XXXII LUKU.

Tarvittiin kaksi palvelijaa täyttämään Katen paikkaa Dycen taloudessa — toinen yksinkertaista perunain keittämistä varten ja toinen hänelle hurskaaksi ilmapiiriksi, kuten asianajaja väitti, ja heidän taloon tuloaan seurasi ikävä ja epäkodikas aika. Lopussa olivat nyt Lennoxin keittiöillat, hän kun oli kasvatuksensa päättänyt nuori neiti ja hänen ystävänsä oli poissa; hänen täytyi istua salissa rummuttamassa lauluja Buntain-mummon aikuisella pianolla, leimuavan sydämensä tyynnyttämiseksi. Oli kuin taivaan sanoma, kun eräänä päivänä tuli Lontoosta kirje, jossa rouva Molyneux kutsui hänet ja toisen tädeistä luokseen pääsiäisen pyhiksi.

»Olenpa tosiaankin iloinen päästessäni vapaaksi teistä molemmista viikon tai parin ajaksi», sanoi Bell Nupulle ja Ailielle. »Kevätsiivous kahden tyttötyllerön kanssa — vaikka ovathan he kilttejä ja yrittäviä tyttöjä — tulee sukkelammin suoritetuksi, kun saamme puuhata omassa vapaudessamme.»

Säteilevät kasvot; ja tiukasti hillitty suu ilmaisivat Lennoxin tunteiden laadun. Ailie ei virkkanut mitään, vaan ihmetteli kuinka hilpeänä ja sokeana hänen sisarensa aina astui sille viettävälle tielle, joka välttämättömyyden voimalla johti hänet eron ja kaipauksen kadotukseen.

»Suuri matka!» sanoi Dan-setä. »Sehän onkin sopiva loppu sinun vallattomuusvuosillesi, Lennox. Ylhäällä linnassa on kattoistuimilla varustetut vaunut, jotka ovat kuljettaneet kreiviä hänen suurmatkallaan, vaikka istuinpeite on nyt mitä surullisimmin haalistunut. Olen usein tuuminut, mahtaako hänen ylhäisyytensä istahtaa niihin salavihkaa joskus, kun ei kukaan ole katsomassa, ja kiivetä Alpeille tai huristaa jälleen Italian kaupunkien läpi, kun kuski Jones on teetään juomassa. Niin voisin ainakin minä tehdä, jos olisin tehnyt tuollaisen suurmatkan ja vaununi olisivat vielä tallella.»

»Etkö todellakaan tarvitse meitä?» kysyi Ailie-täti sisareltaan, puolittain toivoen, puolittain peläten, että kevätsiivous saisi huvimatkan lykkäytymään, mutta Bell väitti että nyt jos koskaan oli aika, varsinkin kun Lennoxin pukukin oli uusi.

<tb>

Oi, Lontoo, Lontoo! seireenikaupunki! kuinka se lumosi tyttömme! Sen ajurien tiuvut helisivät kuin sadussa; iltain saapuessa syttyivät tuhannet loihditut kuut ja tähdet. Pitkät kadut säihkyvine jalokivi-ikkunoineen, temppelien tornit ylhäällä hämyssä, ja juhlalliset, maalaispuita ympäröivät aukiot; väen vilinä, hedelmäkojujen tuoksu, kukkien hehku, aamujen hopeinen harmaus, lukemattomat, vuosien huurteen paartamat muistomerkit, kavioitten jyrinä loputtomilla teillä, ja valtavien puistojen hiljaisuus — Nuppu makasi öisin valveilla niitä ajatellen.

