← Table of contents
Nuppu

V LUKU.

Väinö Jaakkola translation

Hänelle sattui hyvä onni, tälle meidän tyttöselle, kun hän saapui kotiin isänsä Skotlantiin tuona uudenvuodenpäivänä, sillä ei käy kieltäminen, ettei ole aina iloista Skotlannissa, tuossa vastahakoisessa maassa, joka, olimmepa syvällä maailman sydämessä ja kaukana siitä tai sen rinnoilla leväten, kahlehtii meidät itseensä rautaisilla ja kultaisilla silmukoilla — ankarilla töillä ja onnekkailla muistoilla, muinaisilla tarinoillaan, karuudellaan ja vapaudellaan, kankaidensa ja rotkojensa kolkolla säällä, lämpimillä liesillä ja palavilla sydämillä. Hän olisi voinut nähdä tämän kaupungin ensi kerran sen juhlallisessa vakavuudessa jonakin talvisena päivänä, jolloin se värjyy ja itkee vanhojen muistomerkkiensä keskellä ja villihanhet raakkuvat herkeämättömämmin sen kattojen, lionneiden puutarhojen, kujien, solien ja kaivojen yllä vanhojen, kuolleiden ja kuopattujen kaupunkilaisten kirkuvina henkinä, jotka kummittelevat mielettömyyksiensä ja mieluisuuksiensa, naurettavien ihanteittensa, haarhaantuneiden halajointiensa, särkyneiden suunnitelmiensa kotipaikalla. Voi, villihanhet! villihanhet! vanhat henget, jotka panitte tänä yönä asuntoni yläpuolella, minä tunnen — tunnen ja tiedän! Hän olisi voinut tulla, tuo lapsonen, paaston aikaan, synkkien, tummien sarkavaatteiden, rämeiden, epäsointuisten, keskenään kiistelevien patakellojen keskelle, tai pilaantuneiden satojen, ehtyneen kalansaaliin, nälän ja puutteen aikaan. Oli hyvä hänelle, ja on hyvä aines tarinalleni, ettei hän tullut silloin, vaan yhtä matkaa puhtaan, valkoisen, iloisen lumen kanssa, soittaakseen kaupungin kirkonkelloa lapsellisessa vallattomuudessaan, johdattaakseen ilolla sisään uudenvuoden ja aloittaakseen onnekkaasti uuden elämänsä vanhassa maailmassa.

Hän heräsi puolenpäivän aikaan tuoksuvien uudinten keskellä, merituulen valkaisemien liinain välissä, taitekaton alla, josta kaikki lapset pitävät, koska se muodostaa samanlaisen komeron kuin esi-isäin aikuiset luolat, ja sateella he voivat kuulla vihollisten jalkain kopisevan yläpuolellaan. Hän kuuli John Taggartin rummutuksen ja pillien soiton, ja kääntyessään hän löysi pielukseltaan nukkuvan nuken, joka heräsi aina kun hän nosti sen ylös ja tuijotti häneen ihmetellen.

»Oi, voi, voi! sinä hellantelttu!» huusi lapsi riemuissaan, painaen sen poveaan vasten ja peittäen sen suudelmilla. »Olen niin iloinen että. Näetkö tätä suloista pikku huonetta? Sanonpa sinulle heti paikalla, mikä sinun niinesi on: se on Alison; ei, Bell se on; se on Alibel sinun molempien ihan kultaisten, kultaisten tätiesi mukaan.»

Hän nousi ylös, uni tipotiessään, iloisen odotuksen tuntein, pukeutui vikkelästi ja liukui alas käsinojia myöten pudota kopsahtaakseen Bell-tädin jalkain juureen eteiseen. »Herra varjelkoon! Sinä taitat niskasi; loukkasitko itsesi?» huusi Bell-täti. »En minä potki», sanoi lapsi, ja koira huiskutti hurjasti iloista häntää. Halkoroihu loimusi ja ratisi ja sihisi arkihuoneessa, ja Dan Dyce koputti sormillaan tuolinselustaan tahtia sisälliseen virteen.

