VI LUKU.

»Minä olen kuullut teistä ja Bell-tädistä ja Dan-sedästä pap— isältä», sanoi Nuppu heidän kävellessään takaisin kotia kohti. Hän oli oppinut jo esimerkistä, kuinka paljon lämpimämmältä »isä» kajahti kuin se sana, jota hän oli Amerikassa käyttänyt. »Hän istui niin mielellään ylhäällä iltaisin ja puheli teistä kaikista. Mutta Katelle en oikein löydä sijaa: hän ei koskaan maininnut Katea.»

»Oh, hän on uusi tulokas», selitti Ailie. »Kate on palvelustyttö, tiedäthän, hän tuli meille kauan sen jälkeen kuin isä lähti kotoa, mutta hän on ollut meillä nyt viisi vuotta, ja se aika on kyllä riittävä tekemään hänet perheen jäseneksi.»

»Hyvä isä! Viisi vuotta! Eipä hän sitten ole mikään muuttohullu, vai mitä? Olette varmaan kiinnittäneet hänet nupinauloilla», sanoi Nuppu. »Chicagossa ei saadakaan palvelijoita pysymään vanhoissa rakkaissa paikoissaan sillä tavalla; ne juoksevat ihan hikipäässä talosta toiseen, ihan kuin palloleikissä. Mutta hänhän onkin melko — melko leveä tyttö, eikö totta? Hän ei voisi juosta kovin kovaa; siksi hän pysyy paikoillaan.»

Ailie hymyili. »Vai niin, vai sellaista siellä Chicagossakin on? Olet varmaankin ollut monta kertaa arkihuoneessa iltapäiväteellä, kun sinulla on tilanne selvillä jo noin hyvin. Nuo Chicagon rouvat taisivat, luulen ma, jäähdyttää teetään itkemällä siihen palvelija-surkeuttaan? Siinäkin on yksi anglosaksilainen yhdysside.»

»Rouva Jim sanoi, että järkevät tytöt, jotka voivat pysyä paikoillaan tarpeeksi kauan jäähtyäkseen viime muuton palavasta, alkoivat käydä niin harvinaisiksi, että niitä sai pyydystää pyssy kourassa. Ei tietystikään todella, ymmärrättehän; se oli vain rouva Jimin sanantapa.»

»Ymmärrän», sanoi Alison, kykenemättä peittämään iloisuuttaan. »Sinä näytät itsekin omaksuneen sellaisen sanantavan.»

»Puhunko minä katukieltä?» kysyi lapsi, vilkaisten nopeasti ylös ja punastuen. »Isä teroitti, etten minä saisi puhua katukieltä enkä pitää purukumia suussani; hän sanoi, että niitä kumpaakaan ei kukaan oikea lady tekisi vanhassa maassa ja että minusta piti tulla arvokas ja moitteeton englantilainen. Te olette varmaan hyvin pahastunut, Ailie-täti?»

»Oh, en», sanoi Ailie iloisesti; »en ole koskaan eläessäni ollut pahastunut, vaikka minua itseäni sanotaan usein pahennusta-herättäväksi. Olen vain vähäisen hämmästyksissäni englanninkielen mahdollisuuksista. Olen tuskin kuullut sinun käyttävän vielä ainoatakaan katukielen sanaa, ja kuitenkaan sinä et juuri sano lausettakaan, jossa ei olisi jotakin uutuutta. Se muistuttaa Katen ensimmäistä lampaanpäälientä: kaikki sen ainekset olivat meille entisestään tutut, paitsi sarvet, ja ne me tunsimme muualta.»

»Sitten ei ole mitään hätää», sanoi Nuppu rauhoittuneena. »Mutta rouva Jimillä oli lystikkäitä sanontatapoja, ja minuun on varmaan tarttunut niitä hänestä. Minä en voi sille mitään — minuun tarttuu kaikki helposti. Minullahan on ollut tulirokkokin kaksi kertaa! Ja minuun on tarttunut hänen liioittelutapansa: usein minä liioittelen hirveästi ja sanon kirjoittaneeni kaikki Shakespearen teokset, vaikka en todellisuudessa olekaan niitä kirjoittanut, ymmärrättehän. Rouva Jim ei tarkoittanut, että hänen täytyi pyydystää palvelustyttöä pyssy kourassa; hän tarkoitti vain, että niitä oli yhä vaikeampi saada ja kaikkein vaikeinta pitää sittenkuin oli saanut.»

