← Table of contents
Nuppu

XXV LUKU.

Väinö Jaakkola translation

Bell piti amerikkalaisesta vieraastaan, kuten sanottu, melkoisesti, koska hän hänestä näki, mistä oli lähtöisin joku osa Nupun humoristisuutta ja enin osa siitä hullunkurisesta kielestä (vaikka tavallaan älykkäästäkin, täytyi hänen myöntää), jolla se ilmaistiin. Se oli toisenlaista humoristisuutta kuin Danin, jonka leikillisyyden hän sanoi muistuttavan luonteeltaan pihlajanmarjahilloa, ollen kirpeää ja makeaa niin taitavasti yhdistettynä, että se miellytti jokaista suuta ja sisälsi jonkunverran tuon vuoristopuun luontaista raittiutta. Molyneux'n leikillisyys oli toisen makuista; se muistutti hänestä ryytineilikkaa, ollen vierasmaalaista, sisältäen kiihoketta yhtä hyvin kuin maustettakin. Mutta molemmissa noissa lystillisissä miehissä oli sitä tärkeintä, jota hän ei milloinkaan ollut ottamatta huomioon — vilpitöntä luottamusta Luojan ymmärrykseen, hyvään tarkoitukseen ja kykyyn sekä valmiutta alistumaan naurun esineeksi yhtä hyvin kuin löytämään naurun aihetta toisista. Hän piti miehestä, mutta kuitenkin kaikitenkin oli miltei iloinen, kun sähkösanoma tuli Edinburghista ja hän palasi takaisin liittyäkseen seurueeseensa. Tuo helpotuksen tunne ei aiheutunut mistään vieraanvaraisuuden puutteesta, vaan siitä ajatuksesta, että kun Nupun lähtö nyt oli päätetty, oli talossa niin paljon tehtävää, että miehet olivat siinä vain vastuksiksi.

Herra Molyneux viihtyi niin hyvin heidän seurassaan, että lähtö tuntui hänestä vastenmieliseltä, ja hän lausui halveksumisensa sellaisen rautatielle matkustamistavan johdosta, joka vei kaksi tuntia yhdeksäntoista mailin matkalla, mutta Bell, joka tahtoi puolustaa maansa kyytivaunujakin, sanoi hänelle, että hän puhui joutavia — että sen suurempi nopeus oli suorastaan Kaitselmuksen kiusaamista. Molyneux sanoi kiittävänsä Luojaa, ettei Sandy Hook'in tuolla puolen ollut mitään Kaitselmusta kiusattavana, ja tuntevansa naudanlihakuninkaita, jotka kiidättivät itseään maiseman halki mailin vauhdilla minuutissa. Tuo tosiseikka ei herättänyt mitään ihailua Bellissä; hän ihmetteli harhaanjohdettuja kurjia, jotka syöksyivät niin päätä pahkaa hengestään piittaamatta, ja niin paljon rahaakin kun heillä oli.

Ennen lähtöään Molyneux teki vierailun Kyyhkyskouluun sanoakseen hyvästit pikku opettajattarille. Hän hörppi teetä, josta hän toi esiin parhaat kehumisensa, vaikka saikin suuremman tyydytyksen siitä luottamuksesta, jota kaksoset hänelle osoittivat kertomalla hänen lausuntonsa siitä hävettävästä esineestä tehneen heihin niin syvän vaikutuksen, että he olivat lahjoittaneet sen partaveitsenhiaisimeksi eräälle George Jordonille.

»Mainiosti tehty!» huudahti Molyneux ihastuneena. »Mutta olisin itsekin pitänyt jonkunverran tuosta patukasta, sillä vaimoni on perin innokas harvinaisuuksien keräilijä. Hänellä on arkihuone täynnään intiaani-esineitä — päänahkapuukkoja, tomahawkeja ja muita raakamaista kapistuksia — ja varhais-brittiläinen patukka kutkuttaisi hänet kuoliaaksi.»

Niin, hän oli mennyt — ajomiehen torvi oli tuskin lakannut kaikumasta holvikaaren edustalla, kun Bell-neiti oli täydessä touhussa valmistamassa Nupun elämänmuutosta.

Mihin kouluun hänen olisi mentävä Edinburghissa? Ailie tiesi; parempaa ei ollut kuin se, jossa hän itse oli käynyt.

Milloin se avattiin? Ailie tiesi: kahden viikon perästä.

Mitä hän sitten varsinaisesti tarvitsisi? Ailie tiesi senkin: hänellä oli kirjoituspöytänsä laatikossa jo valmiiksi laadittu luettelo tarvittavista varustuksista.

»Minusta näyttää», sanoi Bell epäluuloisesti, »että sinä olet hurjan hyvin selvillä kaikesta, mikä koskee tätä äkillistä tarvetta. Kuinka kauan se on ollut mielessäsi?»

»Ainakin vuoden päivät», vastasi Ailie rohkeasti. »Kuinkas kauan se on ollut sinun mielessäsi?»

»Hm!» sanoi Bell. »Melkein yhtä kauan, mutta minä karkoitin sen aina ajatuksistani. Ja — ja nyt kun asia en päätetty, Ailie Dyce, niin toivon ettet seiso siihen koko päiväksi siitä väittelemään, kun kerran on niin paljon tehtävää.»

Varmasti ei ole koskaan yksikään toinen talo ollut niin täynnä tuoksinaa, touhua ja kuumeista levottomuutta kuin tämä talo oli seuraavien kahden viikon aikana. Sekä ylempi että alempi Dycen kotiopisto otti lupaa; Katen kasvatus pysähtyi äkkiä kuin hengen salpaus kauhealle Popocatapetl-nimiselle vuorelle, ja hän sanoi piittaavansa siitä viisi, koska kapteeni Maclean (ei enää Charles muille kuin kapteenille itselleen ja Nupulle tuttavallisempina hetkinä) sanoi, että tärkein, mitä merimiehen vaimolta vaadittiin, oli terveys, toivo ja reipas luonto, ynnä muutamia hyvinmunivia kanoja. Neiti Minto puuhasi Nupun juhlallisimpien vaatekertojen kimpussa, juoksennellen ulos ja sisään naapuritalonsa ovesta mittanauhoja olkapäillään ja suu täynnä nuppineuloja ja törmäillen pahki asianajajaan tämän eteisessä suureksi mielipahakseen. Ja Bell oli ottanut taloon ompelijattaren, Lizbeth Ann'in, auttamaan häntä ja Ailie'a muiden varustusten valmistamisessa. Mercatorin kartta nurpotti laiminlyötynä seinällä herra Dycen lukuhuoneessa, jossa virui hujan hajan harsinlankoja, hulpiosuikaleita ja vuoritilkkuja, niin että se näytti ihan räätälinverstaalta, ja Nuppu ja Tellu leikkivät sen lattialla tyytyväisinä kuten ainakin lapset ja koirat, jotka eivät löydä täyttä viihtymystä perin siisteissä ja hyvin järjestetyissä huoneissa. Katekin kutsuttiin sisään auttamaan näissä kiireisissä toimituksissa — he sanoivat sitä Nupun kapioitten valmistamiseksi. Puutarhassa linnut livertelivät ja visertelivät, mutta paljon suloisemmalta kuului naisten korvissa saksien lipsutus ja ompelukoneen surina; neulaa käyttelevät kädet liikkuivat edestakaisin niinkuin viulunjouset orkesterissa, ja verka- ja liinakankaista kasvoi vaatekappaleita, joiden moninaisuus huumasi niiden tulevaa kantajaa. Luulen, että Daniel Dyce eli siihen aikaan yksinkertaisesti, saaden jokseenkin hät'hätäisiä päivällisiä, mutta tuntien hänet hyvin olen varma, ettei hän ollut siitä millänsäkään, koska hänen osansa tässä suuressa seikkailussa oli olla kirjevaihdossa Edinburghin kanssa ja valmistaa siellä tietä nuoren seikkailijattaren kaupunkiin samoamiselle.

Hän pilkisti usein sisään räätäliverstaan ovesta ollessaan lähdössä toimistoonsa, jolloin Ailia huusi: »Pois, mies! Tämä on naisten valtakunta!»

»Sinä olet yhtä paha kuin Geordie Jordon», sanoi Bell-neiti purren lankaa niin innokkaasti kuin koko hänen sukupuolensa, jonka tuota intoa nähdessäni aina kuvittelen joskus muinoin eläneen pumpulilla — »sinä olet yhtä paha kuin Geordie Jordon: et voi nähdä avaimenreikää ilman, että vesi kihahtaa silmääsi.»

