XXVIII. Soturipäivällinen.

Neula-Jaakko oli sanansa pitävä mies, milloin viina ei päässyt väliin; ja tässä tilaisuudessa Callum Beg, joka mielestään vielä oli Waverleylle velassa, kun tämä ei ollut sen hyvittämiseen suostunut Kultahaarukan isännän terveyden kustannuksella, tahtoi maksaa sitoumuksensa, pitämällä Ivorin heimon räätäliä tuiki tiukassa, kunnes työ oli valmis. Pidätyksestään vapautuakseen pujotteli Shemus neulaansa tartanissa salaman nopeudella, ja taiteilijan samalla hyräillessä jotakin laulua Fin Macoulin kamalista taisteluista, siinä hädin ennätti kuolla sankari kutakin kolmea neulanpistoa kohti. Puku valmistui siis aivan pian, sillä päällikön lyhyt nuttukin sopi Waverleylle mainiosti, eivätkä muutkaan vaatekappaleet suuria sovitteluja kaivanneet.

Sankarimme oli siten saanut vanhojen geeliläisten sotapuvun ylleen, ja kun se oli ihan omiaan luomaan voimakkaan ryhdin vartalolle, joka pituudestaan ja soleudestaan huolimatta oli pikemmin hintelä kuin tukeva, niin toivon lukijattarieni suovan hänelle anteeksi, jos katselikin itseään kuvastimessa useammin kuin kerran eikä voinut omastakaan puolestaan olla myöntämättä, että kuva oli hyvin kauniin nuoren miehen. Eihän sitä mitenkään käynyt kieltäminen. Vaaleanruskea tukka — hän kun vastoin ajan tapaa ei pitänyt tekotukkaa — soveltui oivallisesti lakille, jonka alta se valahti otsalle; lujalta ja notkealta näyttävä vartalo sai väljäpoimuiselta tartanilta arvokkaan leiman; siniset silmät tuntuivat olevan niitä, jotka

ja luontainen seurustelun puutteen tuottama häveliäisyys sulostutti kasvonpiirteitä.

"Komea poika — aito uljas poika", kuiskasi Evan Dhu (nyttemmin vänrikki Maccombich) Ferguksen ripeälle emännälle.

"Kyllä hän hyvin mukiin menee", vastasi leski Flockhart, "vaan ei toki likimainkaan ole niin siropiirteinen kuin teidän everstinne, vänrikki."

"En heitä verrata aikonut", selitteli Evan, "enkä puhunut hänen kauneista kasvoistansa; sitä vain tarkotin, että mr. Waverley näyttää hyvärakenteiselta ja nasevalta, niin että hän kahakassa varmaankin on miestä puolestaan eikä häikäile hutkia missä tarvitaan. Miekkaa ja kilpeä hän todella osaakin käyttää — olenhan Glennaquoichissa monena sunnuntai-ehtoopuolena ollut aseleikkisillä hänen kanssaan, ja Vich Ian Vohr samaten."

"Jumala teitä armahtakoon, vänrikki Maccombich", huudahti säikähtänyt presbyteeriläinen, "eihän eversti toki konsanaan voine noin jumalaton olla!"

"No no, mrs. Flockhart, nuori verihän meillä kiehahtelee", vastasi vänrikki; "ja nuoret pyhimykset ovatkin vanhoina paholaisia."

"Mutta tappeletteko huomenna Sir John Copen kanssa, vänrikki Maccombich?" alkoi leski jälleen kysellä.

"Se on tiettyä, jos laskee meitä lähelleen, mrs. Flockhart", vakuutti geeliläinen.

"Ja käyttekö todella noiden kauheain rakuunain kimppuun?"

"Kynsi kynttä vastaan, niinkuin Conan sanoi pirulle, mrs. Flockhart, ja pirulla oli lyhemmät."

"Ja uskaltaako eversti itsensäkin panna paineteille alttiiksi? Älkäähän!"

"Sen voitte valallenne ottaa, mrs. Flockhart; ensimäisenä miehenä hän ryntää päin, kautta pyhän Pietarin!"

