan suuri kysyntä."

Kompaa kunnioitti parooni hymyilyllä, vaan palasi heti takaisin asiaan, joka näytti olevan hänelle mitä vakavinta laatua.

"Rättäri Macwheeble kyllä on sitä mieltä, että tämä kunniapalvelus on sen luontoinen, että se tehdään si petatur tantum, ainoastaan jos hänen kuninkaallinen korkeutensa vaatii kruunun vasallilta tätä mieskohtaista velvollisuuden osotusta; ja hän todellakin osotti minulle Dirletonin 'Epäilyksistä ja Kysymyksistä' tapauksen Grippit versus Spicer, koskeva maatilan peruutusta ob non solutum canonem, s.o. läänitysveron laiminlyönnin vuoksi, veron ollessa kolme pippurijyvää vuodessa, mitkä arvioittiin seitsemäksi kahdeksas-osaksi penniä Skotlannin rahaa, ja siinä kuitenkin vastaaja vapautettiin. Mutta minä katson varmimmaksi itse tarjoutua tekemään prinssille tämän palveluksen ja olla valmiina siihen. Kuitenkin pidän samalla huolta siitä, että rättärini silloin on saapuvilla, mukanaan protestikirja, jonka hän tässä on laatinut — (tässä parooni veti paperikääryn povitaskustaan) — ja jossa lausutaan, että 'jos hänen kuninkaallinen korkeutensa näkee hyväksi vastaanottaa muuta apua caligae'nsa (merkitkööt ne sitte saappaita tahi töppösiä); riisumisessa kuin sanotun Bradwardinen paroonin, niin se ei ole millään muotoa vahingoittava tahi ehkäisevä sanotun Cosmo Comyne Bradwardinen oikeutta samaan palvelukseen tulevaisina aikoina; eikä se ole antava kenellekään kamariherralle, kamaripalvelijalle, squirelle tahi hovipojalle, jonka apua hänen kuninkaallinen korkeutensa saattaa suvaita käyttää, minkäänlaista oikeutta, nimeä tahi vaatimusta sanotun Cosmo Comyne Bradwardinen tilaan ja Bradwardinen parooniuteen, kaikkineen mitä siihen kuuluu ja mikä ylempänä mainittu on'."

Fergus ylisti tätä toimenpidettä sydämensä pohjasta ja parooni lausui heille ystävälliset hyvästit, tyydytetyn turhamaisuuden myhäilyn kirkastaessa järeitä kasvojaan.

"Eläköön rakas ystävämme parooni", huudahti päällikkö Bradwardinen poistuttua kuuluvista; "hullunkurisempaa äijää ei ole Tweedin pohjoispuolella! Harmittaa kun en huomannut hänelle ehdottaa, että olisi tänä iltana saapunut prinssin iltaseurueeseen saapaspihti kainalossa. Varmaankin hän olisi suostunut, kunhan olisin pitänyt naamani totisena."

"Mutta miten voi sinua huvittaa pilanteko noin suopeasta ja arvokkaasta miehestä?"

"Suo anteeksi, Waverley, mutta sinähän yrität olla yhtä naurettava kuin hänkin. Etkö siis älynnyt, että mies on kaikesta sielustaan kiintynyt tuohon saapasjuttuun? Hän on pikku lapsesta asti kuullut ja ajatellut sitä maailman suurimpana etuoikeutena ja juhlallisimpana mainetyönä; ja pidänpä epäilemättömänä, että juuri sen saavuttamiseksi hän etupäässä ryhtyikin aseisiin. Usko minua, jos olisin yrittänyt pidättää häntä noin saattamasta itseään naurun alaiseksi, niin olisi hän pitänyt minua tietämättömänä, nenäviisaana narrina, tahi kenties joutunut kiusaukseen leikata kurkkuni poikki — jollaisen huvin hän oli jo kerran suoda itselleen erään muodollisen seikan johdosta, joka ei hänen silmissään kuitenkaan ollut puoleksikaan niin tärkeä, kuin nyt tämä saapas- tahi töppös-ongelma. Mutta minunpa täytyy mennä pääkortteeriin valmistamaan prinssiä tätä merkillistä kohtausta varten. Tietoni on varmaankin tervetullut, sillä se suo hänelle sydämmellisen naurun tällä haavaa ja saa hänet varomaan nauramasta hetkellä, jolloin se olisi sangen mal à propos. Näkemään asti siis, Waverley."