XXXII. Taistelu.
Reading edition
Muutaman tunnin saatuaan nukkua herätettiin Fergus Mac-Ivor ja hänen ystävänsä ja kutsuttiin saapumaan prinssin luo. Etäisen kylän tornikello löi kolmea, heidän rientäessään sinne missä hän makasi. Hän oli siellä jo ylempien upseeriensa ja klan'ien päälliköitten ympäröimänä, istuimenaan olkikupo, jota oli vuoteenaan käyttänyt. Juuri Ferguksen saapuessa päättyi neuvottelu. "Rohkeutta, hyvät miehet", huudahti chevalier, "ja asettukoon jokainen oitis osastoaan johtamaan! Muuan uskollinen ystävä on tarjoutunut opastamaan meidät kapeaa ja mutkittelevaa polkua myöten, joka hankalanakin on sentään kulkukelpoinen. Se johtaa oikean sivustamme ohi tuon rämeisen ja koluisen alueen poikki, lujalle tasangolle, jolle vihollisemme on asettunut. Tuosta pulasta päästyämme täytyy meidän taivaan ja teidän miekkojenne avulla suoriutua muusta."
Ehdotus herätti yleistä riemua, ja kukin päällikkö kiiruhti järjestämään miehiään niin hiljaa kuin mahdollista. Koko armeija siirtyi kapeana rivinä oikealle ja piankin löysi polun, hämmästyttävän äänettömästi ja kuitenkin hyvin joutuisasti marssien sitä myöten nevan läpi. Sumu ei ollut noussut ylävämmälle maalle, joten heillä jonkin aikaa oli tähtien tuike valaistuksenaan. Mutta se katosi tähtien vaaletessa aamukajastuksen tieltä, ja marssivan kolonnan etupää painui sankkaan usmamereen, joka valkeana aaltoili koko alangon yli. Nyt oli eteneminen vaikeampaa, kun polku oli pimeä, ahdas, rosoinen ja toisin paikoin hyllyvään liejuun uppoileva, ja joukkoja oli kuitenkin pidettävä yhteen liittyneinä. Mutta ylämaalaiset olivat elämäntavoissaan tottuneetkin sellaisiin vastuksiin paremmin kuin säännöllinen sotaväki ja etenivät yhä, vauhtiaan suurestikaan vähentämättä.
Ivorin klan'in lähestyessä lujaa maaperää, edeltäjiensä kintereillä, kuului sumun läpi patrullin huuto, vaikk'eivät nähneet rakuunaa itseään: "Kuka siellä?"
"Hst", huudahti Fergus, "henkensä uhalla pitäköön jok'ainoa suunsa kiinni; eteenpäin vain", ja marssia jatkettiin yhtä äänettömästi ja rivakasti kuin ennenkin.
Patrulli laukaisi ratsupyssynsä joukkoa kohti ja laukausta seurasi heti kavioiden kopse, hänen nelistäessään pois. "Hylax in limine latrat", sanoi Bradwardinen parooni, kuullessaan laukauksen; "se poika hälyyttää koko leirin liikkeelle."
Ferguksen klan oli saapunut tasangolle, lavealle sänkipellolle, jonka lakeutta ei ehkäissyt ainoakaan nyppylä, puu tahi pensaskaan. Muu armeija seurasi nopeasti perässä, ja samalla jo kuului hälyytys vihollisarmeijasta. Yllätystä eivät he olleet suunnitelleetkaan, eivätkä sen vuoksi vähääkään välittäneet siitä, että tiesivät vihollisen nyt olevan varuillaan ja valmiina heitä vastaanottamaan. Havainto vain joudutti heidän taisteluvalmistuksiaan, jotka olivatkin sangen yksinkertaiset.
Ylämaalaisarmeija, jolla nyt oli hallussaan usein mainitun avaran tasangon eli sänkivainion itäinen pää, asettui kahteen rintamaan, rämeiköstä merelle päin. Ensimäinen oli aiottu hyökkäämään, toinen varaväeksi. Pikku ratsujoukko, jota prinssi komensi, pysytteli molempain rintamain välissä. Seikkailijaruhtinas oli alkujaan päättänyt itse johtaa rynnäkköä eturivissä, mutta sellaista aijetta vastusti koko hänen esikuntansa, vaivoin saaden hänet siitä luopumaan.