"Armahda taivas! Ja entäs jos saa surmansa punatakeilta!" huokasi helläsydäminen leski.

"Jos niin sattuisi, mrs. Flockhart, niin tiedänpä yhden, joka ei eloon jäisi häntä itkemään. Mutta tänään vielä elämme jok'ainoa ja aterioitsemme aimo halulla! Ja tuossa onkin Vich Ian Vohr, joka on sullonut reppunsa valmiiksi, ja mr. Waverley näkyy väsyneen heilumaan edes takaisin kuvastimen edessä; ja tuolla harmaja, jäykkä Bradwardinen parooni, joka entispäivien kahakoissa ampui meidän klan'istamme nuoren Ballenkeirochin Ronaldin, tulla tömistelee pitkin kujaa, kumppaninaan tuo köhivä rättärinretku, jota sanovat Macwheebleksi — juuri kuin Kittlegabin lairdin ranskalainen kokki kävelemässä pikku rakki kintereillään; ja minä olen nälissäni niin että näköä haittaa, kyyhkyseni, käskekää siis Katen asettaa rokka pöytään, ja pyntätkää tekin itsenne koreaksi, sillä tiedättehän että Vich Ian Vohr ei istuudu pöytään ennen kuin näkee teidät sen päässä emännöimässä; — älkääkä vain, emäntä kulta, unohtako viinaa."

Tämä viittaus tuotti päivällisen. Suruharsossaan hymyillen kuin aurinko usman läpi istuutui mrs. Flockhart pöydän päähän, itsekseen ehkä ajatellen ett'ei ollut väliä miten kauvan kapinaa kesti, kun se saattoi hänen seuransa niin suuresti tavallisia tuttavuuksiaan ylhäisemmäksi. Hänen kummallakin puolellaan istuivat Waverley ja parooni, ja päällikkö oli hänelle mieluinen vis-à-vis. Rauhan ja sodan miehet, rättäri Macwheeble ja vänrikki Maccombich, ottivat sijansa molemmin puolin päällikköä, monet kerrat syvään kumarreltuaan herroilleen ja toisilleen. Aikaan, paikkaan ja asianhaaroihin katsoen oli ateria perin oivallinen, ja Fergus oli parhaalla tuulellaan. Vaaroista välinpitämättömänä, luonteensa, nuoruutensa ja kunnianhimonsa innossa, hän jo mielikuvituksessaan näki kaikki aikeensa onnistuneina, ennättämättä muistelemaan että soturin toisena, suurena mahdollisuutena on hauta. Parooni parilla sanalla puolustelihe siitä, että oli tuonut rättärin mukanaan. He olivat haalineet tarvittavia varoja sotaretkeä varten, selitti hän. "Ja tosiaan", lausui vanhus, "niin totta kuin uskon tämän retken viimeisekseni, lopetan siinä missä alotinkin — olen aina huomannut vaikeammaksi saada sodan jäntäreitä, joiksi muuan oppinut asiantuntija nimittää caisse militairea, kuin sen lihaa, verta ja luuta."

"Mitä kuulenkaan! Oletteko koonnut ainoan kelvollisen ratsujoukkomme, saamatta avuksenne Doutellen louisdoreja?" ["La Doutelle" oli sota-alus, joka Ranskasta toi kapinoitsijoille pikku määrän rahaa ja aseita.]

"Niin kyllä, Glennaquoich — näppärämmät ovat ehtineet edelleni."

"Se on häpeällistä", kiivaili nuori ylämaalainen; "mutta jakakaamme edes minun apurahani jäännös: se säästää teiltä tämäniltaiset huolet ja huomenna on kaikki yhdentekevää, sillä ennen auringon laskua saamme kukin tavalla tahi toisella osuutemme." Waverley teki samanlaisen tarjouksen korviaan myöten punastuen, mutta suurella vakavuudella.