Jos olisi todella ollutkin kysymys Nupun kapioista, eivät kaupunkilaiset olisi voineet osoittaa sen suurempaa mielenkiintoa. Tuttuja tuli joka päivä katsomaan, miten asiat edistyivät, suositellen vahvempaa vuoria tai yhtä koristenauhaa lisäksi. Tulipa itse lady Annekin eräänä iltapäivänä katsomaan kapioita, ollen, kuten hän viekkaasti huomautti, huvitettu sellaisista omien yksityisluontoisten syittensä takia sekä epätietoinen keskenään kilpailevien norsunluunvärin tai puhtaan valkoisen etevämmyydestä. Niin hän sanoi, mutta epäilemättä hän oikeastaan tuli vakuuttaakseen Nupulle, että hänen kapteeninsa oli erinomaisen onnistunut.

»Minä arvasinkin sen!» sanoi Nuppu tyytyväisenä. »Se mies on niin kaunis ja hyvä, että hän kelpaa vaikka taivaan valtakuntaan.»

»Ja sinä myös, veitikka», sanoi lady Anne siepaten hänet syliinsä ilman vähääkään kankeutta, suureksi hämmästykseksi Lizbeth Ann'ille, joka luuli, etteivät ylhäiset henkilöt olleet lainkaan sellaisia — että heillä ei kai ollut sellaiseen sopivat käsivarret. »Niin, sinä myös, veitikka!» sanoi lady Anne.

»Ei, en minä ole», sanoi lapsi. »Tai ainakin vain toisinaan. Enimmäkseen minä olen ihan kelvoton, mutta toisekseen minä kyllä melkein aina koetan tulla paremmaksi, ja se se luullakseni onkin pääasia.»

»Ja sinä aiot nyt jättää meidät», sanoi lady Anne, jolloin tapahtui omituinen seikka, sillä tuo iloinen lapsi, joka oli saamaisillaan hartaimman toiveensa täytetyksi ja niin paljon ihania vaatteita, purskahti, itkuun ja juoksi ulos huoneesta piiloutuakseen ylös ullakkokamariinsa, jonka ikkunat olivat maantielle päin, joka näytti nyt niin vastenmieliseltä hänen kyyneltensä läpi. Lady Anne lähti pois pahoilla mielin, mutta Bell sanoi ikäänkuin riemuiten:

»Olenhan sitä aina sanonut sinulle, Ailie — Williamin sydän!»

Mutta Nupun kyynelet olivat ohimeneviä; pian hän palasi takaisin tilkkujen sekaan, missä Ailie polki reippaasti ompelukonetta ja lauloi sellaisia iloisia lauluja, jotka yksinomaan soveltuvat polkemisen tahtiin, todistaen siten, että koneiden aikakausi on iloinen aikakausi, jos meillä on hyvän musiikkikorvan onni. Ja Nuppu, vaikka väsyikin niin pian pallistamiseen, saattoi auttaa toisella tavoin noita ompelutalkoita, sillä hän saattoi istua kyyröttää Dan-sedän nojatuolissa ja lukea Pickwickiä toisille, kunnes Colonsayn tyttö olisi halusta tahtonut tarttua tukkaan sitä Bardellin ämmää ja ravistella häntä, kun kehtasi olla niin hävytön pikku Pickwick-raukalle. Tahi sitten Nuppu tanssi varietee-taiteilijattaren opettamia tansseja tai alkoi Ailien pyynnöstä (Bellin vähän epäröidessä) lausua kappaleita »Hamletista» tai »Macbethista», kunnes Lizbeth Ann näki aaveita ja sai ihan hermonsa järkytetyiksi, eikä silloin auttanut muu kuin iloiset kupposet teetä koko sakille. Toden totta, sen myönnän, jokseenkin jokapäiväistä joukkoa! Toivoisin melkein kertomukseni vuoksi, että he olisivat hienompia, söisivät päivällistä kello puoli kahdeksan ja keskustelisivat hiljaisin, hillityin äänin Bachista ja Botticellista.

Mutta ah! — onnellisia päiviä ne olivat — ainakin mitä kaikkiin ulkonaisiin oireisiin tulee; olisipa tosiaan voinut luulla olevan kysymyksen oikeista morsiusvarusteista eikä valmistuksista neidon ja maailman vihkiäisiin. Kuinka usein myöhempinä vuosina, kun Winifred Wallace luki minulle omaa ylistystään sanomalehdistä, hän pysähtyikään huokaistakseen ja kertoakseen, kuinka, hän kerran oli todella onnellinen — onnellinen sydämen pohjaa myöten, tuntiessaan neljän naisen äänettömän ylistyksen maalaiskamarissa, kun maailma oli vielä kaikkineen hänen edessään ja hänen sydämensä oli nuori!

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings