XXXI. Taistelu-aatto.

Vaikka ylämaalaiset marssivat hyvin joutuisasti, niin oli aurinko jo laskemaisillaan, kun saapuivat niiden ylänköjen selänteelle, jonka pohjoispuolella mereen leviävällä aukealla lakeudella ovat Seatonin ja Cockenzien pikku kylät sekä isompi Preston, mutta melkoisen matkan päässä toisistaan. Muuan edempi Edinburgin rantatie kulki tasangon halki, Seatonin pikkumetsiköstä alkaen Prestoniin asti, jonka jälkeen se jälleen katosi epätasaiseen sisämaahan. Tämän tien oli englantilainen kenraali valinnut pääkaupunkia lähetäkseen, ensinnäkin koska se oli ratsuväelle mukavampi, ja toiseksi siitäkin luultavasta syystä, että oli siten suoraa päätä ryntäävä päin Edinburgista vastaansa marssivaa ylämaalaisarmeijaa. Mutta siinä hän erehtyi; chevalierin selvä äly tahi hänen neuvojiensa harkinta jätti suoranaisen tien avoimeksi, ja sen sijaan miehitettiin ne lujat asemat, joilta alanko oli hallittavissa.

Heti ylängölle päästyään asettuivat ylämaalaiset taistelurintamaan pitkin selännettä. Miltei samalla hetkellä ilmestyi Seatonin pensaikkojen takaa englantilaisten etujoukko, miehittääkseen tasangon; armeijat olivat siten ainoastaan virstan päässä toisistaan. Waverley selvästi erotti rakuunaskvadroonat, niiden toinen toisensa jälkeen asettuessa erilleen tasangolle vastapäätä prinssin armeijaa. Perästäpäin tuli joukko kenttätykkiä, jotka myös asetettiin riviin ja suunnattiin ylänköön päin. Sitte seurasi avoimina kolonnina kolme tahi neljä jalkaväkirykmenttiä, painetit pystyssä kuin teräsaidat ja aseet salamina välähdellen, kun merkin saadessaan yhtähaavaa asettuivat ylämaalaisten keskuksen kohdalle. Pitkän jonon päätti toinen tykkiosasto ja ratsurykmentti, jotka järjestyivät jalkaväen vasemmalle puolelle, joten koko taistelurintama oli etelää kohti kääntynyt.

Sill'aikaa osottivat ylämaalaiset yhtä ripeää taisteluintoa. Klan'it asettuivat rintamaan sikäli kun ehtivät harjanteelle, ja molemmat armeijat pääsivät siten yhtaikaa taistelujärjestykseen. Järjestäydyttyään ylämaalaiset puhkesivat huikeaan sotahuutoon, jonka kaiku kauan kieriskeli takana olevassa vuoristossa. Englantilaiset, jotka näyttivät olevan reippaalla tuulella, vastasivat äänekkäillä, uhmaavilla huudoilla ja laukasivat pari kanuunaa erästä ylämaalaisten etumaisempaa asemaa kohti. Jälkimäisiä suuresti halutti käydä hyökkäykseen tuota pikaa, ja Evan Dhu vakuutteli Fergukselle, että "punatakit tutisivat kuin kepin päällä muna", ja että heidän puolellaan oli kaikki luonnolliset edut, "koskapa vanhat väkäleuat ämmätkin (Jumala heitä siunatkoon) saattaisivat rynnätä alas mäkeä."

Mutta kuitenkin oli maaperä, jota vuoristolaisten olisi täytynyt laskeutua, vaikk'ei toki laajalti, aivan läpipääsemätön. Se ei ainoastaan ollut rämeinen, vaan kivimuurien risteilemä ja pitkin pituuttaan hyvin leveän ja syvän kaivannon saartama, mitkä seikat olisivat englantilaisille muskettisotureille tuottaneet kamalan edun, ennenkuin ylämaalaiset olisivat voineet käyttää miekkojaan, joihin olivat pääasiassa tottuneet luottamaan. Johtajat olivat senvuoksi pakotetut hillitsemään ylämaalaisten taistelukiihkoa, ja vain muutamia tarkk'ampujia lähetettiin alas rinnettä kahakoimaan vihollisen etuvartioiden kanssa ja maasuhteita tutkimaan.