"Kiitos vain, pojat", virkkoi parooni, "vaan enpä tahdo tehdä lovea rahavähiinne. Rättäri Macwheeble on jo hankkinut tarvittavan summan."

Rättäri vääntelehti kuin tulisilla hiilillä. Vihdoin hän, alustukseksi moneen kertaan rykäistyään ja loppumattomalla sanojen toistelulla tankattuaan uskollisuuttaan hänen armonsa palveluksessa, yöllä tahi päivällä, elävänä tahi kuolleena, hän alkoi vihjailla, että pankit olivat siirtäneet kaikki käteiset varansa linnaan; epäilemättä oli hopeaseppä Sandie Goldie tekevä parhaansa hänen armoaan palvellakseen; mutta aika oli peräti täpärällä sellaisten panttauspaperien laatimiseen; ja jos kerran hänen armonsa Glennaquoich tahi mr. Waverley voisivat —

"Mokomaa lorua en ota kuullaksenikaan, sir", keskeytti parooni äänellä, joka mykistytti Macwheeblen, "tehkää vain niin kuin jo olemme sopineet, jos tahdotte palveluksessani pysyä."

Rättäristä tuntui kuin olisi hänet tuomittu laskemaan verta omista suonistaan parooniin, vaan hän ei kuitenkaan hirvinnyt hiiskahtaa sanaakaan vastaan. Tovin vielä vääntelehdittyään tuolillaan hän kuitenkin kääntyi Glennaquoichiin ja selitti, että jos hänen armollaan oli enemmän hopeita käsillä kuin sotatarpeisimsa vaadittiin, niin tiesi hän taattuja henkilöitä, joiden huostaan ne tällähaavaa voisi uskoa ja hyvällä korollakin.

Fergus nauroi sydämensä pohjasta tälle ehdotukselle ja vastasi hengästyneenä: "Sulimmat kiitokseni, rättäri, mutta tiedättehän että meillä sotureilla on yleisenä tapana pitää emäntiämme pankkiireinamme. — Tässä, mrs. Flockhart", hän virkkoi, ottaen pulleasta kukkarostaan neljä, viisi isoa kultakolikkoa, ja viskaten kukkaron muine sisältöineen hänen helmaansa, "tämän enempää en nyt tarvitse. Ottakaa te loput: olkaa te pankkiirinani, jos eloon jään, ja testamenttini toimeenpanija, jos kaadun; mutta muistakaakin antaa jotakin niille ylämaan itkijävaimoille, jotka äänekkäimmin veisaavat viimeisen Vich Ian Vohrin peijaisissa."

"Tämä on testamentum militare", huomautti parooni, "joka roomalaisten keskuudessa sai etuoikeuden olla nuncupativum."

Mutta mrs. Flockhartin hellä sydän suli päällikön puheeseen; hän alkoi surkeasti nyyhkyttää ja kieltäysi jyrkästi koskemasta koko omaisuuteen, minkä Fergus sen vuoksi oli pakotettu ottamaan takaisin.

"No menköönpä", tuumasi päällikkö, "jos kaadun, niin sen saa krenatööri, joka pääkalloni rusentaa, ja koetan pitää siitä huolta, ett'ei hän sitä aivan vähällä työllä peri."

Rättäri Macwheeblen valtasi taaskin kiusaus pistää oma kauhansa keittoon, sillä missä käteinen raha oli kysymyksessä, siinä hän ei hevillä vaiti pysynyt. "Kenties olisi parempi viedä tuo kulta miss Mac-Ivorille, kuoleman tahi muiden sodan sattumien varalta. Voitaisiin laatia nuoren neidin nimeen lahjotuskirja mortis causa — parilla kynänpiirrolla tuo olisi tehtynä."

"Nuori neiti", väitti Fergus, "saa muita asioita ajatellakseen kuin näitä viheliäisiä kolikoita, jos sellaista sattuu."