»Tiedän», sanoi Alison. »Se on vanha brittiläinen tarina; saat kuulla sen moneen kertaan vierailtamme, jos elät ja terveenä olet. Mutta meillä on hyvä onni Katemme suhteen; me näytämme tyydyttävän häntä täydellisesti, tai ainakin hän tulee aikaan meidän kanssamme. Kun hän tuntee, ettei hän voi enää kauempaa tulla aikaan meidän kanssamme, käy hän aamulehden kimppuun etsiäkseen ilmoituksia, joissa halutaan palvelukseen slsäkköjä ja taloudenhoitajia 50 punnan vuosipalkalla, ja päättää lähettää hakemuksen heti paikalla, muttei voi koskaan löytää sopivaa kynänterää, ennenkuin saamme hänet nauramaan. Se palvelija Dycen talossa, joka nauraa, on mennyttä kalua. Sinä tulet pitämään Katestä, Nuppu. Mekin pidämme hänestä; ja olen pannut merkille, että jos pidät ihmisistä, niin he tavallisesti pitävät vuorostaan sinusta.»

»Siitäpä olen iloinen!» sanoi Nuppu ihastuksissaan. »Jos minä mitään olen tässä matoisessa maailmassa, niin olen pitäjä.»

He olivat saapuneet kotiovelle näkemättä pienintäkään merkkiä siltä, että kaupunki tunsi heitä kohtaan mielenkiintoa, mutta niin pian kuin he olivat sisällä, olivat sadat kielet liikkeessä pohtien pikku amerikkalaisen ulkonäköä? Ailie riisui Nupun palttoon ja hilkan ja työnsi hänet keittiöön, kuiskaten hänelle, että hänen oli tehtävä tuttavuutta Katen kanssa eikä unohdettava kehua hänen kaakkujaan, ja juoksi sitten yläkertaan mieluisin tuntein, ikäänkuin hänelle henkilökohtaisesti olisi tapahtunut jokin hyvä asia. Oli niin suloista tietää, että veli Williamin lapsi oli kaikkea muuta kuin pöhkö.

Nuppu seisoi hetkisen keittiössä kainostellen, sillä ei pidä otaksua, että häneltä olisi puuttunut lapsellista ujoutta. Kate, joka paahtoi leipää lieden ääressä, kääntyi ympäri ja tunsi hänkin itsensä vähän hämmentyneeksi, mutta hymyili hänelle sellaista herttaisen leveää hymyä, että se vastustamatta karkoitti lapsesta kaiken vierauden tunteen. »Tule vain sisään, kultaseni, ja haukkaa maistinpalaa», sanoi Kate. Sillä tavalla tervehtivät vierastaan Colonsayn saarelaiset — nuo koruttomat ihmiset!

Ilta hämärtyi, untuvaisten lumihöytyjen alkaessa jälleen tanssinsa. Rellu-Wully sytytteli katulyhtyjä. Hän kulki tikapuut kainalossaan lyhdyltä lyhdylle, perässään lapsia, jotka lauloivat:

»Lamppuvaari, länkisääri! Lamppuvaari, länkisääri!»

mihin Rellu-Wully jankkasi vastaan: »Kyllä tunnen teidät hyvinkin, koko roikan; ainakin tunnen pojat. Odottakaahan, kunnes tapaan äitinne!» Neiti Minton myymälä oli auki, ja häpeilevän näköisiä nuorukaisia meni sisään ostamaan valkoisia naisten hansikkaita, sillä hansikkailla nuoret miehet täällä kutsuivat parinsa uudenvuoden-tanssiaisiin, ja tänä iltana vinkui Samsonin viulu kapakkatuvassa. Pitkät vuokratalot, jotka olivat laakeita ja korkeita kuin kalliontöyryt ja rakennetut kestämään ikuisiin aikoihin, ruhottivat ensin hämärässä tummanharmaina ja alkoivat sitten loistaa kaikin ikkunoin, ja porraskäytävistä ja porttiholveista virtaili ylen iloisia ääniä. Vastasytytetyt puu- ja hiilivalkeat tupruttivat pilven näiden asumusten yläpuolelle, teekattilat tanssivat ja lauloivat. Tuhansia seikkoja tapahtui kadulla, mutta kerrankin hillitsi Colonsayn tyttö mielenkiintonsa ikkunaan. »Sanopas, minkä sinä sanoitkaan nimesi olevan?» kysyi hän.

»Minä olen neiti Lennox Brenton Dyce», sanoi Nuppu sirosti, »mutta neidillä ei ole paljon merkitystä ennenkuin tulen niin vanhaksi että saan kammata tukkani ylös.»

»Olet varmaankin väsyksissä matkustettuasi niin pitkälti. Koko matkan Chikaguusta tänne!»

»Chicagosta», huomautti Nuppu kohteliaasti.

»Aivan niin! Chicago tai Chikaguu, se riippuu siitä miten sen tavaa», sanoi Kate kerkeästi. »Minut on opetettu sanomaan sitä Chikaguuksi. On siinä matkaa tultavaksi uudenvuodenpäivänä! Eikö sinua peloittanut? Otapas yksi näitä ruskeita korppuja. Ja kuinkas Amerikassa jaksetaan?»

Hän teki tämän kysymyksen niin hellän huolekkaasti, ettei Nuppu nähnyt siinä mitään hullunkurista, vaan vastasi vakavasti:

»Kiitos, hyvin vain. Oletteko ollut siellä?»

»Minäkö?» huusi Kate, povensa kohoillessa jo pelkästä ajatuksestakin. Sitten hänen ylämaalainen turhamaisuutensa tuli hänen avukseen. »En», sanoi hän, »en ole ollut varsinaisesti noin sanoakseni kokonaan siellä, mutta minulla oli serkku, joka lähti matkalle, aikoen Austraaliaan ja pääsi Paisley'iin saakka. Se taitaa olla iso paikka, se Amerikka? Pane voita sen päälle.»

»Amerikan Yhdysvallat rajoittuivat idässä Atlantin valtamereen, lännessä Tyyneen mereen, etelässä Meksikoon ja Meksikonlahteen ja pohjoisessa mielivaltaiseen rajaviivaan, jota kutsutaan Kanadaksi. New Yorkin valtio yksinään on yhtä iso kuin Englanti», lateli Nuppu liukkaasti, tuttua läksyä toistaen.

»Onpas se iso!» huusi Kate. »Ota toinenkin ruskea korppu. Ei Skotlantikaan ole pienuudella pilattu; siellä on Glasgow ja Oban, ja Colonsay ja Stornoway. Ei taida Amerikassa olla mäkiä?»

»Ei ole mäkiä, vuoria vain», sanoi Nuppu. »Päävuoristot ovat Kalliovuoret ja Alleghanyt. Ne ovat miltei maailman suurimmat vuoristot.»

»Koska tässä tuli suurista puhe, niin katsopas, kuinka suuren kannullisen maitoa me saamme täällä yhdellä pennyllä», sanoi Kate, näyttäen kannua — se oli hänen kansallisylpeytensä viimeinen varustus.

Lapsi katsoi kannua ja loi sitten silmänsä ovelasti tyttöön.

»Ei siinä ole yhden pennyn edestä», sanoi hän terävästi, »siinä on kahden pennyn edestä.»

»Varjelkoon! kuinka sinä sen tiesit?» sanoi Kate ylen ällistyneenä.

»Koska sinä kerskaat. Luuletko, etten tiedä, milloin joku kerskaa?» sanoi Nuppu. »Ja kun kerskataan jostakin paikasta tai mistä hyvänsä, niin liioitellaan kaikki noin kahdenkertaiseksi.»

»Sinä et ole miellyttävä», sanoi Kate, työntäen maitokannun kiiruusti takaisin keittiö pöydälle. »Pane vain säästämättä voita korpullesi. Amerikassa sanotaan olevan kovasti rahaa. Lienee kai siinä perää, vai mitä?»

»Jo toki, jokaisella on siellä rahaa vaikka viskellä sillä varpusia», sanoi Nuppu, matkien hiukan Jim Molyneux'n äänenpainoa samalla kuin käytti hänen mielilausettaan.

»Niillä on liian vähän tekemistä; sitäpaitsi se on julmaa. Mutta tiedä, että täälläkin on kovasti rahaa; sedälläsi on sitä vaikka kuinka paljon. Hän tahtoi lähteä Amerikkaan noutamaan sinua kotiin, kun hän kuuli — kun hän kuuli —. Eikö sinun haluttaisi ottaa vielä yksi korppu? Ei se tee sinulle mitään pahaa.»

»Kyllä tiedän», sanoi Nuppu vakavana — »kun hän kuuli isäni kuolleen.»

»Me colonsaylaiset voimme toisinaan olla hyvin tyhmiä», sanoi Kate katuvaisesti. »Minun olisi pitänyt pysyä vaiti isästäsi. Ota kaksi korppua, kultaseni; tai ehkä haluat mieluummin muroleivosta. Niin, hän aikoi lähteä siinä paikassa — vaikka se olisi maksanut punnan, niin uskon — mutta muutti mielensä, kun kuuli sen Molyneux'n tuovan sinut.»

Tellu kyyhötti lapsen helmassa, sai osansa korpuista ja haukkui lisää:

»Sä Tellu oot niin lämmin, mä rakastan sua, ja jos en sua härnää, et pure sä mua»,

sanoi Nuppu, upottaen päänsä Tellun harjavilloihin.

»Herra hallitkoon! teitkö itse tuon, vai oliko se sinulla vain ulkomuistissa?»

»Tein sen juuri nyt», sanoi Nuppu kylmäverisesti. »Etkö tiennyt että minä osaan runoilla? Voi, sinä kurja, katoava sieluparka, minä olen oikea pikku — pikku lirkkunen runoilemaan! Pääni hölskyy täynnä runoja, ja minä pudottelen niitä kuin laudalta. Kuulehan tätäkin:

»'Suurten miesten työt ja toimet meille esikuvan antaa, kuinka kautta aikain voimme jäljet jättää ajan santaan.'

»Minä pyöräyttelen niitä noin vain. Luulen, että minun täytyy nousta huomenna ylös virkkuna ja varhain viimeistelemään tätä hieman. Tavallisesti niistä ei tule hyviä ensi yrityksellä, ja silloin ei auta muu kuin käydä ne läpi uudestaan alusta alkaen ja lisätä hyvä sinne ja tänne. Se on taidetta, sanoo Jim. Hän tunsi taiteilijan, joka saatuaan taulun valmiiksi, niin että kaikki tyyni oli siitä ihan selvänä, sanoi: 'Nyt taiteen puolta!' ja suttasi sen yltäpäältä kovalla pensselillä.» »Hyvä ihme, mitä kaikkea sinä tiedät!» huudahti Kate. »Sinä olet etevä — kamalan etevä! Kuinka vanha olet?»

»Minä synnyin suunnilleen yksitoista vuotta sitten», sanoi Nuppu, ikäänkuin olisi ollut satavuotias.

Asia on nyt niin, ettei ole viisasta sanoa Lennox Dycen laiselle lapselle, että hän on etevä, vaikka ei juuri sovikaan odottaa colonsaylaisen tytön sitä tietävän. Britannian mantereelle astumiseensa saakka ei Nupulla ollut mitään aihetta luulla itseään miksikään tavallisuudesta poikkeavaksi. Jim Molyneux ja hänen vaimonsa, joilla ei ollut omia lapsia eikä lapsituntemusta, paitsi niitä pikkuvanhoja, jotka näyttelevät teattereissa, olivat kohdelleet häntä vain hiukan heitä itseään nuorempana henkilönä eivätkä olleet nähneet mitään ihmeellistä hänen terävä-älyisyydessään, joka on varsin tavallista Amerikan nuoressa polvessa. Mutta nyt oli Nuppu ollut Maryfieldin asemalta setänsä ovelle asti »varoitus» vilpittömästi ihailevalle postikuskille, jonkunlainen satuprinsessa Rellu-Wully Oliverille ja hänen vaimolleen, tätien hämmästys oli ollut vain puoleksi peiteltyä, ja tässä näyttäytyi nyt palvelustyttö julki-ihastuksen vallassa! Kymmenvuotiaan turhamaisuus heräsi; ensi kerran eläessään hän tunsi ehdotonta ylemmyyden tunnetta.

»Minä olin hyvin urhoollinen, kun tulin koko tämän matkan laivassa kymmenen vuoden vanhana», aloitti hän.

»Minäkin tulin kerran Obaniin höyrylaivassa», sanoi Kate, »mutta eihän se ollut mitään, kun minä tunsin suuren joukon toisista matkustajista. Ajatella, että sinä tulit Amerikasta asti! Etkö tuntenut itseäsi yksinäiseksi?»

»Tunsin itseni hirveän yksinäiseksi», sanoi Nuppu, joka itse asiassa ei ollut kokenut ainoatakaan ikävää hetkeä koko Atlantin-matkalla. »Minähän jätin syntymämaani, saamatta kukaties koskaan enää nähdä sen rantoja silmilläni, ja olin matkalla kaukaiseen maahan, josta en tiennyt yhtään mitään. Jätin kaikki rakkaat nuoret ystäväni ja kauniin rouva Molyneux'n ja hänen uskollisen Dodo-koiransa ja —» Tässä hän puristi kyyneleen silmistään ja pysähtyi miettimään vieläkin liikuttavampia seikkoja.

»Pikku tipu-poloiseni!» sanoi Kate huolestuneena. »Älä itke, niin ostan sinulle jotakin.»

»Enkä minä tiennyt millainen setä ja millaisia tätejä täällä oli — olivatko he julmia ja häijyjä vai eivätkö, tai huolisivatko he minusta vai eivätkö? Pikku tytöillä on melkein aina julmia setiä ja tätejä — sen voit nähdä kirjoista.»

»Siinä kohdassa sinä olit hirmuisen typerä», sanoi Kate painokkaasti. »Varmasti olisi kuka hyvänsä tiennyt kertoa sinulle, millaisia herra Dyce ja hänen sisarensa ovat.»

»Ja sitten oli niin myrskyistä», jatkoi Nuppu joutuisasti, etsien liikuttavampia asianhaaroja. »Minä tein runon siitäkin — pyöräytin yks kaks; ensimmäinen värssy kuului näin:

'Ylös pärskyen lainehet lakkapäät löi kolkkoon kalliorantaan —'

mutta minä olen unohtanut loput paitsi:

'— he saapuvat sinne kuolemaan pois lauhoilta lapsuusmailtaan.'

Aallot olivat vuoren korkuiset ja vyöryivät yli laivan, ja —»

»Hyväinen aika, silloinhan sinä kastuit läpimäräksi!» sanoi Kate, pannen kätensä Nupun olkapäälle koettaakseen, oliko hän vieläkään kuiva. Rehelliset kyyneleet olivat hänen silmissään, kun hän ajatteli tuollaisia tuskallisia asioita.

»Vihdoin laiva tärskähti karille», jatkoi Nuppu, »jolloin kapteeni köytti minut mastoon ja sitten — ja sitten — niin, sitten me rauhallisina odotimme loppua», sanoi Nuppu, keksimättä enää jatkoa merelliseen murhenäytelmään.

Katen kyyneleet virtasivat vuolaina hänen poskiaan pitkin, kun tämä kuva nuoren ihmisen hädänalaisesta tilasta loihdittiin hänen silmäinsä eteen. »Oi hyväinen aika! oi hyväinen aika! pikku tipu-raukkani!» nyyhkytti hän. »Kuinka sääli minun on sinua!»

»Nuppuni Nuppu hoi!» kuului Ailie-tädin ääni eteishallista, mutta Nuppu oli niin hurmaantunut kuvitelmiensa vaikutukseen, ettei hän piitannut siltä mitään, ja Katen pää oli kiedottuna esiliinaan.

»Älä itke, Kate; minä en itkisi, jos olisin sinun sijassasi», virkkoi Nuppu viimein viihdytellen. »Jospa se ei olekaan totta.»

»Minä itken, kun mieleni tekee», intti Kate. »Oh, ajatella sinua tuossa kauheassa haaksirikossa! Johan siinä on kylliksi peloittamaan kenen hyvänsä matkustamasta mihinkään. Oi hyväinen aika! oi hyväinen aika!» ja hän itki vuolaammin kuin konsanaan.

»Älä itke», sanoi Nuppu jälleen. »On typerää vetistellä noin. Oi, suuri Saahan kuningatar! minähän tein vain jekkua sinusta: laivalla oli niin tyyntä kuin maitovankkureissa.»

Kate veti esiliinan pois kasvoiltaan ja tuijotti häneen. Hänen tarkoituksensa oli vain puoleksi selvä, mutta oli huojentavaa tietää, etteivät asiat olleet olleetkaan aivan niin huonosti kuin hän ensin kuvaili. »Pieni itku tekee ihmiselle hyvää toisinaan», sanoi hän filosoofisesti, pyyhkien silmiään.

»Samaa minäkin sanon», myönsi Nuppu. »Siksipä minä kerroinkin sinulle kaiken tuon. Tiedätkö, lapsi, minä luulen, että sinusta ja minusta tulee hyvät ystävät.» Hän lausui tämän jäljitellen ilmielävästi Alisonin äänenpainoa ja puhetapaa, joka oli lausunut samat sanat hänelle itselleen, ja kääntyi kiireesti ja hämillään ympäri kuullessaan naurua takaansa, huomaten että hänen tätinsä oli kuullut jo näin varhain matkittavan itseään.