Tässä oli siis harvinaisen jännittävä sotilaallinen näytelmä. Nuo kaksi armeijaa, niin erilaisia näöltään ja järjestöltään, mutta kumpikin oivallisesti harjaantuneita omaan sodankäyntitapaansa — joiden ottelu tuntui ratkaisevan ainakin Skotlannin kohtalon, joksikin aikaa — seisoivat nyt vastakkain kuin kaksi miekkailijaa areenalla, mietiskelemässä millä tavoin oli paras hyökätä vastustajan kimppuun. Johtavat upseerit ja esikunnat nähtiin selvästi kukin rintamansa edessä, kaukoputkilla tähystelemässä toistensa liikkeitä, lähettelemässä määräyksiä ja vastaanottamassa tietoja ajutanttien ja tiedustelu-upseerien kautta, jotka loivat eloa näkymölle, eri suunnille nelistäen kuin olisi päivän ratkaisu riippunut heidän ratsujensa vauhdista. Armeijain välisellä alueella sattui toisinaan pikku kahakoita yksityisten tarkk'ampujain välillä, ja joskus nähtiin hatun tai lakin putoavan, toverien kantaessa pois jotakuta haavotettua. Tällaiset ottelut olivat kuitenkin aivan vähäpätöisiä, sillä kumpaisenkaan armeijan aikeisiin ei soveltunut edetä sille taholle. Naapurikylistä kurkisteli talonpoikaisväestö arkana ja uteliaana, ja ulkona merenlahdella näkyi kaksi purjelaivaa, englantilainen lippu mastossa, koko taklaasi täynnä vähemmän pelokkaita katselijoita.

Kun tätä kaameaa seisahdusta oli kestänyt jonkin tovin, sai Fergus erään toisen päällikön keralla käskyn asettaa klan'insa Prestonin tienoille, uhatakseen Copen armeijan oikeaa siipeä ja pakottaakseen häntä siirtämään asemaansa. Voidakseen määräystä noudattaa otti Glennaquoichin päällikkö haltuunsa Tranentin hautuumaan, tärkeän aseman, joka Evan Dhun sanojen mukaan oli "mukava seutu jokaiselle kristitylle herrasmiehelle, joka kovaksi onnekseen sattuisi kaatumaan ja haluaisi päästä vihittyyn maahan." Ehkäisemään ja karkottamaan tätä osastoa lähetti englantilainen kenraali kaksi kanuunaa ja lujan ratsuväkiosaston. He saapuivat niin lähelle, että Waverley selvästi tunsi entisen oman joukkonsa lipun ja kuuli torvien ja rumpujen hälyyttävän hyökkäyskäskyä, jota itse oli niin useasti totellut. Kuulipa hän hyvin tutun, englantilaisella murteella lausutun komentosanankin, sen päällikön antamana, jota oli aikoinaan sydämensä pohjasta kunnioittanut ja rakastanut. Ympärilleen vilkaistessaan hän näki ylämaalaisten kumppaniensa villiintyneen ulkomuodon, kuuli heidän keskenään kuiskailevan järeällä ja tuntemattomalla kielellä, katseli omaa pukuaan, niin peräti erilaista kuin se, mitä oli lapsuudestaan asti pitänyt, ja toivotteli heräävänsä tilasta, joka tällä haavaa tuntui hänestä unelta inhalta, kauhealta ja luonnottomalta. "Hyvä Jumala!" hän mutisi, "olenko siis maanpetturi, lippuni kavaltaja ja synnyinmaani vihollinen, kuten tuo onneton sotamies loppuaan tehdessään sanoi?"

Ennen kuin hän saattoi tukahuttaa entispäiväin tukalaa muistoa, astui hänen entinen päällikkönsä suoraryhtisenä riviensä eteen, tutkiakseen asemaa. "Nyt osaan häneen", virkahti Callum, varovasti nostaen piiluikkunsa muurin yli, jonka takana kyyristelihe tuskin kuudenkymmenen kyynärän päässä tähdättävästään.

Edwardista tuntui kuin olisi ollut isänmurha tapahtumassa silmiensä edessä, sillä sotavanhuksen kunnioitettavat, hopeanharmajat hapset ja jalot kasvonpiirteet johtivat mieleen sen miltei isällisen arvonannon, jonka hän oli upseeriensa sydämissä saavuttanut. Hän oli jo huutaa: "seis!" mutta Callum Begin vieressä loikova ylämaalainen ukko tarttui ampujan käsivarteen. "Säästä laukauksesi", virkkoi vanhus, jolla oli tietäjän maine, "ei ole hänen hetkensä vielä tullut. Mutta varokoon huomispäivää — näen käärinliinan hänen povellaan."

Callum oli kivikovasta luonteestaan huolimatta altis taika-uskolle. Hän kalpeni ennustajan sanoista ja veti pois pyssynsä. Vaarastaan tietämättä käänsi eversti Gardiner hevosensa ja ratsasti verkalleen takaisin rykmenttiinsä.

Sillävälin oli englantilainen armeija asettunut uuteen rintamaan, jonka toinen siipi painui merelle päin ja toinen nojausi Prestonin kylään; ja kun tämän uudenkin asennon ahdistaminen oli yhtä vaivaloista, niin kutsuttiin Fergus osastoineen entiselle paikalleen. Tämä muutos teki vastaavan vaihdoksen kenraali Copen väessä, joka taaskin muodostui ylämaalaisten kanssa yhdensuuntaiseksi rintamaksi. Näissä molemminpuolisissa liikkeissä kului aika iltahämärään asti, ja armeijat valmistausivat viettämään yönsä aseissa, nykyisessä asennossaan.

"Ei tule enää tänä iltana mitään tehdyksi", huomautti Fergus Waverleylle; "ennen kuin sentään kääriydymme levätteihimme, käykäämme katsomaan mitä parooni hommailee tuolla takana päin."

Hänen vartiopaikkaansa lähetessään he tapasivat tämän vanhan tunnollisen upseerin, yövartiat liikkeelle lähetettyään ja yövartiat asetettuaan, lukemassa episkopaalisen kirkon iltasiunausta osastolleen. Hänen äänensä kajahteli soinnukkaana, ja vaikka nenävarren alapäähän valahtaneet silmälasit ja sotilaspukuun pujotettu Saunders Saunderson apulaisen toimessa näyttivät hieman naurettavilta, niin loivat aseman vaarallisuus, kuulijakunnan sotainen asu ja taaempana seisoskelevat satuloidut ratsut kuitenkin vaikuttavan juhlallisen leiman hartaudenharjotukselle.

"Olen tosin jo aamulla varhain, ennen kuin sinä olit hereilläkään, ripittänyt itseni", kuiskasi Fergus ystävälleen; "vaan en ole toki niin jyrkkä katoolinen, ett'en voisi yhtyä tämän kelpo miehen rukoukseen."

Edward nyökkäsi päätään, ja he viipyivät kunnes parooni pääsi loppuun.

Kirjan sulkiessaan hän virkkoi: "Nyt, pojat, iskekää huomenna raskain käsin ja kevyin tunnoin." Hän tervehti sitte ystävällisesti Mac-Ivoria ja Waverleytä, joka kysyi mitä mieltä hän oli nykyisestä asemasta. "No, tiedättehän mitä Tacitus sanoo: In rebus bellicis maxime dominatur Fortuna, onnen kauppaa on sodan käynti. Mutta uskokaa minua, hyvät herrat, tuo mies ei ole mikään älyniekka ammatissaan. Hän jäähdyttää poikaparkojensa miehuutta, pitämällä heitä puolustusasennossa, joka jo itsessään merkitsee alakynnessä oloa tahikka pelkoa. Nyt ne lojuvat tuolla aseissaan koko yön, levottomina kuin sammakko haravan tiessä, kun taasen meidän miehemme ovat aamulla aivan pirteitä ja ketteriä taisteluun käydäkseen. Hyvää yötä, veikot. — Muuan seikka painaa mieltäni, mutta jos huomispäivä hyvin päättyy, niin neuvottelemme siitä kerallanne, Glennaquoich."

"Voisinpa melkein sovittaa mr. Bradwardineen Henrik-kuninkaan määritelmän Fluellenista", huomautti Waverley, toverinsa keralla astuessaan leiripaikkaansa:

"Hän on paljon ollut sotapalveluksessa", vastasi Fergus, "ja toisinaan täytyy ihmetellä miten paljon viisautta ja järjettömyyttä mahtuu samaan luonteeseen. Haluaisinpa tietää, mikä vaivasi äijän mieltä — kenties tyttärensä kohtalo. — Kuulehan, englantilaiset vaihtavat vartioita."

Rumpujen pärinä ja puhaltajien kimeä säestys tunkeutui ylös rinnettä — hälveni — heräsi kaikuna henkiin — ja kuoleutui vihdoin kokonaan. Sitte kuului ratsuväen innostuttava ja hypähdyttelevä torventoitotus, yövartioita kutsuen, kunnes sekin tuulen mukana painui kauvas etäisyyteen.

Ystävykset seisahtuivat katselemaan ympärilleen, ennenkuin laskeutuivat levolle. Läntisellä taivaalla kimmeltelivät tähdet, mutta merestä tupruileva kylmä usma peitti itäisen taivaanrannan, valkeina kiekkuroina vyöryen pitkin lakeutta, jolla vihollisarmeija lepäsi. Etumaiset vartiot olivat työntyneet rinteen juurella olevan leveän ojan reunalle asti ja sytyttäneet suuria nuotioita, jotka hämärinä ja häilyvinä pilkottivat usmakehästään.

Ylämaalaiset makasivat tiuhassa kuin "lehdet Valambrosassa" ylängön harjalla sikeässä unessa; vain vartijat valvoivat. "Miten monet uljaat miehet nukkuvatkaan vielä raskaammin ennen huomisyötä, Fergus!" virkkoi Waverley väkisinkin huoahtaen.

"Älä sitä ajattele", vastasi Fergus, jonka mielessä vain sotaiset suunnitelmat pyörivät. "Muistele vain miekkaasi, ja kuka sen antoi. Kaikki muut ajatukset ovat nyt liian myöhäiset."

Tämän epäämättömän huomautuksen lohdutuksella yritti Edward tyynnyttää ristiriitaisten tunteittensa melskettä. Päällikkö ja hän saivat levättinsä yhdistämällä mukavan ja lämpimän vuoteen. Callum istahti heidän pääpuoleensa, sillä hänen velvollisuutenaan oli valvoa päällikön turvallisuutta, ja alkoi matalalla, yksitoikkoisella äänellä hyräillä pitkää, surunvoittoista geeliläistä laulua, joka piankin tuuditteli heidät unen helmoihin.