"Totta — kieltämätöntä — ei epäilystäkään siitä; mutta teidän armonne tietää, että kylläinen suru —"

"On useimmille keveämpi kärsiä kuin nälkäinen? — Oikeassa olette, rättäri, aivan oikeassa; ja uskonpa, että joitakuita sellainen turva lohduttaisi koko ihmissukupolven häviöstä. Mutta on surua, joka ei tunne janoa, ei nälkää; ja Flora parka" — hän vaikeni, ja koko seurue oli myötätuntoinen hänen liikutukselleen.

Paroonin ajatukset luonnollisesti kääntyivät tyttärensä turvattomaan asemaan, ja suuri kyynelkarpalo herahti sotavanhuksen silmään. "Jos kaadun, Macwheeble, niin on teillä kaikki paperini ja tunnette kaikki asiani; olkaa rehellinen Rosaa kohtaan!"

Rättärikin oli sentään maallisesta savesta kaavailtu; pinta oli kyllä pölyinen ja rosoinen, mutta oli hänessä hyvää ja rehellistä tunteellisuuttakin, varsinkin milloin paroonista tahi hänen nuoresta tyttärestään oli puhe. Häneltä puhkesi hätääntynyt ulina. Jos se murheen päivä koittaisi ja Duncan Macwheeblellä olisi ainoakaan lantti taskussaan, niin se olisi miss Rosen. Hän oli raatava ja raastava, neidin pääsemättä puutetta tuntemaan; "jos koko Bradwardinen ja Tully-Veolanin komea paroonikunta, sen linna ja kartano — (hän nyyhki ja inisi joka hengähdyksellä) — sen suot ja nummet, pellot ja niityt — kasvavat viljat ja istutukset — rakennukset — puutarhat — kyyhkyslakat — verkko- ja veneoikeudet Veolanin vesissä ja lammissa — kymmenykset, kirkkoherran- ja kappalaisenpuustelli — annexis, connexis — laidun-edut — polttopuut, heinät ja rehut — läänitysvapaudet kaikkine niihin kuuluvine lisineen — (tässä hänen jo täytyi ottaa avukseen pitkän kaulahuivinsa liepukka, pyyhkiäkseen silmiään, joihin tuon teknillisen sekamelskan herättämät ajatukset heruttivat kyyneleitä virtanaan) — mitkä kaikki on täydellisemmin mainittu asianomaisissa papereissa ja todisteissa — ja sijaitsevat Bradwardinen pitäjäässä Perthin kreivikunnassa — jos, kuten jo mainittu, niiden kaikkien täytyy siirtyä isäntäni lapselta Inch-Grabbitille, joka on whig ja hannoverilainen, hänen pehtoorinsa hoideltavaksi, tuon Jamie Howien, joka ei kelpaa edes maalaispoliisiksi, saatikka rättäriksi" —

Valituksen alkupää oli todella ollut liikuttavakin, mutta lopulta oli mahdoton pidättää nauruaan. "Älkäähän välittäkö, rättäri", virkkoi vänrikki Maccombich, "sillä entiset hyvät riistämisajat ovat jälleen tulleet, ja Sneckus Mac-Snackus (tarkottaen kait annexis, connexis) sekä muut ystävänne saavat väistyä pisimmän miekan tieltä."

"Ja se miekka on oleva meidän, rättäri", vakuutti päällikkö, joka näki että Macwheeble oli hyvin ällistyksissään vänrikin selityksestä.

"Vaan ei kannata olla noin alla päin pahoilla mielin, rättäri: juokaa viininne iloisin sydämin; parooni on onnellisesti ja voitokkaasti palaava Tully-Veolaniin ja yhdistävä omaansa Killancureitin lairdikunnan, koska tuo pelkuri sekarotuinen sika ei tahdo lähteä prinssin puolesta sotaan kuten oikea herrasmies."

"Tilat ovat tosiaan vierekkäin", selitti rättäri silmiään kuivaten, "ja yksi mies ne molemmat hoitelisi."

Mrs. Flockhartin poistuttua pöydästä miehet jäivät vielä tuokioksi pakinoimaan, edessä olevat sotatapahtumat tietysti parhaastapäästä puheen-aineena.