XXXIII LUKU.

Oli kostea marraskuun ilta. Hevosten kavioitten kapsuessa kiiltäviin katuihin ajoi Dan Dyce, Bell ja Ailie mukanaan, Molyneux'n uudesta hienosta kodista hänen entisten unelmiensa temppeliin — ylvääseen Imperial-teatteriin. He istuivat äänettöminä vaunujen pimeydessä, ja äänettöminä he soluivat ihmisvirrassa teatterin eteishalliin, sekautuen huonosti soveltuvana osana sen loisteliaaseen maailmaan — äänekkäisiin, omahyväisiin miehiin, joista Bellin silmiin kuvastui jonkinlainen väsähtäneen ivallisuuden henki, naisiin, jotka olivat suloiset Jumalan armosta tai joilla oli kalmankalpeat kasvot, vahanpunaiset huulet ja vilhuvat, syrjäkareiset katseet. Muudan niistä irroitti heidän editseen kulkiessaan avaran turkisviittansa hartioiltaan äkillisellä liikkeellä, ja kun se hitaasti solui alas hänen marmoriselkäänsä pitkin, näytti se uhkaavan täydellistä alastomuutta, niin että Bell haukkoi ilmaa ja tarttui sisarensa käsivarteen.

»Katsokaa!» virkkoi Ailie innokkaasti. Heidän edessään oli Desdemonaksi puetun naisen muotokuva. Kasvoista saattoi aavistaa, että ne joskus voivat olla lapsekkaat ja kirkkaat, mutta ne oli kuvattu levottomuuden ja säikähdyksen hetkellä, ja suuret mustat silmät kuvastivat jotakin kauheata aavistusta, raollaan olevat huulet ilmaisivat sielun mykkää huutoa.

»Mikä se on? Kuka se on?» kysyi Bell, seisahtuen kuvan eteen pelokkaan hämmästyneenä.

»Se on Nuppu», sanoi Ailie, tuntien samalla ylpeyttä ja surua — minkävuoksi, sitä hän ei tiennyt. »Siinähän on nimi — 'Winifred Wallace'.»

Bell väänteli käsiään saalinsa suojassa ja seisoi hämmästyksissään, koettaen etsiä tuttuja piirteitä.

»Menkäämme sisään», sanoi Dan lempeästi, välittämättä, alati maltillisena, tungeksivasta ihmisjoukosta, arvaten surullisena sisarensa mielen.

»Niin, niin, menkäämme pois tästä tungoksesta», sanoi Ailiekin mutta pieni nainen viipyi lumottuna kuvan edessä. Hänen ympärillään kuohuivat kahisevien vaatteiden aallot niinkuin hyökylaineet kotoisella rantamalla; tuoksut leyhähtelivät; ihmisäänet puhuivat englantia, vaikkakin miltei muukalaisella korostuksella, mutta kaikki soljui ohi kiinnittämättä hänen huomiotaan, sen jälkeen kuin hän äkillisenä ilmestyksenä näki edessään sen, mitä hänen veljensä lapsesta, hänen silmäterästään, oli tullut. Huvituksen etsijöitä, terveellisten huolten tappajia, tyhjäntoimittajamaailman vaahtoa pyörteili hänen ympärillään lörpötellen, nauraen, luoden uteliaita tai halveksivia silmäyksiä hänen harmaisiin, lempeihin kasvoihinsa, hänen vaatimattomaan muotoonsa, hänen yksinkertaisiin pyhävaatteisiinsa; koko hänen sydämensä täytti palava avunrukous tuon lapsen puolesta, joka oli liian nopeasti tullut naiseksi ja kulkeutunut pois kodin pyhäköstä.

»Me suljemme tässä tietä, Bell, Mennään sisään», sanoi Ailie jälleen, tarttuen lempeästi häntä käsivarteen.

»Niin», sanoi Dan. »Ei nyt ole hautojen katselun aika; ei tämä ole kirkkomaa, Bell. Näethän, että monet pyrkivät sisään.»

»Oi, Lennox, Lennox!» huudahti Bell, välittämättä ympärillä olevista oudoista ihmisistä. »Veljeni lapsi; toivoisin — oi, toivoisin, että olisit kotona! Jumala suokoon sinulle armoa ja viisautta — 'silloin käyt tietäsi turvassa eikä jalkasi kompastu. Maata pannessasi et pelkää; niin, sinä panet maata ja unesi on suloinen.'»

He menivät sisään, Molyneux'n heille varaamaan aitioon, missä he tapasivat hänen vaimonsa vaalimassa suunnatonta kukkakimppua, kauttaaltaan lumivalkeita kukkia. »Suurenmoinen huone!» kertoi hän heille. »Kaikki, jotka vain jotakin ovat, ja aivan eturinnassa. Puolisataa arvostelijaa, kaksi oikeaa kreivi von'ia, koko joukko bentsiinivaunuväkeä, jotka eivät koskaan jää pois ensi-illasta. Tuolla ovat heidän rouvansa, poloiset raukat! välkkyen kuin jalokivikaupan näyteikkunat. Hyväinen aika, kyllä Nupullemme tulee onnellinen ilta!»

He istuivat ja katselivat jonkun aikaa äänettöminä edessään olevaa näytelmää, mikä niin viehätti sellaista mieltä, joka oli tottunut väkijoukoista, valosta, lämmöstä ja hilpeydestä etsimään onnekkaimpia mielleyhtymiään, mutta mistä puuttui niin kokonaan se suuri ikuinen rauha ja sopusointu, jotka tapaa ulkona maaseudulla. Käärmeensilmiä jalokivien särmissä naisten povella; päitä, jotka kähertäjän taidolla oli tehty luonnottomiksi ja kuitenkin tavallaan kauniiksi ja houkutteleviksi; paljaita ja valkeita, kiillottamiksi puuteroituja olkapäitä, ja toisia, jotka punehtuivat ikäänkuin Eevan äkillinen ymmärtäminen olisi elänyt läpi sukupolvien. Sileitä, ajeltuja naamoja, valkeita rintamuksia, teatterikiikareita, kukkia, viuhkoja, äänten sorinaa, ja kaiken yllä suunnattoman sähkökruunun loiste.

Bell näki ensi kertaa teatterin. Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli moite ja sääli. »'Hän katsoi kaupunkia ja itki!'» sanoi hän. »Oi, Ailie, kunpa se olisi ohi ja me olisimme kotona!»

»Kaikki tulleet näkemään Winifred Wallacea!» sanoi rouva Molyneux. »Ajatelkaa sitä, neiti Dyce — teidän rakasta veljentytärtänne. Kuinka ylpeä ja onnellinen hän tulee olemaan!»

Bell huokasi. »Ainakin hän on saanut oman tahtonsa läpi, ja minä olen tyhmä vanha maalaiseukko, jolla oli toisenlaiset suunnitelmat.»

Dan ei sanonut mitään. Ailiekin odotti äänettömänä, kuumeisen jännityksen vallassa. Silloin virittivät viulut äkkiä sävelen. Se tuntui ainoalta viisaalta ja järkevältä asialta koko tuossa surisevassa ja kuhisevassa koreitten hyönteisten hyörinässä. Se antoi ilmauksen ihmisen kaipuulle jalompaan ja parempaan maailmaan; ja siinä oli myös muistoja ja kyyneleitä. Aitiossa istuville henkilöille se tuntui kertovan Nupun tarinan — alkaen tyynin, sydämellisin sävelkuluin, päättyen torven räikyntään ja rummun jymähtelyyn. Ja sitten valot sammuivat ja esirippu nousi ja näkyviin tuli katu Venetsiassa.

Alkukohtaukset olivat mykkiä ja tyhjiä, kun Nuppu ei niissä esiintynyt; näytelmä oli heille sisällyksetön, kunnes hän astui hitaasti neuvoshuoneeseen, missä senaattorit istuivat, arkuuden ja rohkeuden taistellessa hänen liikkeissään ja ilmeissään.

»Ei, ei; ei se ole Nuppu», kuiskasi Bell. »Ei se ole meidän tyttömme; tämä on liian pitkä ja — ja liian tyyni. Pelkään, ettei hän lopultakaan ole uskaltanut, tai että hänet on huomattu sopimattomaksi.»

Ailie kurottui eteenpäin väristen, ahmien silmillään. »Se ei ole kukaan muu», sanoi hän. »Rakas Nuppu, meidän Nuppumme! tuo kahden vuoden harjoitus on ehkä tehnyt hänet jonkunverran erilaiseksi, mutta hänen hymynsä ei ole muuttunut. Oi, minä olen niin ylpeä ja niin varma hänestä! Hyss!»

».'.. On kuuliaisuus tässä jaettu, nään mä. Teilt' elo, kasvatus on, niistä kiitän, ja teitä kunnioittamaan mua neuvoo elo ja kasvatus. Te kuuliaisuuteni olette herra, sillä tyttärenne min' olen. Mutta täss' on puolisoni.»

Desdemonan ensimmäinen vuorosana rikkoi huoneessa syntyneen hiljaisuuden. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, he näkivät hänen povensa nopeaan kohoilevan, he kuulivat hänen äänensä värähtelevän tuokion verran, tuon nyt täyteläistyneen ja ihmeellisen äänen, joka soi kuin hopeakello. Siihen aitioon, jossa hän tiesi ystäviensä istuvan, antoi hän katseensa liitää sekunnin ajaksi lausuessaan noita alkusäkeitä, joissa oli niin paljon kaksinkertaista sisältöä — ei Desdemonana, vaan rakastavana ja omapäisenä lapsena, joka pyysi anteeksi, mutta pysyi kuitenkin itsepintaisesti päätöksessään.

Ailie tunsi helpotusta ja onnea ja ylpeyttä; Dan piti katselmuskirjaa vanhemman sisarensa ennakkoluuloista ja omasta filosofiastaan. Bell istui kyynelten vallassa, jotka eivät olleet Shakespearen vaikutusta. Kun hän jälleen kykeni näkemään näyttämön himmentymättömin silmin, oli Desdemona poistumassa maurin kanssa.

»Hyvät ihmiset», sanoi rouva Molyneux, »Desdemonana hän on ainokainen! Ja Jim oli oikeassa. Se on tuhat vertaa suuremman vaivan arvoinen, kuin mitä hän on Nupun vuoksi nähnyt. Hän sanoi kaiken aikaa, että Nuppu tulisi häikäisemään ihmiset, ja minä luulen, että hänen menestyksensä on nyt taattu, ja se takaa menestyksen myös tälle talolle. Tunnen itseni niin ylpeäksi ja onnelliseksi, että suutelisin teitä ihan suoraa päätä, herra Dyce, jollei se panisi kukkakimppuani epäjärjestykseen.»

»Musta mies!» sanoi Bell pahoitellen. »Tiedän tietysti, että se on vain maalia, mutta — mutta en ole koskaan tavannut häntä; en tiedä edes hänen nimeänsä.»

Tuntui siltä kuin ei näytelmässä olisi ollut mitään muuta kuin Desdemonan sanat ja teot. Joka esiintulolla hän tuli itseensäluottavammaksi, pani osaan syvempää tunnetta, löysi uutta merkitystä ajan kuluttamista sanoista. Jopa Bellkin alkoi kadottaa omaa yksityismielipidettään, unohtaa, ettei se ollut muuta kuin synnillinen näytelmä, ja tuntea jonkunverran sääliä Othelloa kohtaan; mutta kun konnuuden verkko lopullisesti sulki Desdemonan otteeseensa, kävi jännitys sietämättömäksi.

»Oh, en voi kestää sitä enää kauempaa!» huudahti hän, kun Lennoxin ääni värähteli hänen laulaessaan ennen viimeistä hyvää-yötään, ja näin sanoessaan hän sysäsi tuolinsa aition varjoisaan perukkaan, peittäen korvansa sormillaan. Hän ei nähnyt enempää, ei kuullut enempää, ennenkuin yleisö nousi seisomaan jyrisevin suosionosoituksin, jotka paisuivat ja vaimenivat ja paisuivat jälleen, ikäänkuin voimatta koskaan lakata. Silloin hän uskalsi katsoa ja näki vapisevan Desdemonan aivan yksinään verhon edessä kumartamassa.

»Mitä on tapahtunut? Mitä on tapahtunut? Minkätähden he huutavat hänelle tuolla tavoin?» kysyi hän tyrmistyneenä.

»Hyväinen aika, ettekö näe, että he ovat hulluina!» sanoi rouva Molyneux.

»Oi voi! ja minä kun luulin hänen onnistuneen mainiosti.»

»Ilosta hulluina, tarkoitan. Hän on temmannut heidät jalkainsa juureen, ja lyönpä vetoa, että Jim Molyneux seisoo käsillään tuon esiripun takana ja huiskuttaa jalkojaan. Ei taida minun tarvita tuhlata tätä kukkakimppua tytölle, joka on sennäköinen kuin aamuhetki Covent Gardenissa.»

Molyneux syöksyi aitioon hurjan kiihtymyksen vihurina. »Tulkaa tänne, tulkaa tänne heti, hän tahtoo tavata teitä», huudahti hän ja johti heidät mutkitellen näyttämön taitse Nupun pukuhuoneeseen.

Nuppu seisoi ovella hiljaa itkien; hän katsoi heihin — vakavaan, vanhaan setään, Ailie'iin, joka pystyi ymmärtämään, pikku Bell-tätiin — ja Bell-tädin syliin hän heittäytyi!