XXIX. Tanssiaiset.

Kun vänrikki Maccombich oli lähtenyt ylämaalaisleiriin ja rättäri Macwheeble vetäytynyt johonkin syrjäiseen majataloon sulattelemaan päivällistään ja hautomaan Evan Dhun viittausta sotalain omavaltaisuudesta, meni Waverley paroonin ja päällikön seurassa Holyroodin linnaan. Jälkimäiset kaksi olivat mitä parhaimmalla tuulella, ja parooni matkalla kiusotteli sankariamme hänen kauniista vartalostaan, joka uudessa puvussa enimmin edukseen esiintyi. "Jos teillä on mitään aikomuksia jonkun hempeän Skotlannin immen sydäntä vastaan, niin kehottaisin teitä puheisiin päästessänne käyttämään Virgiliuksen sanoja:

"mitkä säkeet Struanin Robertson, Donnochy-klan'in päällikkö (joll'ei Luden vaatimukset ole primo loco varteenotettavat), on niin kauniisti kääntänyt kielellemme:

"Teillä sentään onkin polvihousut, joita pidän parempina, ne kun ovat vanhempaa perua isiltämme ja siistimmät näöltään."

On hyvin tunnettua, miten monet olivat ne ylhäiseen sivistyneeseen ja varakkaaseen säätyluokkaan kuuluvat herrasmiehet, jotka ottivat osaa vuoden 1745 onnettomaan ja toivottomaan yritykseen. Skotlannin vallasnaisetkin yleensä kannattivat uljasta ja kaunista nuorta prinssiä, joka heittäysi maanmiestensä armoille pikemmin romaanisankarina kuin juonivana valtiomiehenä. Ei siis ihme, että enimmän ikänsä Waverley-Honourin hiljaisuudessa viettänyttä Edwardia häikäisi se vilkkaus ja loisto, mikä nyt vallitsi kauvan autiona olleessa skotlantilaisessa palatsissa, vaikka paljon vielä olikin ulkonaisia merkkejä nähtävissä siitä että muutos oli häthätää toimeenpantu.

Väleen löysi rakastajan silmä lempensä esineen. Flora Mac-Ivor oli paraikaa Rose Bradwardinen seurassa palaamassa istuimelleen salin ylipäässä. Kaiken loiston ja kauneuden keskessäkin he olivat herättäneet yleistä huomiota, kahtena kieltämättä viehättävimpänä naisena mitä saapuvilla oli. Prinssi oli hyvin huomaavainen molemmille, varsinkin Floralle, jonka kanssa läksi tanssiin — hänen ulkomainen kasvatuksensa, ranskan- ja italiantaitonsa nähtävästi teki tehonsa.

Päästessään tanssin loputtua ahdingossa esille tunkeutumaan Edward seurasi Fergusta miss Mac-Ivorin luo. Kaikki se harras toivo, jota hän poissaollessaan oli sydämessään vaaliskellut, tuntui nyt tavattaessa häipyvän, ja niinkuin unohtuneen unen erikoiskohtia muistelemaan yrittävä, hän olisi tällä hetkellä koko maailman antanut muistaakseen mihin oli perustanut nyt harhaluuloilta tuntuvat haaveensa. Hän astui Ferguksen vierellä alla päin, polttavin poskin ja sydämessään sellaiset tunteet kuin pahantekijällä, joka mestauskärryillään hitaasti edetessään hälisevän katsojajoukon läpi ei tule tarkanneeksi mitään melua, mikä korviinsa tunkeutuu, eikä liikehtivää laumaa, jota harhaileva katseensa kohtaa.

Flora näytti hänen lähestyessään hiukan — vain hiukkasen — hämmentyneeltä. "Tuon tässä Ivorin heimon kasvatin", sanoi Fergus.

"Vastaanotan hänet toisena veljenä", vastasi Flora.

Sanalla oli sen verran erityistä äänenpainoa, jott'ei tämä voinut välttää kuumeentapaisella jännityksellä kuuntelevaa korvaa. Puhujan koko sävystä ja tavasta päättäen se ilmeisesti merkitsi: "En ole milloinkaan ajatteleva mr. Waverleytä sen likeisemmäksi." Edward seisahtui, kumarsi ja katsahti Fergukseen, joka puraisi huultaan — hänkin oli siis tulkinnut sisarensa tervehdyksen jotakin enempää merkitseväksi. "Tämä siis on unelmani loppu!" oli Waverleyn ensimäisenä ajatuksena, ja se tuotti niin sanomatonta tuskaa, että ajoi veren poskipäiltä.

"Hyvä jumala!" huudahti Rose Bradwardine, "hän ei vielä ole toipunut."

Suurella mielenliikutuksella lausutut sanat kuuli itse chevalier, joka nopeasti esiin astuen tarttui Waverleytä käteen ja ystävällisesti tiedusteltuaan miten oli hänen vointinsa laita lisäsi haluavansa häntä puhutella. Voimakkaalla ja äkillisellä ponnistuksella, jonka asianhaarat pakolliseksi tekivät, Waverley tointui niin paljon, että sai seuratuksi prinssiä erääseen salin komeroon.

Prinssi pidätteli häntä jotakuinkin kauvan, kysellen Englannin katoolisten toryperheiden oloja, heidän vaikutusvaltaansa ja valtiollisia mielipiteitään. Tuollaisiin tiedustuksiin olisi Edward muulloinkin kyennyt vastailemaan vain ihan päällisinpuolin, ja on arvattavissa, että hänen selittelynsä nykyisessä tunteidenkuohussaan olivat sekavuuteen asti epämääräisiä. Chevalier pari kertaa hymyili hänen vastaustensa hajamielisyyttä, mutta pitkitti keskustelua, vaikka olikin pakotettu sitä enimmiten yksikseen ylläpitämään — kunnes huomasi Waverleyn saaneen aikaa malttua. On luultavaa että tämä pitkä puhelu oli osaksi aiottu edistämään sitä luuloa, että Waverley oli valtiollisesti tärkeä henkilö. Mutta loppulauselmistaan päättäen hänellä oli toinenkin ja hyväätarkottava vaikutin neuvottelunsa pidentämiseen, sankarimme itsensä vuoksi. "En voi vastustaa kiusausta", hän virkkoi, "joka houkuttelee minua kerskaamaan olevani erään naissalaisuuden huolellinen uskottu. Näette, mr. Waverley, että tiedän kaiken, ja vakuutan olevani sydämeni pohjasta puolellanne. Mutta, hyvä ystävä, teidän täytyy tiukemmin pitää tunteitanne ohjaksissa. Täällä on monta, joiden silmät näkevät yhtä hyvin kuin minun, vaan joiden kieleen ei ole yhtä suuresti luottaminen."

Niin sanoen kiepsahti hän kepeästi pois ja yhtyi muutaman askeleen päässä seisoskelevaan upseeriryhmään, jättäen Waverleyn mietiskelemään hänen viimeisiä sanojaan; niitä hän ei kokonaisuudessaan voinut ymmärtää, mutta tajusi kuitenkin neuvon, että varovaisuus oli tarpeellinen. Osottaakseen olevansa uuden herransa ilmaiseman harrastuksen arvoinen, hän uhallakin päätti yrittää heti totella kehoitusta ja astui jälleen Floran ja miss Bradwardinen luokse, ja jälkimäistä tervehdittyään onnistui pääsemään ylimalkaisen keskustelun alkuun paremmin kuin odottikaan.

Jos, rakas lukijani, konsanaan olet sattunut ottamaan kyytihevoset ----ssä tahi ——ssä (joista ainakin toinen ja luultavasti molemmatkin kievarit ovat osuneet kohdallesi), niin olet epäilemättä huomannut, tuskainen myötätuntoisuus sydämessäsi, miten surkean vastahakoisina koni-poloiset ensin pistävät kehnäytyneet kaulansa länkiin. Mutta kun kyytipojan vastustamattomat kehotuskeinot ovat saaneet ne hölkkäämään virstan tahi pari, niin ne turtuvat ensi tuskalleen, ja "valjaihin lämmittyään", kuten kyytipoikanne saattaa huomauttaa, tekevät matkaa kuin ei mikään olisi hätänä. Vertaus soveltuu niin oivallisesti Waverleyn tunteisiin tänä ikimuistoisena iltana, että otin sitä käyttääkseni mieluummin (varsinkin kun se tietääkseni on aivan omintakeinen) kuin jotakin loistavampaa kuvausta, jollainen olisi Byshen "Runoustaiteesta" tavattavissa.

Ponnistus on oma palkintonsa, niinkuin hyvekin; ja sankarillamme oli vielä muitakin elähyttäviä vaikuttimia urhean tyyneyden ja välinpitämättömyyden teeskentelyyn Floran silminnähtävää tylyyttä vastaan. Ylpeys on tehokas, vaikka kirveleväkin lääke rakkauden haavoihin. Prinssin suosion saavuttaneena, mahtavassa vallankumouksessa luultavasti huomattavankin sijan hankkivana, ylhäisen piirinsä veroisena sekä kasvatukseltaan että luontaisilta lahjoiltaan, nuorena, rikkaana ja jalosukuisena — kannattiko hänen masentua oikullisen kauneuden päänkeikauksesta?

Tällaisin tuntein Waverley päätti osottaa Floralle, ett'ei häntä lannistanut epuu, jonka hänen pikku turhamaisuutensa kuiski olevan tytön omallekin tulevaisuudelle yhtä kohtuuton kuin hänenkin. Ja tätä mielenmuutosta auttamassa oli yhä puoliaan pitelevä salainen ja itselleenkin tuntematon toive, että Flora saattaisi oppia pitämään hänen lempeään paremmassa arvossa, nähdessään ett'ei kokonaan hänen vallassaan ollut sitä vetää puoleensa tahi lykätä luotaan. Chevalierin sanoissa myös oli salaperäinen rohkaiseva sävy, vaikka Edward pelkäilikin niiden vain tarkottaneen että Fergus hartaasti kannatti sisarensa ja hänen välille aiottua liittoa. Mutta aika, paikka ja pikku sattumukset loihtivat hänen mielikuvituksensa äkkiä toimintaan ja loivat hänen käytökseensä miehekkään ja päättäväisen ilmeen, joka jätti kohtalon huostaan lopullisen ratkaisun. Jos hän sattuisi taistelun aattona olemaan ainoa murheellinen ja nolostunut, niin miten ahnaasti kävisikään juttuun kiinni kulkupuhe, jolla hänen maineensa oli jo kerrassaan liiaksi ollut hammasteltavana!

Näiden sekavien mielialojen vallassa ollen ja toisinaan ohimennessään hymyllään tahi nyökkäyksellään osanottoaan ilmaisevan prinssin rohkaisemana lämpeni Waverley yrittämään parhaansa mitä vilkkaasta luonteestaan lähti, ja herätti yleistä ihailua seurueessa. Keskustelu kääntyi vähitellen aloille, joilla hän edullisimmin sai näyttää kykyään ja tietojaan. Illan iloisuutta pikemmin ylensivät kuin ehkäisivät huomispäivän vaarat. Kaikkien hermoja piti tulevaisuus jännittyneinä ja jokainen tahtoi vielä nykyhetkestä nauttia. Tämmöinen mieliala on sangen suotuisa vilkkaan mielikuvituksen, runollisuuden ja intoisan kaunopuheliaisuuden ilmauksille. Waverleyllä, kuten jo aikaisemmin olemme huomauttaneet, oli toisinaan harvinaisen sujuva puhelahja, ja tässä tilaisuudessa hän useammin kuin kerran kosketteli hellimpiä tunteita ja sitte taas antausi säihkyvän hilpeyden aloille. Häntä kannattivat ja elähyttivät toiset saman hengen innostamat, jotta kylmäkiskoisemmatkin ja vakavasti harkitsevat lopulta tempausivat mukaan. Monet naiset kieltäysivät tanssista, joka yhä oli käynnissä, ja mikä milläkin tekosyyllä liittyivät seurueeseen, jonka "kaunis nuori englantilainen" näytti ympärilleen keränneen. Hänet esiteltiin useille ylhäisön naisille, ja tavallisesta ujoudestaan hetkeksi vapautuneella käytöksellään voitti hän kaikkien yksimielisen suosion puolelleen.