Jim Molyneux oli tarttunut seireeniä kurkusta; hän rakasti sitä ja kiristi siltä itselleen toimeentulon. Ensin se oli tuntunut hänestä liian vanhalta, liian rauhalliselta, hitaalta ja arvokkaalta verrattuna hänen omaan Chicagoonsa, eikä sillä näyttänyt olevan sijaa muukalaiselle; nyt hän oli tullut huomaamaan, että sitä saattoi häikäistä, että kovalla äänellä, rohkealla naamalla ja hyvän räätälin avulla saattoi kiristää siitä kunnioitusta ja kultaa. Hänestä oli tullut esikaupunkiteatterin johtaja, missä permantopaikoilla syötiin appelsiineja ja näytelmänä oli useimmiten »Isän kirous» tai muuta sellaista; mutta kerran päivässä hän käveli keskikaupungilla olevien Thalian temppelien sivu ja voihkien niiden huonoa johtoa suunnitteli itselleen pian koittavaa tulevaisuutta klassillisina marmori-julkisivuineen ja herttuattarineen, jotka tekisivät hänelle reklaamia joka ilta seisoen riveissä katukäytävällä vaunujaan odotellen. Grove Lanellä, jonka varrella hän asui herneenvihreässä talossa, jota koristi yhdeksän riviä salkopapuja ja muutama rykelmä sipulikasveja niiden takana, hänen tulonsa saattoi erottaa jo kaukaa hänen sirosta käynnistään ja päivänpaisteen välkkeestä hänen hatussaan. Lisäksi oli hänellä vielä yksi menestyksen salaisuus — raittius. »Whisky ja sooda», sanoi hän, »se se vaivaa poikia ja tekee heidät unisiksi kuin vanha ukkokissa. Hyviä poikia, herttaisia poikia, käyttäytyvät aina kuin kauan-kadoksissa-ollutta veljeä kohtaan, mutta ovat kovin taipuvaisia ottamaan lievityslääkettä tuolle ammoinlauhtuneelle tunteelle jo keskellä päivää. Kun heillä on lukinverkkoja pienissä kimmeltävissä kupooleissaan, olen minä täynnä kevätsointuja ja iloinen vanha Englanti hymyilee vastaani. Ymmärrättekö! Minun ei tarvitse edes kahmaista; ei tarvitse muuta kuin näyttää ansiokkaalta, ja kolikoita työntyy sisään luukun täydeltä; niin ne aina työntyvät miehelle, joka näyttää käteiseltä rahalta ja jonka murkinana eivät ole napsut ja neilikat.»

»Jim-pojuseni», sanoi tällöin hänen vaimonsa, »luulen että sinun olisi parasta panna jäitä tai muuta jäähdyttävää itsekunnioitus-kyhmyllesi» — mutta hän piti ylpeänä jalokiviä, jotka olivat hänen miehensä luottavaisuuden ja uutteruuden palkintoja.

Kun Nuppu ja Ailie muistelivat kotia näinä päivinä, muistelivat he sitä vain niinkuin kuvaa, tai niinkuin lukua jossakin vanhassa kirjassa. Ainoastaan heidän rukouksissaan olivat Dan ja Bell todellisia henkilöitä, ja kaukainen pikku kaupunki ei ollut enää vain puupiirros, vaan todellinen paikka, jonka läpi puhalsivat metsän ja meren henkäykset. Bell kirjoitti heille vesi- ja raesateista ja sumuisista ilmoista; Grove Lanen puutarhoissa tuoksuivat keltanarsissit, ja kaupunki välkkyi ainaisessa auringonpaisteessa. Joka päivä he palasivat herneenvihreään taloon merkillisiltä seikkailuilta ja olivat, Molyneux'n sanojen mukaan, sen näköisiä kuin olisivat juuri tulleet maalta ja puolenkymmenen teatterin parhaat paikat olisivat heidän käytettävissään. »Liian paljon teatteria kertakaikkiaan!» kirjoitti Bell kerran moittivasti. »Joko olette käyneet kuulemassa sitä City-kirkon saarnamiestä?»

Molyneux'n omassa teatterissa oli laulunäytelmien ja operettien pitkään sarjaan tullut keskeytys. Hän iloitsi hiljaisessa mielessään siitä, että saattoi kahdelle niin hienoaistiselle naiselle kuin Ailielle ja hänen veljentyttärelleen tarjota kappaleen oikeaa laillista juurta — »Kuningas Juhanan» — vaikka Camberwellin kaupunginosa ei luultavasti saisikaan Shakespeare-viikkoa kovin hyötyisäksi hänen kassalleen. Ailien ja Nupun oli määrä mennä sitä katsomaan tiistaina; ja Nuppu istui illalla lukemassa »Kuningas Juhanan» näyttämöpainosta, kunnes jokainen henkilö kävi eläväksi hänen mielikuvituksessaan ja herneenvihreän talon takana oleva pieni rautainen parveke muuttui Angers'n sakaraharjaiseksi muuriksi, jonka sivuportille tulivat ranskalaisten airuet.

He istuivat arkihuoneessa, hämmästyksellä kuunnellen hänen vuorosanojaan:

»Nyt, Angers'n miehet, portit selälleen Arthurille, Bretagnen herttualle! Hän tänään Ranskan avull' itkun valtaan Englannin äidit saatti, joiden pojat nyt hajan lepää hurmetanterella.»

tahi:

»mieheni; nuor' Arthur poikani, ja hän on poissa!»

»Bravo, Nuppu!» huusi Molyneux ihastuneena. »Hyväinen aika, jos olisin teatterinjohtaja, maksaisin sinulle niin suuren palkan kuin kehtaisit mainita. Eikö hän ole kerrassaan suurenmoinen, Millicent? Uskokaa minua, Ailie-neiti, hän työntää varjoon Maude Adamsin ja lähettää Ellen Terryn takimmaisille seisomapaikoille. Tyttöseni, sinun ei tarvitse opetella muuta kuin liikehtimistä. Ei pidä seisoa kahta minuuttia yhdessä kohti näyttämöllä, vaan liikkua melkein joka lauseella.»

»En tiedä», sanoi Nuppu epäröiden. »Minkätähden ihmisten pitäisi olla aina levottomia näyttämöllä? Eiväthän he todellisessa elämässäkään aina ole. Minä tahtoisin seisoa niinkuin vuori — sinähän tiedät, Ailie-täti, ne vanhat vuoret siellä kotona! — ja näyttää niin — niin — niin pelottavalta, että yleisö kirkaisisi, jos liikkuisin, aivan kuin jos aikoisin kaatua heidän päälleen.»

»Sellainenko tunne sinulla on?» kysyi Jim Molyneux, uteliaana tähystellen häntä.

»Niin, sellaiselta minusta tuntuu», sanoi Nuppu, »silloinkuin runouden henki on minut vallannut. Minusta tuntuu kuin olisin kokonaan leimuavia sanoja ja silmiä.»

»Lapsi, sinä olet kovin nuori!» sanoi rouva Molyneux.

»Niin», sanoi Nuppu, »siitä kai se tulee. Vähitellen tulen ehkä muuttumaan samanlaiseksi kuin muutkin ihmiset.»

Jim Molyneux löi kämmenensä pöytään. »Kautta Jupiterin!» huusi hän. »Minä en pitäisi kiirettä muitten laiseksi tulemisella. Siihenhän jokainen vietävän idiootti Englannissa pyrkii, ja sinä olet juuri oikealla paikalla siinä missä olet. Se on suoraa puhetta, eikä mitään muuta! Minä puolestani myönnän suosivani jonkunverran jalkaliikuntoa näyttämöllä — yleensä onkin siinä miltei kaikki elämä, mitä sillä saa nähdä — mutta ihmisen, joka osaa näytellä päällään, ei tarvitse kuluttaa paljon anturanahkaa. Tyttöseni —» Hän pysähtyi sekunniksi, puhjeten sitten kysymään: »Mitä pitäisit pienestä osasta tässä 'Kuningas Juhanassa'?»

Leimahdus kävi tytön kasvojen yli, ja sitten hän kävi tavattoman kalpeaksi. »Oi!» huudahti hän. »Oi, Jim Molyneux, älä ole niin julma!»

»Tarkoitan totta», sanoi Molyneux, »ja voisin järjestää sen, sillä Arthurin osa on eräällä, joka on sairas ja joka varmaan häätyisi luopumaan parin päivän perästä, jos hänellä vain olisi varamies — ja jos minä… Luuletko osaavasi näytellä pojan osaa? Arthurissa ei ole paljon opittavaa, mutta tuo sinun pikku vuorosanasi Angers'n edustalla panee minut ajattelemaan, että voisit saada tuon osan kohoamaan esiin siksi paljon, että se pistäisi tuntijan silmään. Sallisittehan sen, Ailie-neiti? Se olisi kovin hauskaa. Hän oppisi säkeet tunnissa tai parissa, ja katsottuaan kappaletta parina iltana olisi hän selvillä koko asiasta. Älkää nyt potkiko, Ailie-neiti; suokaa nyt meille tämä pikku huvi!»

Ailien sydän tykytti. Ratkaiseva hetki oli käsissä — hän tiesi sen — mitä hänen oli tehtävä? Hän oli jo kauan aavistanut jotakin tällaista hetkeä ja kamppaillut usein selvittääkseen kysymystä, oliko, tuon hetken tultua, maailman saatava hänen Nuppunsa hänen nousematta taisteluun Bellin ja yksinkertaisen, eristetyn skotlantilaiskodin oikeuksien puolesta. Niin kauan kuin ratkaisun hetki oli vain aavistettavissa, ei hän voinut päästä selvyyteen; hänen omat hurjat tyttöaikuiset kaipuunsa, jotka olivat muistuneet hänen mieleensä eräänä iltana keittiön kynttilöiden valossa, eivät olleet lakanneet puoltamasta vapautta — vapautta ja liikkuma-alaa, joista hän itse oli jo vuosia sitten luopunut —; nyt kuului voimakkaana hänen pienen vanhemman sisarensa ääni ja Rellu-Wullyn kellonsoitto, joka illoin kutsui vaatimattomia ihmisiä kotiin.

»Vain tämä kerta!» pyyteli herra Molyneux, ymmärtäen hänen empimisensä. Nupun kasvoilla oli sanaton pyyntö.

Niin, »vain tämä kerta!» — eihän siinä mitään pahaa ollut, mutta Ailie tiesi aloittamisen vaaran. Eikä se tässä tapauksessa olisi enää aloittamistakaan; alku oli tapahtunut jo vuosia sitten — jo ennen ensimmäisen uudenvuoden-aamun matkimisesityksiä, ennen kahdentoista kynttilän iltaa tai Macintoshin näyttelemistä; lapsi oli ajautunut eteenpäin kuin lastu virrassa.

»Itse en todellakaan olisi siitä millänikään», sanoi Ailie vihdoin, »mutta luulen, että Bell-täti tuskin pitäisi siitä.»

»Ei, jos hän tietäisi minun aikovan tehdä sen», virkkoi Lennox vilkkaasti; »mutta asian kerran tapahduttua hän olisi siitä mielissään — ainakin hän nauraisi sille samalla lailla kuin silloin, kun kerroimme hänelle, että olin ollut Buntain-mummoksi puettuna tanssiaisissa.»

Will Oliverin iltakellon ääni häipyi pois Ailien mielestä, Bellin kasvot himmenivät; sensijaan hän kuuli Nupun kirkkaan, nuoren äänen näyttämöltä ja istui hurmautuneen yleisön joukossa. »Jos te sitä niin hartaasti haluatte, niin —» virkkoi hän, ja teko oli tehty!

Hän ei katunut sitä, kun Nupun esiintymisilta tuli ja hänen veljentyttärensä kovaonnisena nuorena Bretagnen herttuana tervehti dauphinia kaupungin porttien edustalla; hän riemuitsi siitä luonnollisesta ivasta, joka ilmeni kohtauksessa häntä kiduttamaan tulleen Hubertin kanssa, mutta hän miltei katui sitä, kun Molyneux, saatettuaan heidät kotiin selittämättömän äänettömänä, puhkesi vihdoinkin kiihkeästi ylistämään löytöään, kohta kun Nuppu oli jättänyt heidät mennäkseen nukkumaan.

»Olen pidätellyt itseäni, niin vaikeata kuin se on ollutkin», sanoi Molyneux, »koska en tahtonut turmella tyttösen unta tai pöyhistyttää häntä liiaksi, mutta tahdon sanoa sinulle, Millicent, ja teille, Ailie-neiti, että olen löytänyt tähteni! No, eihän hän ole näkyvissä! Hän oli koko tämäniltaisessa näyttelijäjoukossa ainoa, joka ei tiennyt olevansa Camberwellissä; hän oli keskellä keskiaikaista Ranskaa alusta loppuun, ja kun hänet nostettiin ylös kuolleena neljännen näytöksen lopussa, oli hän niin kivikylmä ja jäykkä osansa ajattelemisesta, että se sai seurueen säikähtymään. Luulen, Ailie-neiti, että tulette menettämään tuon tytön!»