Molemmat rintamat alkoivat siirtyä eteenpäin, ensimäinen valmiina heti taistelemaan. Klan'it, jotka sen muodostivat, olivat kukin asettuneet erilliseksi kiilaksi, kärjestä suipoksi ja kymmenen, kahdentoista tahi viidentoista rivin pituiseksi, sikäli kun heimokunnassa väkeä riitti. Parhaiten asestetut ja arvoltaan ylimmät — sillä ne määritelmät merkitsivät tässä samaa — asetettiin näiden erisuuruisten aliosastojen etunenään. Taaemmat työntyivät hartiat tanassa eteenpäin, painollaan sekä ruumiillisesti että henkistä intoa ja luottamusta lisäämällä jouduttaen etumaisia voimain koetukseen.
"Heitä pois levättisi, Waverley", huusi Fergus, itse tehden samoin; "tartanien sijaan voitamme silkkiä, ennenkuin aurinko on ylennyt merien takaa."
Joka taholla riisuivat ylämaalaiset levättinsä ja tarttuivat aseisiinsa. Syntyi noin kolme minuuttia kestävä kamala seisahdus, joll'aikaa miehet päänsä paljastaen nostivat kasvonsa taivasta kohti ja lausuivat lyhyen rukouksen; sitte he painoivat lakin korvilleen ja alkoivat työntyä eteenpäin, ensimältä verkalleen. Waverley tunsi sydämensä sillä hetkellä pamppailevan kuin halkeamaisillaan. Sitä ei aiheuttanut pelko, ei innostus — vaan molemmat yhtenä, uusi ja ponteva vaikute, joka mieltä ensin hyyti ja hämmästytti, sitte kuumeellisesti kiihdytti. Ympärillä kajahtelevat äänet antoivat lisää yllykettä; torvet törähtelivät ja klan'it ryntäsivät vihollista kohti kukin omana, uhkaavana kolonnanaan. Vauhti lisääntyi hetki hetkeltä ja miesten keskinäinen jupina kasvoi hurjaksi huudoksi.
Samassa hajotti taivaanrannan yläpuolelle noussut aurinko sumun. Huurut nousivat kuin esirippu, paljastaen molemmat armeijat juuri törmäämässä yhteen. Englantilaisten rintama oli suunnattu suoraan hyökkäystä vastaan; se kiilteli väkensä täysien asevarustusten väikkeessä, ja sen sivustoina oli ratsuväkeä ja tykistöä. Mutta näky ei hyökkääjiä säikyttänyt.
"Eteenpäin Ivorin pojat", huusi heidän päällikkönsä, "jott'eivät kameronit iske ensimäisinä!"
Kauheasti huudahtaen syöksähti koko lauma vihollista vastaan.
Muu on hyvin tuttua historiasta. Ratsuväki oli saanut käskyn ahdistaa ylämaalaisia sivulta päin, vaan joutui, näiden juostessaan laukaistessa piiluikkunsa sitä kohti, häpeällisen säikähdyksen valtaan, horjui, seisahtui, sekosi ja nelisti pakoon. Tykkimiehetkin ratsuväen hylkääminä pötkivät käpälämäkeen, kerran laukaistuaan kanuunansa, ja ylämaalaiset, jotka ammuttuaan olivat viskanneet pois pyssynsä ja siepanneet miekkansa, kävivät hillittömällä raivolla jalkaväen kimppuun.
Tänä häiriön ja kauhun hetkenä Waverley huomasi nähtävästi korkea-arvoisen englantilaisen upseerin yksinään ja suojeluksetta seisomassa kanuunan vieressä, jonka hän sen miehistön paettua oli itse suunnannut ja laukaissut Mac-Ivorin klan'ia vastaan, se kun oli lähimpänä. Hänen kookas, roteva ryhtinsä oli omiaan herättämään huomiota, ja tahtoen pelastaa hänet varman surman suusta jätti Waverley nopeimmatkin soturit hetkeksi jälkeensä ja paikalle ensimäiseksi saapuneena kehoitti häntä antautumaan. Upseeri vastasi miekan pistolla, jonka Waverley torjui kilvellään, syrjään kääntäessään katkaisten englantilaiselta aseen. Samalla oli Dugald Mahonyn tappara putoomassa upseerin päähän. Waverley ehkäsi iskun, ottamalla senkin kilpeensä, jolloin upseeri näki enemmän vastustuksen hyödyttömäksi ja Edwardin jalomielisyyden liikuttamana luovutti hänelle miekkansa pätkän. Waverley jätti hänet Dugaldin huostaan, ankarasti muistuttaen että vankia on hyvin kohdeltava ja ettei häntä saanut rosvota, mutta luvaten kuitenkin, että Dugald oli saava täyden korvauksen hukkaan menneestä sotasaaliistaan.
Edwardista oikealla riehui taistelu vielä pikku tovin tulisena ja tiuhassa. Flandrian sodissa harjaantunut englantilainen jalkaväki piteli puoliaan hyvin miehuullisesti. Mutta klan'ien kiinteät joukot olivat monin paikoin tehneet aukkoja heidän pitkiin riveihinsä; ja alkaneessa käsirysyssä ylämaalaisten erikoiset aseet, hillitön rajuus ja tavaton notkeus tuottivat ehdottoman etevämmyyden niiden rinnalla, jotka olivat tottuneet paljon luottamaan järjestykseensä ja sotakuriinsa ja tunsivat toisen särkyneeksi ja toisen tehottomaksi. Luodessaan katseensa savuiselle surmanäyttämölle näki Waverley eversti Gardinerin — omien soturiensa hylkäämänä, vaikka hän oli kaikella tarmollaan koettanut saada heitä kääntymään vastarintaan — kuitenkin kannustamassa hevostaan kentän yli, ottaakseen johdettavakseen pienoisen jalkaväkiosaston, joka pitkitti epätoivoista ja hyödytöntä taistelua, seisoen selin hänen oman puistonsa muuria vasten (sillä hänen talonsa oli taistelutantereen laidassa). Hän näkyi jo saaneen useampia haavoja, vaatteet ja satula kun olivat veriset. Tämän hyvän ja urhean miehen pelastaminen oli oitis Waverleyn ponnistusten ainoana päämääränä. Mutta hän sai vain nähdä everstin kaatumisen. Ennen kuin Edward pääsi tunkeutumaan ylämaalaisen joukon läpi, joka raivoisana ja saaliinhimoisena oli sulloutunut toinen toistaan työntämään, näki hän entisen päällikkönsä putoavan ratsun selästä viikatteen iskun kohtaamana ja maassa ollessaan saavan enemmän haavoja kuin kahdenkymmenenkään surmaamiseen olisi tarvittu. Mutta Waverleyn saapuessa paikalle ei kaikki tajunta vielä ollut kadonnut. Kuoleva soturi näkyi tuntevan Edwardin, katseensa sattuessa häneen moittivan surullisena, ja hän yritti sanoa jotakin, mutta tunsi kuoleman olevan juuri tulossa, luopui aikeestaan, laski kätensä ristiin ja uskoi sielunsa Jumalalle. Kuolevan katse ei tänä sekamelskan hetkenä painunut Waverleyn sieluun niin syvästi kuin sitte myöhemmin muistona.
Äänekkäitä riemuhuutoja kaikui joka taholta. Taistelu oli taisteltu ja voitettu; koko kuormastot ja tykistö jäivät voittajien käsiin. Täydellisempää voittoa ei ole koskaan saavutettu. Tuskin kukaan pelastui taistelusta, paitsi ratsuväki, joka oli sen heittänyt heti alussa, ja nämäkin hajausivat pikku ryhminä ympäri maata. Kertomuksemme alaan kuuluu enää mainita Balmawhapplen kohtalo. Ratsun selässä, joka oli yhtä jäykkäniskainen ja itsepäinen kuin herransakin, hän ajoi rakuunia takaa runsaan seitsemän virstan päähän taistelutantereelta, mutta vihdoin rohkaisi kymmenkunta pakolaista mielensä, kääntyen takaisin ja halkaisten häneltä pääkallon miekoillaan. Niin tuli maailma vakuutetuksi siitä, että tällä onnettomalla herrasmiehellä todellakin oli aivot älykopassaan, joten hänen elämänsä loppu todisti seikan, jota sen aikana suuresti epäiltiin. Hänen kuolemaansa ei moni surkutellut. Hänen ystävänsä, luutnantti Jinker, käytti kaiken kaunopuheliaisuutensa vain puhdistaakseen suosikkitammansa kaikesta onnettomuuden syystä. "Tuhanteen kertaan olen lairdille sanonut", vakuutteli hän, "että oli synti ja häpeä panna elukkaparan suuhun kuolaimia, kun puolen kyynärän mittainen suitsivarsi oli kaikki mitä tarvittiin; ja että hän oli vielä saattava itsensä (saati ratsunsa) tärviölle jonkin kuperkeikan kautta, kuin sitä vastoin, jos hänellä olisi ollut pikkuruinenkaan ohjasrengas, hevonen olisi ollut niin nopsa kääntymään komennon mukaan kuin mikäkin maamoukan poni."
Sellainen oli Balmawhapplen loordin muistopuhe.