XLVIII. Hävitys.

Waverley matkusti postihevosella, kuten siihen aikaan oli tapana; hänellä ei ollut muuta seikkailua kuin pariin kysymykseen vastaaminen, joista selvisi passinsa taikavoimalla, ja siten hän pääsi Skotlannin rajalle. Siellä hän sai sanoman ratkaisevasta Cullodenin taistelusta. Tämä uutinen ei ollut pahempi kuin mitä hän jo aikoja oli odottanut, vaikka Falkirkin voitto oli kirkastanut chevalierin aseita viimeisellä, katoovalla loistolla, mutta kuitenkin se oli kova isku, josta hän hetkeksi menetti malttinsa. Ylevä, suopea, jalomielinen seikkailija oli siis nykyään pakolaisena, jonka päästä oli palkinto luvattu; hänen liittolaisensa, niin urheat, innostuneet ja uskolliset, olivat kaatuneet, vankeina tai pakosalla. Missähän nyt oli intomielinen, ylevähenkinen Fergus, jos ollenkaan oli Cliftonin yön jälkeen eloon jäänyt? Missä oli hyväluontoinen, lapsellisen yksinkertainen Bradwardinen parooni, jonka heikkoudet näyttivät vaan kirkkaammin valaisevan luonteen vilpittömyyttä, sydämen puhtautta ja järkkymätöntä urhoollisuutta? Ja mistä oli nyt etsittävä Rosea ja Floraa, joiden suojana nuo kaatuneet pylväät olivat olleet, ja mihin turmioon oli luonnollisten suojelijain perikato heidät syössyt? Floraa kohtaan hän tunsi veljellistä osanottoa; Rosea ajatellessa hänessä liikkui paljoa hellempi ja syvempi tunne. Ehkä hänen tehtäväkseen vielä jäisi korvata kummallekin, mitä olivat menettäneet! Näiden mietteiden kiihottamana hän joudutti matkaansa.

Saavuttuaan Edinburgiin, jossa hänen tietysti olisi alotettava tiedustelunsa, hän tajusi asemansa vaikeudet. Useat olivat siellä ennen tunteneet hänet Edward Waverleynä; kuinka hänen siis kävi päinsä käyttää Francis Stanleyn passia? Sen vuoksi hän päätti välttää kaikkea seurustelua ja kulkea edelleen pohjoista kohti niin pian kuin mahdollista. Kuitenkin hänen oli pakko viipyä pari päivää odotellessaan kirjettä eversti Talbotilta; sitäpaitsi hänen piti jättää sovittuun paikkaan oma osotteensa tekonimellään. Siinä mielessä hän hämärässä kulki pitkin hyvin tunnettuja katuja, huolellisesti karttaen ketään tapaamasta, mutta turhaan: eräs niistä, joka ensiksi sattui hänet näkemään, tunsi hänet heti. Se oli rouva Flockhart, Fergus Mac-Ivorin herttainen emäntä.

"Herra varjelkoon, mr. Waverley, tekö se olette? Ei teidän tarvitse minua pelätä. Minä en kavalla ketään aatelismiestä teidän asemassanne. — Kovan onnen päivä! Kyllä on kaikki muuttunut! Muistatteko, kuinka iloisia te ja eversti Mac-Ivor aina olitte meidän talossamme?" Ja hyvä leski puhkesi kyyneliin. Kun Waverley ei voinut evätä tuttavuutta, koetti hän vaan olla hyvällä tuulella, vaikka tajusikin asemansa vaarallisuuden.

"Pian tulee pimeä, sir; ettekö tahdo tulla meille sisään ja juoda kupillista teetä? Ja jos tyydytte pieneen kamariin, voisitte siellä viettää yönne, eikä kukaan teitä häiritsisi tai tuntisi, sillä Kate ja Matty ovat molemmat karanneet Hawleyn-rakuunien kanssa ja minulla on nyt kaksi uutta palvelijaa."

Waverley suostui tarjoukseen ja vuokrasi kamarin muutamiksi päiviksi; hänestä tuntui turvallisemmalta tämän yksinkertaisen vaimon kotona, kuin missään muualla. Astuttuaan vierashuoneeseen hän tunsi sydämensä paisuvan nähdessään Ferguksen lakin valkeine kokardineen riippumassa seinällä kuvastimen vieressä.

"Ai, ai", sanoi rouva Flockhart huoaten, kun huomasi hänen katseensa suunnan, "eversti parka osti juuri lähdön aattona uuden lakin, jota en salli kenenkään koskea: minä vaan harjaan sitä kerran päivässä. Katsellessani sitä tuntuu minusta siltä, kuin kuulisin hänen huutavan Callumia tuomaan lakkiansa, ihan niinkuin hänen tapansa oli ulos lähtiessään. Mahtaa olla vähän hassua — naapurit haukkuvat minua jakobiitiksi, vaan sanokoot mitä hyvänsä, minä en välitä — mutta hyväsydäminen herra hän oli ja kaupan päällisiksi komea. Tiedättekö milloin hänet mestataan?"

