XXXIV LUKU.

»Koko Lontoon puheenaiheena! Ei edes kaunis lady Anne vedä hänelle vertoja!» sanoi Will Oliver kynsien korvantaustojaan. »Eikös se ole ihan villittyä? Mutta sen vakuutan teille, että rahaa siitä lähtee, sillä ne sikäläiset ovat valmiit maksamaan runsaasti huvituksestaan.»

»Oletko varma», sanoi P. & A., »ettei se ole tykkänään joku muu nainen? Sanomissahan puhutaan Wallace-nimisestä.»

Saippualaatikolla istuva kellonsoittaja löi reiteensä ja sanoi: »Uskokaa minua; minä kuulin jo aika päiviä sitten Kate MacNeilliltä, että hänen taiteilijanimensä tulisi olemaan Wallace — Winifred Wallace — ja tuossa se on painettuna. Tra-traketienne, traketiennet ne ovat sen tiatterihomman pääväkeä; olen nähnyt niitä näyttelyteltoissa — hurjia naisia!»

Pormestari, joka oli juuri astunut P. & A:han ostamaan sunnuntaimakeisiaan, hymyili suvaitsevaisesti ja ojensi nuuskarasiaansa. »Nuppu Dyce», sanoi hän, »ei luultavasti matkusta koskaan tänne sirkusseurueessa tekemään surmanhyppyä kolmasti illassa kuudenpennyn istumasijoille. Pelkään, että olemme nähneet hänestä viimeisen vilauksen, jollemme kustanna itsellemme rahaa ja vaatteita käydäksemme Lontoon teattereissa.»

»Onko se siis todella hän?» kysyi kauppias.

»Siinä voitte uskoa Wullyn sanaan», sanoi pormestari, »ja minä puhuin juuri hänen setänsä kanssa. Hänen elämäkertansa on tämänaamuisessa lehdessä, ja minä olen virallisena päänä kaupungissa, joka on tullut kuuluisaksi neron kotikaupunkina.»

Rellu-Wully lähti ulos maleksimaan pitkin katua kirkkaiden puodinikkunain valossa, joiden edessä lapset leikkivät »Tuo minun» -leikkiä, valiten itselleen aarteita pelkästään niiden korean näön vuoksi, samoinkuin useimmat meistäkin, joiden pitäisi ymmärtää paremmin. Hän tapasi George Jordonin. »Geordie», sanoi hän, »oletkos kuullut uusimpia? Sinun pitäisi olla Lontoossa; siellä ovat omituisuudet arvossa», ja hämäräkäsitteiden George kääntyi lähteäkseen kulkemaan Lontoon-tietä. Ravintolasta tuli Colin Cleland kiireisenä, kädessään asiallisen näköinen käärö repaleisia asiakirjoja, jotka olivat hänen ainaisena tekosyynään siellä oloon.

»Winifred Wallace — suuri näyttelijätär! On se tuo elämä kummallista, sen mukaan miltä kantilta sitä katsoo. Lontoossa sitä nyt on hälinää, herra Cleland! Muutti nimensä Wallaceksi, kun oli kunniallisten siivo-ihmisten lapsia. Me tiedämme, mutta emme hiiskahdakaan.»

»Emme sanaakaan!» sanoi Colin Cleland koomillisesti. »Ehkäpä hän siitä vielä korjautuu ja asia painuu unohduksiin. Oletteko siinä käsityksessä, että kuuluisuus on sellaista, jota pitää hävetä? Sanon teille, että hän on kunniaksi meille kaikille.»

»Herra hyvästi siunatkoon! Niinkö sanotte?» kysyi Will Oliver. »Jos minä olisin näyttelijätär, niin en kehtaisi enää näyttää naamaani paikkakunnalla. Me odotettiin kaikki jotakin parempaa tuosta pikkuisesta — hän oli niin merkillinen! Minähän itse, niin sanoakseni, ikäänkuin keksin hänet; panin hänet piruuksien alkuun, antamalla hänen soittaa uudenvuoden-kelloa. Senjälkeen hän aina kutsui minua herra Relluksi ja kyseli ystävällisesti jalkaini vointia. Hän oli aina täysin hieno ja sivistynyt.»

Neiti Minton puodissa oli kiirettä: siellä joku poika hyvin punaisena kysyi jäännöstilkkuja, joiden olisi oikeutta myöten pitänyt seurata hänen äitinsä päällystakkia, ja Duffin neidit olivat ostamassa harsovaatetta.

»Nuoresta Lennox Dycestähän kuuluu hämmästyttäviä uutisia», huomautti neiti Minto. »Sehän on aiheuttanut voisipa sanoa mylläkän. Ei yhtään viikkolehteä ole saatavissa rahalla eikä rakkaudella.»

»Hän olikin aina perin omituinen», sanoi Jean-neiti.

»Eriskummallinen», kuhersi Amelia-neiti — se oli hänen viimeisin laatusanansa.

»Huomasin tosiaan, että hänessä oli jotakin erityistä, ihan ensi päivänä jolloin näin hänet», sanoi kappaompelija. »Sellaiset silmät, neiti Duff! Ja millainen suloinen ja luottava ilme! Olen niin iloissani siitä, että ihmiset siellä Lontoossa ovat mieltyneet häneen; niistä ei koskaan tiedä mennä takuuseen. Mietin juuri uutta puseromallia, tehostaakseni mielestäni miellyttävällä tavalla tuon suuren tapahtuman merkitystä — Winifred-Wallace-malliksi aion sen ristiä. Muistattehan sen älykkään herra Molyneux'n?»

»Luulen, ettemme koskaan oikein ymmärtäneet Lennox-neitiä», sanoi Jean neiti. »Mutta me harrastamme nyt erikoisesti kaunolukua.»

»Ei silti että toivoisimme tulevamme suuriksi näyttelijöiksi», selitti Amelia-neiti. »Voihan vaatimattomampikin elämänala tarjota onnea.»

»Voi kyllä todellakin», tunnusti neiti Minto. »Minä en ole koskaan ajatellutkaan teatteria; minun lahjani ovat aina suuntautuneet pukuompeluun, ja te ette voi uskoa millaista tyydytystä tunnen nähdessäni oman valmistamani puvun naisen yllä, joka saa sen esiintymään edukseen. Meillä on kaikilla oma pieni taiteellisuuden-murumme, ja se antaa ihmeellisen lohdutuksen. Mutta minä olen hyvin iloinen tuon tytön edistymisestä, herra Dycen — ja tietysti hänen sisartensakin vuoksi. Ailie-neiti on haltioissaan, seitsemännessä taivaassa, ja hänen sisarensakin näyttää olevan varsin mielissään. 'Te saatte kulkea pää pystyssä tänään', sanoin hänelle, kun hän meni ohi postiasemalta palatessaan iltapäivällä.»

»Ja mitä hän sanoi siihen?» tiedusti Jean-neiti uteliaana.

»Tiedättehän neiti Dycen! Hän hymyili ja sanoi: 'Mutta sydän nöyränä; sehän on Dycein tunnuslause.'»

Tohtori pani pois sanomalehden, luettuaan suuren uutisen useampaan kertaan erikoisella tyydytyksellä, mikä hämmästytti hänen sisariaan, jotka eivät voineet pitää kovinkaan suurenmoisena sellaista elämänlaatua, jossa sai nähdä nimensä joka seinällä ja arkihuoneensa kuvan joka toisen viikon kuvalehdessä. Vedettyään saappaat jalkaansa lähti tohtori kävelemään ja pistäytyi asianajajan taloon.

»Totta vie! Lontoolaisilla niillä on onni», sanoi hän astuessaan sisään. »Tekisipä mieleni olla itse siellä näkemässä tuota ihmeellistä Desdemonaa. Mitäs piditte huvimatkastanne, Bell-neiti?»

»En huonoakaan», sanoi Bell, pannen esille kortit. »Mutta varjelkoon, miten typerällä tavalla ne leipovat leipänsä siellä Englannissa! — paksu kuori ylt'yleensä, vaikka myönnän kyliä, että sisusta on varsin miellyttävää.»

»Hm!» sanoi tohtori Brash. »Olen nähnyt skotlantilaisia ihmisiä, jotka ovat hiukan samanlaisia. Hän on lyönyt itsensä läpi, huomaan; hän on luonut itselleen nimen.»

»Niin minulle sanotaan», vastasi Bell, »mutta minä toivon, ettei se muuttaisi hänen luonnettaan.»

»Hänellä oli neroa alun alkaen», sanoi Daniel Dyce, jakaen pakan pelaajille.

»Hänellä oli vielä parempaa», sanoi Ailie-neiti, »hänellä oli rakkautta.» Ja yli kaupungin helähti iltakello.