Flora Mac-Ivor tuntui olevan sukupuoltaan ainoa, joka pysyi hiukan kylmäkiskoisena ja mukautumattomana, vaan ei hänkään voinut kokonaan salata ihmettelyä, jota Waverleyn entistään paljoa sujuvampi ja loistavampi seurustelutaito herätti. En tiedä, eikö hän sentään hetkeksi ollut pikkuisen pahoillaan siitä, että oli asettunut niin jyrkästi torjumaan pois rakastajaa, joka noin hyvin tuntui ansaitsevan asemansa maan ylhäisimmissä piireissä. Hän oli epäilemättä tähän asti pitänyt paranemattomana haittana Edwardin luonteessa sitä mauvaise hontea, joka hänen mielestään liiaksi lähenteli arkamaisuutta ja saamattomuutta, itse kun oli kasvanut hovielämässä ja jäänyt vieraaksi englantilaisten tapojen vaatimattomuudelle. Mutta jos hänen sielussaan kajastikin hetkellinen toivomus, että Waverley olisi aina osottautunut noin rakastettavaksi ja miellyttäväksi, niin ei sen vaikutus kauvaakaan kestänyt, sillä heidän erottuaan oli esiintynyt asioita, jotka Floran silmissä saattoivat ennen tekemänsä päätöksen lopulliseksi ja peruuttamattomaksi.

Peräti toisenlaisin tuntein ja kaikella sielullaan kuunteli Rose Bradwardine hänen sanojaan. Hän tunsi salaista riemua siitä, että yleinen tunnustus kohdistui mieheen, jonka ansioita hän oli tullut pitäneeksi jo liiankin aikaisin ja liiankin hellästi arvossa. Ilman pienintäkään mustasukkaisuuden ajatusta, mitään pelkoa, tuskaa tahi epäilystä tuntematta, ainoankaan itsekkään mietteen häiritsemättä rauhaansa, katseli hän onnellisin mielin seurueen yksimielistä suosiollisuutta. Kenties oli tämän illan vilpitön ilo puhtainta mitä ihmismieli konsanaan voi kokea — niin lyhytaikainen ja suurien surujen seuraama kuin olikin.

"Parooni", virkahti chevalier, "en uskaltaisi jättää rakastettuani nuoren ystävänne seuraan. Hän on todenteolla pikku romanttisuudestaan huolimatta mitä viehättävin seurustelija."

"Ja kautta kunniani", vastasi parooni, "tuo poikanen voi välipäikseen olla yhtä yksvakainen kuin tämmöinen kuusikymmenvuotias ukon rahju. Olisipa teidän kuninkaallinen korkeutenne vain nähnyt miten hän avosilmin uneksi ja torkkui Tully-Veolanin lammen äyräillä kuin hypokondriakhes tahi, kuten Burton 'Anatomiassaan' määrittelee, phrenesiacus taikka lethargicus, niin ihmettelisitte mistä hän äkkipikaa on saanut noin hillittömänä pulppuilevan juhla-ilon ja leikkisyyden."

"Minä en muuta osaa arvella", selitti Fergus Mac-Ivor, "kuin että innostus on tartanien luoma, sillä vaikka Waverley on kaikin puolin kelpo poika, niin ei hän kuitenkaan toverina ole erityisemmän vilkas ollut."

"Sitä kiitollisempia saamme olla hänelle", sanoi prinssi, "kun on täksi illaksi varannut ominaisuuksia, joista lähimmät ystävänsäkään eivät ole mitään tienneet. — Mutta kuulkaapas, hyvät herrat, yö lähenee ja huomispäivän asioita on aikaisin ajateltava. Ottakoon kukin kauniin kumppaninsa ja kunnioittakoon vaatimatonta ateriaa läsnäolollaan."

Hän astui etumaisena toiseen huoneustoon ja istuutui baldakiinin alle pitkän pöytäjonon yläpäähän, sekä arvokkaana että kohteliaana, mikä sävy hyvin soveltui hänen ylhäiselle syntyperälleen ja suurille aikeilleen. Tuskin oli tuntia kulunut, kun jo soittajat kajauttivat lähtösäveleen.

"Hyvää yötä siis", huudahti chevalier, hypähtäen seisaalleen; "hyvää yötä ja olkoon ilo mukananne! — Hyvää yötä, kauniit naiset, jotka olette niin suuresti suoneet myötätuntoisuuttanne maanpakolaisprinssille. — Hyvää yötä, urheat ystäväni: olkoon tämäniltainen onnellisuus enteenä siitä, että pian ja voitokkaina palaamme näihin isiemme suojiin, ja että Holyroodin palatsissa vielä monen monina iltoina ilomme ja intomme kajahtelee."

Milloin Bradwardinen parooni jälkeenpäin sattui mainitsemaan tätä prinssin hyvästelyä hän ei kertaakaan ollut surumielin lisäämättä:

minkä", hän huomautti, "ystäväni Bangour on kauniisti kääntänyt meidän runomitallemme: