LI.

Macwheeble, joka ei enää ollut komisario eikä rättäri, oli säästynyt rangaistuksilta sen johdosta, että ajoissa oli luopunut kapinoitsijain puolueesta ja itsessään oli niin mitätön mies.

Edward tapasi hänet konttorissaan aivan kuin hautaantuneena papereihin. Hänen vieressään oli suuri vati kauravelliä ja sen vieressä sarvilusikka. Tarkastellen laajaa asiakirjaa hän tavantakaa pisti lusikallisen mainittua ravintoa mahtavaan suuhunsa. Pyöreämahainen viinapullo viittasi joko siihen, että hän jo oli ehtinyt kulauttaa aamutuimaansa, tai siihen, että hänellä oli aikomuksena sillä keinoin auttaa kauravellin sulamista; mahdollisesti tapahtui kumpikin. Hänen yömyssynsä ja aamutakkinsa oli värjätty mustiksi, jott'ei niiden entinen väri muistuttaisi hänen onnetonta retkeään Derbyyn. Vielä on lisättävä, että naama oli silmiä myöten nuuskassa ja kädet ranteisiin saakka musteessa. Epäillen hän katsahti Waverleyhin, kun tämä lähestyi vihreää aitausta, joka rahvaasta erotti hänen kirjotuspöytänsä. Ei mikään niin harmittanut rättäriä kuin että joku entisistä onnettomuustovereista yritti uudistaa tuttavuutta hänen kanssaan. Mutta tämähän on rikas englantilainen — eipä voi tietää, missä tilassa hän nyt on — sitä paitsi paroonin ystävä — miten on nyt meneteltävä?

Näiden mietteiden saattaessa mies paran naaman ihan naurettavan hämille ajatteli Waverley sitä asiaa, jonka aikoi hänelle ilmottaa ja joka oli niin ilmeisessä ristiriidassa näkemänsä ilmiön kanssa, että hänen teki kovin mieli purskahtaa nauramaan. Kun Macwheeble ei voinut kuvitella, että vaaran uhkaama tai köyhyyden rasittama ihminen saattaisi nauraa, sai hänen mielensä Edwardin kasvoissa ilmenevästä naurunhalusta entisen rauhansa, ja toivotettuaan vieraansa tervetulleeksi hän tiedusti, saisiko tarjota jotakin suurukseksi. Ennen kaikkea selitti nyt Waverley, että hänellä oli muuan yksityinen asia ilmotettavana, jonka vuoksi hän lukitsi oven. Tämä varovaisuus ei miellyttänyt Duncania, koska se viittasi vaaraan.

Varmana siitä, että Macwheebleen voi luottaa, koska tämän etu vaati pysymään uskollisena, kertoi Edward hänelle nykyisestä tilastaan ja vastaisista aikeistaan. Rättäri kauhistui kuullessaan, että Waverley yhä oli rangaistavien listalla — huokasi helpotuksesta, kun tuli puhe passista — hieroi ihastuneena käsiään saadessaan tietää vieraansa nykyisen rikkauden — tuijotti silmät selällään, kun toinen mainitsi vastaisia loistavia suunnitelmiaan — ja hurmaantui kuin mielipuoli kuullessaan, että Edward aikoi jakaa tulevaisuutensa Rose Bradwardinen kanssa. Silloin Macwheeble ponnahti kolmijalkaiselta tuoliltaan pystyyn, singahutti paraan tekotukkansa ulos ikkunasta, kun pöytä, jolla se oli, sattui hänen tielleen, heitteli myssyään kattoon asti ja otti taas ilmasta kiinni, vihelsi "Tullochgorumia", suoritti ylämaalaisen tanssin ja heittäytyi sitte hengästyneenä istumaan, yhä ähkien: "Lady Waverley! Kymmenentuhatta vuodessa vähintäin! Herra varjelkoon vähäistä ymmärrystäni!"

"Aamen koko sydämestä", sanoi Waverley; "mutta ryhtykäämme nyt itse asioihin." Näillä sanoilla oli rauhottava vaikutus, ja rättäri tarttui kynään, taivutti puoleen tusinaan arkkia runsaat reunat, otti kirjahyllyltä esille lainopillisen käsikirjan, jonka avasi naimakaaren kohdalta, ja valmistautui laatimaan, kuten itse selitti, "pikkuisen naimakontrahdin, joka estäisi kihlatut purkamasta liittoansa".

Waverleyn oli hieman vaikeata saada häntä tajuamaan, että asia ei vielä ollut niin pitkällä. Sitä vastoin tarvittiin Macwheeblen apua siihen, että Edwardin olo toistaiseksi saataisiin turvatuksi; sitä varten hänen pitäisi kirjottaa upseerille Tully-Veolaniin, että englantilainen aatelismies mr. Stanley, eversti Talbotin sukulainen, nykyään on kauppa-asiain vuoksi Macwheeblen luona ja lähettää kapteeni Fosterille passinsa nähtäväksi, kun hyvin tietää maassa vallitsevan levottomuuden. Tähän kirjeeseen saatiin kohtelias vastaus, johon liittyi kutsumus päivälliselle, mutta kuten lukija arvannee, ei kutsua noudatettu, kun muka oli kovin kiireellisiä toimia.

Sitte Waverley pyysi Macwheeblea lähettämään hevosmiehen sille postiasemalle, jonne eversti Talbot aikoi osottaa kirjeensä, ja terottamaan miehelle, että oli perillä oltava kunnes postissa saapuisi kirje mr. Stanleylle ja sitte kiireimmiten se tuotava Pikku-Veolaniin. Rättäri lähti heti hakemaan palvelijaansa Jock Scrieveriä, ja pian istuikin Jock valkean ponin selässä. Kun Waverley sitte kysyi rättäriltä, oliko tämä hiljakkoin saanut mitään tietoja Glennaquoichin päälliköstä, vastasi Macwheeble:

"En sanaakaan; olen vaan kuullut hänen yhä olevan Stirling Castlessa odottaen hirttämistään. Minä en hänelle ole mitään pahaa toivonut, mutta nyt soisin, ett'ei hän sieltä pääsisi taas meitä rasittamaan väkivaltaisilla toimillaan, kiskomisillaan ja ryöstöillään, eivätkä nekään, joita hän voi yllyttää kimppuumme. Sitä paitsi hän ei osannut säilyttää rahoja mitä kerran oli saanut, vaan tuhlasi ne kaiken maailman tietä. Minä puolestani en tahdo enää nähdä punatakkeja — ne tarraavat kiinni kuin piki ja terva! Ja vaikka saisikin käteensä tuomion, jolla ne velvotetaan korvaamaan tuottamansa vahingot, mitä se auttaa? Eihän niillä raukoilla nyt ole pennin syrjääkään!"

Näin puhellessa aika kului päivällisiin asti; sillä välin Macwheeble oli vielä luvannut keksiä keinon, miten ilman vaaraa voitaisiin esittää Edward Duchranissa, jossa Rose nykyään oleskeli. Päivällinen oli juuri katettu ja isäntä kiersi par'aikaa korkkiruuvia viinipullon suuhun, kun akkunan ohitse nelisti valkea poni ja Jock Scriever heti sen jälkeen astui sisään, mukanaan kirje mr. Stanleylle. Kuoressa oli eversti Talbotin sinetti. Edwardin sormet vapisivat sitä avatessaan. Sieltä tuli esille kaksi virallista asiakirjaa taitettuina ja sinetitettyinä. Rättäri kiiruhti niitä katsomaan ja luki toisessa sanat: "Hänen kuninkaallisen korkeutensa armon on saanut Cosmo Comyne Bradwardine Esq., tavallisesti nimitetty Bradwardinen parooniksi, joka oli tuomittu osallisuudestaan viime kapinaan." Toinen paperi osottautui armahduskirjaksi Edward Waverleyn hyväksi.

Eversti Talbotin kirje kuului seuraavasti:

"Rakas Edward!

Olen juuri tänne saapunut, mutta saanut toimeni jo suoritetuksi. Heti kävin hänen kuninkaallisen korkeutensa puheilla, mutta hän ei ollut vähääkään suosiollinen aikeilleni. Hänen luotaan oli juuri tullut muutamia skotlantilaisia aatelismiehiä. Tervehdittyään minua suopealla tavallaan hän lausui: 'Uskotteko, Talbot, että luonani juuri kävi puoli tusinaa arvokkaimpia ylimyksiä ja hallituksen ystäviä Forthin pohjoispuolelta, muiden mukana majuri Melville, ja he saivat minulta houkutelluksi suojeluskirjeen ja lupauksen vastaisesta armahduksesta tuolle itsepintaiselle ja vanhalle kapinoitsijalle, jota nimitetään Bradwardinen parooniksi. He väittivät, että hänen ylevä luonteensa ja se huolenpito, jota hän on osottanut eräille kapinoitsijain käsiin joutuneille miehillemme, puhuvat hänen hyväksensä varsinkin kun maatilain menettäminen jo on riittävä rangaistus. Rubrick on luvannut pitää häntä kotonaan kunnes maassa jälleen on rauha, mutta minusta tuntuu kovalta, että minut ihan kuin pakotetaan antamaan anteeksi sellaiselle leppymättömälle vihamiehelle'. Hetki ei näyttänyt siis lainkaan soveliaalta esittääkseni omat toivomukseni. Kuitenkin lausuin iloni siitä, että hän suostuu sellaisiin anomuksiin, koska se rohkaisee minua tuomaan esille samanlaisen asian. Hän vihastui, mutta minä en hellittänyt; uskalsinpa vaatimattomasti mainita ulkomailla tekemiäni palveluksia ja nojasin hänen vakuutuksiinsa suosiosta ja ystävällisyydestä. Tästä hän joutui hämilleen, mutta pysyi jyrkkänä. Silloin viittasin siihen, miten viisasta valtiolliselta kannalta olisi suojella tyytymättömien juonilta setänne suuren omaisuuden perillistä. Myöskin huomautin olevani suuressa kiitollisuudenvelassa sir Everardille ja varsinkin teille, ja pyysin ainoaksi palkkioksi toimistani, että hän antaisi minulle tilaisuutta osottaa teille kiitollisuuttani. Kun hän sittenkin epäili, vedin viimeisenä keinonani esille upseerivaltakirjani ja sanoin: 'Koska kuninkaallinen korkeutenne näin pakottavissakaan asianhaaroissa ei katso minun ansaitsevan armoa, joka on suotu toisille, täytyy minun alamaisimmasti anoa, että saan jättää takaisin valtakirjani ja luopua virastani'. Tämä oli hänestä odottamatonta; hän käski minun pitämään valtakirjani, ylisti toimiani ja — suostui pyyntööni. Te olette siis jälleen vapaa mies; minä olen puolestanne luvannut, ett'ette vast'edes unhota mitä olette hallituksen armolle velkaa. Näette siis, että minun prinssini voi olla yhtä jalomielinen kuin teidän. Ystäväni kenraaliajutantti on minulle hankkinut jäljennöksen paroonin suojeluskirjasta (alkuperäinen kappale on majuri Melvillellä) ja lähetän sen nyt teille, sillä tiedän teille tulevan suurta iloa, kun ensimäisenä saatte hänelle ilmottaa tämän ilosanoman — jos nimittäin tapaatte paroonin. Tietysti hän sitte heti lähtee Duchraniin, viipyäkseen siellä muutamia viikkoja Rubrickin luona. Te voitte häntä saattaa sinne ja oleskella siellä viikon, koska muuan nuori, kaunis neitokin kuuluu siellä olevan. Sitäpaitsi voin teille mainita, että jos edistytte tämän neidon suosiossa, se ilahuttaisi suuresti sir Everardia ja mrs. Rachelia; kumpikaan ei usko teidän tulevaisuutenne samoin kuin kolmen takajaloillaan seisovan lumikon kohtalon olevan täysin turvassa, ennenkuin heille esitätte Edward Waverleyn puolison. Käyttäkää siis aikaa hyväksenne, sillä viikon kuluttua teidän on lähdettävä Lontooseen ajaaksenne omaa asiaanne oikeuden edessä.

Teidän uskollisin ystävänne

Philip Talbot."