"Mestataanko? Herran nimessä, missä hän on?"

"Vai ette sitä tiedä! Joku aika takaperin tuli tänne ylämaalainen Dugald Mahony raukka; toinen käsi oli siltä katkaistu ja päähän lyöty iso reikä. Muistatte kai Dugaldin, jolla oli kirves olalla — niin juuri, hän tuli tänne ja kerjäsi leipäpalasta. Hän kertoi, että päällikkö, kuten everstiä myös nimitettiin, ynnä vänrikki Maccombich, jonka kai myös muistanette, joutuivat jossakin Englannin rajalla vangiksi, kun oli niin pimeä, että hänen joukkonsa huomasi häntä kaivata vasta liian myöhään ja täytyi ilman häntä rientää eteenpäin. Sitte hän kertoi, että Callum Beg — se oli hävyttömän katala pojanpahuus — ja te itse, hyvä herra, olitte samana yönä kaatuneet ja lisäksi monta muuta urhoollista miestä. Mutta puhuessaan everstistään hän itki niin katkerasti, ett'en ole koskaan nähnyt miehen niin itkevän. Ja nyt kerrotaan kaikkialla, että eversti vedetään oikeuteen ja hirtetään niiden kanssa, jotka Carlislessa saatiin kiinni."

"Entä hänen sisarensa?"

"Sekö, jota sanottiin lady Floraksi? Hän on mennyt Carlisleen veljensä luo ja asuu siellä jonkun ylhäisen katolilaisnaisen luona, ollakseen lähellä everstiä."

"Entä toinen nuori lady?" kysyi Edward.

"Mikä toinen? Eihän everstillä ollut muita kuin yksi sisar?"

"Tarkotan neiti Bradwardinea."

"Vai niin, vai lairdin tytärtä. Hän oli hyvin herttainen tyttö, mutta ei likimainkaan niin viisas kuin lady Flora."

"Mutta sanokaa toki, missä hän nyt on?"

"Kuka sitä tietää, missä niistä mikin on? He ovat saaneet kovasti kärsiä valkeista kokardeistaan ja valkeista ruusuistaan; olen kuullut hänen lähteneen pohjoiseen, Pertshireen päin, isänsä tiluksille, kun hallituksen joukot saapuivat Edinburgiin. Niissä oli kauniitakin miehiä, ja muuan majuri Whacker oli luonani asumassa, hyvin kohtelias herra, mutta ei puoleksikaan niin kaunis kuin eversti parkanne."

"Ettekö tiedä, miten neiti Bradwardinen isän on käynyt?"

"Vanhan lairdin? En, sitä ei kukaan tiedä; mutta hänen kerrotaan taistelleen hyvin urhoollisesti Invernessin verisessä tappelussa, ja Deakon Clank seppä sanoo hallituksen miesten olevan häneen kovin julmistuneita, kun hän on jo kaksi kertaa sotinut heitä vastaan, mutta luultavasti hän on saanut vihiä asiasta ja piilee nyt jossakin. Hänen olisi todellakin pitänyt olla hieman viisaampi, mutta mikään narri ei ole vanhaa narria pahempi — meidän eversti parkamme kapinoitsi vaan yhden kerran."

Näin puhellessa Edward sai tietää kaikki, mitä hyväsydäminen leski oli kuullut entisistä tuttavistaan. Siinä oli kylliksi saamaan hänet siihen päätökseen, että lähtisi arviokaupalla Tully-Veolaniin, jossa toivoi taas näkevänsä Rosen tai ainakin kuulevansa hänestä jotakin. Sen vuoksi hän jätti sovittuun paikkaan tekonimellään allekirjotetun kirjeen ja ilmotti osotteekseen sen postiaseman, joka oli lähinnä Bradwardinen paroonin hovia.

Edinburgista Perthiin hän matkusti hevosilla ja päätti kulkea jalkaisin loppuosan matkaa; hän oli mieltynyt tähän retkeilytapaan, joka sitä paitsi salli hänen poiketa valtatieltä, jos etäältä näkyi sotilasosastoja. Sodassa olosta hänen ruumiillinen puolensa oli suuressa määrin vahvistunut, helposti kestäen raskaimpiakin ponnistuksia. Matkatavaransa hän lähetti edeltäpäin, kun sattui siihen tilaisuutta.

Mitä pohjoisemmaksi hän joutui, sitä näkyvämpiä olivat sodan jäljet. Rikkinäiset vaunut, kuolleet hevoset, hävitetyt majat, vallituksiksi kaadetut puut, revityt tai vaan puoleksi korjatut sillat — kaikki osotti mitä tietä vihollisarmeija oli kulkenut. Niillä seuduilla missä aatelismiehet kannattivat Stuartien asiaa, näyttivät talot autioilta tai ryöstetyiltä, kaikki työ oli lakannut ja asukkaat hiiviskelivät arkoina, surullisina tai tylsinä. Oli ilta, kun hän lähestyi Tully-Veolanin kylää, mielessä aivan toisenlaiset tunteet kuin ensi kerran sinne saapuessaan. Silloin oli hänestä elämä niin uutta, että ikävä päivä oli pahimpia onnettomuuksia, mitä hänen nuori mielikuvituksensa osasi kuvitella, ja hänestä tuntui, että aika oli käytettävä yleviin tai huvittaviin opintoihin, joiden vaihteluna olisi seuraelämän nautintoja. Ja nyt oli kaikki niin muuttunut! Muutamissa kuukausissa hänen luonteensa oli vakaantunut. Vaara ja onnettomuus ovat ankaria opettajia. Hän tunsi kehittyneensä "vakavaksi ja järkeväksi mieheksi", mitä itseluottamukseen ja mielen arvokkaisuuteen tulee: siten hän sovitti hupaisat haaveensa, jotka kokemus niin pian oli haihduttanut.

Kylää lähetessään hän huomasi sen arveluttavan seikan, että aivan lähellä oli osasto sotamiehiä, vieläpä näkyi asettuneen sinne majailemaan. Tämän merkkinä olivat muutamat teltat, jotka loistivat niinsanotulta "kunnankentältä". Välttääkseen pysäyttämistä ja tiedustelua sellaisella seudulla, missä hänet niin helposti tunnettaisiin, hän teki suuren kaarroksen sivuuttaakseen kylän kokonaan, ja lähestyi hovin käytävää hyvin tuntemaansa sivutietä pitkin. Ensi silmäyksellä saattoi havaita, että täällä oli tapahtunut suuria muutoksia. Portin toinen puolikas oli kokonaan hävitetty ja polttopuiksi pilkottu; niitä oli iso pino, valmiina poisvietäväksi. Toinen puolikas heilui saranoiden varassa irrallaan. Portin yläosa oli hakattu rikki ja heitetty maahan; kivestä veistetyt karhut, joiden sanottiin jo vuosisatoja olleen kuin vartiona, oli paiskattu mäsäksi. Kaunis käytävä oli julmasti hävitetty. Monta suurta puuta makasi kaadettuina tien poikki. Kyläläisten nautakarjat ja rakuunahevosten vielä julkeammat kaviot olivat mustaksi loaksi muuttaneet viheriän nurmikon, jota Waverley ennen oli ihaillut.

Päästessään talon pihalle Edward huomasi pahojen aavistustensa toteutuvan. Asuinrakennuksen olivat kuninkaan joukot hävityshimossaan kokonaan tuhonneet; olipa yritetty se polttaakin, ja vaikka paksut muurit olivat melkein täydellisesti torjuneet tulen voiman, niin olivat liekit kuitenkin päässeet hävittämään tallit ja talousrakennukset. Päärakennuksen tornit ja koristeet olivat savusta mustuneet ja kärventyneet, pihan kivitys monesta kohtaa hajalla ja kuopille poljettu, ovet puhkaistut tai rikkinäisten saranain nojalla longallaan, akkunat pirstaleina ja pitkin pihaa oli palasiksi lyötyjä huonekaluja ja kapineita. Entisen suuruuden jäännöksiä, joita parooni niin suuresti oli kunnioittanut, oli erityisen halveksivasti kohdeltu.

Mitä kauemmin Edward katseli ympärilleen, sitä selvemmäksi hänelle kävi, että hävitys oli perinpohjaisesti suoritettu. Mutta eräät sen jäljet koskivat erityisesti hänen mieleensä. Niinpä hän katseillaan haki pientä kuistia, jonka kautta päästiin Rosen asuntoon. Helposti hän sen löysikin, sillä sen alla oli köynnöskasveja ja kukkia, joita Rose niin mielellänsä oli koristeiksi käyttänyt ja jotka nyt oli myös paiskattu maahan. Rosen kirjoja oli useita rikkinäisten kukkaruukkujen ja muiden jäännösten seassa. Muiden mukana löysi Waverley sieltä erään omankin kirjansa, pienen nidoksen Arioston teoksia, ja vaikka tuuli ja sade oli sen melkein tuhonnut, korjasi hän sen kuitenkin huostaansa kuin aarteen.

Surumielisenä hän silmäili joka taholle tavatakseen jonkun olennon, joka voisi asujanten kohtalosta kertoa. Silloin kuului rakennuksen sisältä tuttu ääni laulavan vanhaa skotlantilaista valituslaulua. "Sinäkö raukka", ajatteli Waverley, "olet yksinäsi tänne jäänyt sekavilla lauluillasi täyttämään linnan, joka sinua ennen suojeli?" Sitten hän huusi ensin hiljaa, mutta yhä koventaen ääntään: "Davie — Davie — Davie Gellatley!"

Kasvihuoneen raunioista tuli mielipuoli parka esille, mutta nähdessään vieraan peräytyi kauhistuneena. Waverley muisti hänen omituisuutensa ja alkoi hyräillä erästä säveltä, jota Davie ennen oli mielihyvillään kuunnellut, oppien sitä itsekin laulamaan. Silloin Davie taas tuli piilopaikastaan näkyviin ja Waverley koetti häntä liikkeillä ja merkeillä rohkaista. "Se on hänen aaveensa", mutisi Davie, "se on vaan aave!" Mutta lähemmä päästyään hän näkyi tajuavan, että edessään oli elävä tuttu. Narri itse oli vaan kuin varjo entisestään; pukuna hänellä oli riekaleita kummallisista parempien päivien vaatteistaan, lisättyinä mitä erilaisimmilla vaatekappaleilla, ja kasvoista oli kadonnut häilyvä, huoleton ilme, minkä sijaan hän nyt oli kuihtunut, puoleksi nälistynyt, hermostunut olento. Kauvan epäiltyään hän lähestyi Waverleytä, tuijotti häneen surumielisesti ja sanoi: "Kaikki kuolleet ja kadonneet — kuolleet ja kadonneet."

"Kutka ovat kuolleet?" kysyi Waverley, unhottaen ett'ei Davie kyennyt järkevästi puhumaan.

"Parooni — ja Saunders Saunderson — ja lady Rose, joka niin suloisesti lauloi — kaikki kuolleet ja kadonneet."

Sitten hän viittasi Waverleytä tulemaan perässään ja riensi puutarhan päähän pitkin puron rantaa, joka oli puiston itärajana. Kamala aavistus mielessä seurasi häntä Edward, joka samalla kaipasi selvitystä. Kun talo näytti kokonaan hävitetyltä, hän ei voinut toivoa raunioista löytyvän järkevämpää selvityksen antajaa.

Päästyään puutarhan äärimmäiseen kolkkaan David kiipesi raunioiksi muuttuneen muurin yli; tämä oli ennen erottanut puiston siitä metsäisestä vuorenrotkosta, jossa Tully-Veolanin vanha torni seisoi. Sitten hän syöksi virran uomaan ja juoksi Waverleyn seuraamana kiireesti eteenpäin, milloin kavuten suurten kallionlohkareitten yli, milloin taas toisia kaartaen. He kulkivat linnan raunioiden ohi; Waverleyn oli vaikea pysytellä oppaansa lähellä, kun jo alkoi hämärtää. Lopuksi Davie katosi hänen näkyvistään, mutta silloin hän näki pensaiden lomitse kimaltelevaa valoa, jota kohti hän pyrki. Pian hän saapui kapealle polulle ja sitä myöten kurjan mökin ovelle. Häntä vastaan kaikui raivoisaa koirien haukuntaa, joka kuitenkin sitte lakkasi. Sisältä kuului ihmisääntä; ennenkuin astuisi edemmä, hän piti viisaimpana varovasti kuunnella.

"Kenen sinä viheliäinen vintiö olet tänne tuonut?" kysyi joku vanha akka ilmeisesti raivoissaan. Waverley kuuli Davien viheltävän vastaukseksi samaa säveltä, jonka avulla hän itse oli mielipuolelle uudistanut tuttavuutensa, eikä hän enää epäillyt koputtamasta ovelle. Heti oli sisällä kaikki hiljaa: koirat vaan hieman murisivat. Sitten hän kuuli mökin emännän lähestyvän ovea, arvatenkaan ei avatakseen, vaan salvatakseen sen. Estääkseen tämän Waverley avasi oven itse.

Hänen vastassaan oli vanha, kurjannäköinen vaimo, joka ärjyi: "Kuka sieltä tunkee yöllä toisten asuntoon?" Eukon toisella puolen oli kaksi vihaista koiraa, jotka kuitenkin tyyntyivät, kun näkyivät tuntevan vieraan. Toisella puolella, osaksi avatun oven kätkemänä, oikeassa kädessä pistooli vireessä, vasemmalla toista vetäen vyöstään, seisoi kookas, luiseva ukko, päällä kuluneen sotilaspuvun jäännöksiä, parta pitkäksi kasvaneena.

Se oli Bradwardinen parooni. — On tarpeetonta lisätä, että hän heti laski aseensa syrjään ja tervehti Waverleytä sydämellisesti syleillen.