»Oi sentään! enkö minä ole häijy tyttö, kun nukkua nuuhotan kuin pökkö kolossaan koko päivän? Teidän kellonne on seisahtunut, Dan-setä.»

Herra Dyce näytti hyvin syylliseltä ja ryki, hieroen leukaansa. »Sinullapa on huomaava silmä», sanoi hän. »Tosiaankin, se on seisahtunut. Kappas vain!» ja hänen Bell-sisarensa näkyi selvästi nauttivan jostakin huvittavasta salaisuudesta.

»Setäsi on aina vähän viiripäinen, kultaseni», sanoi hän.

»Mieluummin olenkin viiripäinen kuin synkkämielinen», tokaisi Dan Dyce vastaan, pudistaen silmälasejaan.

»On omituinen seikka, että kellot meidän eteisessämme ja arkihuoneessamme aina seisahtuvat uudenvuodenpäivänä, Lennox.»

»Nuppu, olkaa hyvä ja sanokaa Nuppu», pyysi lapsukainen. »Ei kukaan kutsu minua koskaan Lennoxiksi, paitsi kun olen tehnyt jotakin pahaa ja olen meikein saamaisillani vitsaa.»

»Hyvä on, Nuppu siis. Tähän kelloon tulee jokin vika jokaisena uudenvuodenpäivänä, sillä tämä setäsi tässä haluaa, etteivät vieraat, jotka silloin meillä käyvät, tietäisi aikaa ja viipyisivät senvuoksi kauemmin.»

»Loruja!» sanoi Dan-setä, joka oli pitänyt tätä omana erikoisena hauskuus-reseptinään eikä luullut toisten lainkaan keksineen sitä.

»Sinä olet tullut vieraanvaraiseen kaupunkiin, Nuppu», sanoi Ailie. »Tuolla kadun toisella puolen on seurailoisia vanhoja herroja, jotka ovat lähettäneet valtuustolle anomuksen, että ravintola ja kapakka suljettaisiin iltapäiväksi. He sanovat sen tarkoittavan raittiuden edistämistä, mutta todellisuudessa he tekevät sen pakottaakseen seurailoiset tuttavansa tulemaan heidän luokseen.»

»Minäkin allekirjoitin sen», tunnusti herra Dyce, »ja olen kuitenkin vain puolittain seurailoinen. Minä en kersku; voisin olla enemmänkin seurailoinen, jollen saisi siitä niin helposti päänsärkyä. Mikäpä on hauskempaa kuin talo täynnä väkeä ja hulinaa? Oiva roihuvalkea, hyvä valaistus ja tuttuja loppumattomiin! Onnellisin aika, mikä minulla on eläessäni ollut, oli silloin kuin taitoin sääreni; niin paljon ihmisiä kävi meillä, että oli ihan kuin kokonainen kuukausi uudenvuodenpäiviä. Minulla on synnynnäinen seurankaipuu. Äidillä oli sellainen taikausko, että jos veitsi tai lusikka putosi lattialle pöydältä, niin se merkitsi vierasta, ja minulla oli tapana pudotella niitä tusinoittain. Mutta hyväinen aika! siinähän on lapsi nukke sylissä, ja mistä ihmeestä hän on sen saanut?»

Nukke toisessa ja koira toisessa kainalossa Nuppu nauroi vasten hänen naamaansa ujon ovelasti.

»Oh, te lystikäs mies!» huudahti hän. »Taidattepa hyvinkin tietää, kuka pani Alibelin pielukselleni. Olisinhan voinut sanoa jo edeltäpäin, että te olette nukkemies; huomasin teidän hypistelevän kolikoita housujenne taskussa samalla tavoin kuin papalla oli tapana, kun hän näki sellaisen kiltin sievän pikku tytön kuin minä esimerkiksi, ja hän oli nukkisin mies koko Chicagossa. Oh, oli kassapäiviä, jolloin suorastaan satoi nukkia.»

»Se oli William, aivan varmaan», sanoi herra Dyce. »Ei ole tarpeen sinun näyttää meille syntymämerkkiäsi. Se oli varmasti William. Jospa se olisikin jäänyt vain nukkiin!»

»Hänen nimensä on Alibel, molempien tätiensä mukaan», sanoi lapsi.

»Kas vain!» sanoi herra Dyce. »Jos olisin arvannut, että aioit kunnioittaa heitä sillä tavalla, olisin tehnyt siitä kaksoset. Mutta katsos, minä en tiennyt; se oli arkaluontoinen asia jo sellaisenaankin. En ollut oikein varma, nukkeko vai — vai — säiliökynä olisi soveliaampi lahja kymmenvuotiaalle chicagolaiselle veljentyttärelle, ja minä päätin yrittää nukella. Toivon, että se sopii.»

»Niinkuin sädekehä! Se on kerrassaan suloinen!» sanoi haltioitunut neitonen, pelastaen yhden sen raajan Tellun kidasta.

Kaupungille levisi tieto, että Dycein taloon oli tullut ihmeellinen amerikkalainen lapsi, joka puhui kuin pappi; uutinen oli osaksi postinkuljettajan ja Wully Oliverin, mutta suurimmalta osaltaan Katen levittämä, joka siitä hetkestä asti kuin Lennox oli viety pois hänen läheisyydestään ja pantu nukkumaan, oli asustanut ikkunakehyksellä, antamatta kenenkään kulkea ohi siltä puolen katua ilmoittamatta tälle tapahtumasta.

»Oletteko koskaan kuullut mokomaa! Ei enemmän kuin parin vaaksan mittainen, ja tullut koko matkan ypö yksinään kyytivaunuilla Chikaguusta — se on Amerikassa. Kyllä tässä talossa nyt tulee ahtaammat ajat, sen minä sanon, kun on tuo veli Williamin lapsi.»

Mikäli aamupäivä kului pitemmälle, sikäli muuttuivat Katen uutiset hämmästyttävämmiksi: tulokkaalle kuvattiin suuri joukko piirteitä, joiden mokomaa ei kaupungissa ollut ikinä ennen nähty. Esimerkiksi (niin vakuutti Kate) hän osasi matkia Wully Oliveria niin, että melkein näki partaa hänen poskillaan ja tunsi viinan hajua. Häntä luultiin alussa pojaksi, mutta se oli vain niitten chikaguulaisten tietämättömyyttä, sillä tyttö oli todella tyttö, ja hänellä oli arkuittain tytönvaattelta tulossa kyytivaunuissa.

Dycein ulkomaalainen oli niin suuri hälynumero, että se häiritsi soittokunnan iltapäiväparaatin loistoa, vaikka John Taggart oli erinomaisen uljas, kävellen ihan korkojensa takasyrjillä, nenä taivaalla ja rumpupalikat huitoen ja piirrellen ilmaa yläpuolella pään, niin että katsojia alkoi huimata. Sen sijaan että olisivat seuranneet soittokuntaa siihen saakka, kunnes sen ohjelmisto äkkiä loppui viittä minuuttia vailla kaksitoista Maggie Whiten, viini- ja väkijuomakauppiaan, ovella, vetelehtivät monet kadulla toivossa saada nähdä amerikkalaista. He luulivat voivansa tuntea hänet heti ihonväristä, jonka jotkut sanoivat olevan keltaisen, toisten taas väittäessä sitä ruskeaksi. Muutamat maltittomammat ja etuoikeutetummat pistäytyivät rohkeasti Dycen taloon lausumaan uudenvuodenonnittelujaan ja katsomaan ihmeolentoa oikein omasta takaa.

Amerikkalainen tarkkasi heitä.

Hän tarkkasi tuomarinrouvaa, joka oli niin päättäväisen ystävällinen, niin ihastunut kaikkeen, mitä Dyceläiset vain sanoivat, tekivät tai omistivat, ja ainoastaan viisi kertaa rohkeni vihjata, että muitakin oli olemassa, mainitsemalla »lady Anne-kultaa, joka on niin kiltti, niin yksinkertainen, niin koruton, niin rakastettava».

Neiti Mintoa karmosiininpunaisine viittoineen, joka syrjäytti sisaret ja suuntasi huomionsa heidän veljeensä, nauraen sydämellisesti kaikille hänen pienille leikinlaskuilleen jo ennenkuin ne olivat puolivalmiitkaan, tai katsoen häneen suurin, lempein, sulavin silmin ja huulet raollaan, minkä hänen peilinsä oli ilmoittanut hänelle hurmaavan näköiseksi. Sisaret hymyilivät toisilleen hänen mentyään ja katsoivat koomillisesti Daniin, mutta tuo miesparka ei nähnyt mitään, paitsi että Mary Minto oli hyvän joukon lihavampi kuin ennen.

Tohtorin kahta sisarta, jotka hiljan maalta tulleina esiintyivät ihmeen luontevasti niin kauan kuin keskustelu liikkui naapureissa, mutta joutuivat äänettömän kauhun valtaan sen kohotessa henkilöistä aatteisiin, kuten se kerran oli tehnyt, kun lady Anne oli kysynyt heiltä, mitä he pitivät opettavasta runoudesta, ja toinen heistä sanoi olevansa siihen erittäin ihastunut ja sitten menetti tajuntansa.

Pankkimiestä, kassanhoitajaa, joka oli toivottomasti rakastunut Ailie'iin, kuten saattoi selvästi nähdä siitä, kuinka hartaasti hän omisti huomionsa Bellille.

Herra Dycen entistä syrjäänvetäytynyttä liikekumppania herra Clelandia, joka haisi ryytineilikalta eikä huolinut teestä.

P. & A. MacGlashania, joka oli poikennut taloon nimenomaan saadakseen tietää, tunsiko vierasmaalainen hänen Albert-veljeään, joka, kuten hän sanoi, oli »Jossakin-villessä Manitobassa».

Pormestaria ja hänen rouvaansa, jotka olivat hyvin vanhoja ja taputtivat toisiaan silloinkuin luulivat, ettei kukaan heitä huomannut.

Lempeitä, ystävällisiä, yksinkertaisia, tyytyväisiä ja onnellisia äskennaineita rouvia.

Toisia naisia, jotka halasivat sellaisiksi tulla.

Niin, Nuppu tarkkasi heitä kaikkia. He eivät arvanneet aavistaakaan, kuinka suuresti he häntä huvittivat ryyppiessään sirosti teetään tai viiniään tai inkiväärijuomaansa — naiset nimittäin — tai rykivät vähän liian keinotekoisesti maistellessaan uudenvuoden-maljojaan — miehet nimittäin.

»Pikku tuhma typykkä hän on — sellainen vain pikku tuhma typykkä!» sanoi pormestari ulos päästyään, ja toistaiseksi siihen sisältyi kaikki tyyni.

Rouvat eivät voineet rientää kotiin kyllin joutuin katsoakseen, eikö heillä ollut jotakin vaatteen jäännöstä, josta olisi voinut tehdä jollekin heidän omalle lapselleen samanlaisen sievän puvun kuin Dycen veljentyttärellä oli. »Pankaa merkille minun sanani» sanoivat he; »tuo lapsi joutuu heillä turmioon. Hän on isänsä kuva, ja hän meni ja nai köyhän teatterinäyttelijän ja oli toistakymmentä vuotta poissa Skotlannista eikä kertaakaan kirjoittanut kotiin riviäkään.»

Niin monet ihmiset tulivat käymään talossa, selvästi ilman muuta syytä kuin saadakseen nähdä uuden tulokkaan, että Ailie vihdoin päätti, tyydyttää kaikki viemällä hänet ulos kävelemään. Omituista oli, että ihmiset kadulla osoittivat välinpitämättömyyttä tai sokeutta. Nuppu ei olisi nähnyt heissä mitään sen suurempaa mielenkiinnon merkkiä häntä kohtaan kuin ohikulkijan kiireisen vilkaisun; ei yksikään astunta hidastunut osoitukseksi siitä, että tilaisuus olisi käytetty hyväksi mahdollisimman tarkoin. Joitakin naisia oli ollut ikkunoissa kun hän tuli ulos talosta astellen rohkeasti Ailie-tädin rinnalla kädet muhvissaan ja valppaat mustat silmät pilkistellen hilkan turkisreunuksen alta; mutta nuo naiset vetivät heti kiireesti päänsä sisään. Ailie, joka tunsi kotikaupunkinsa, tiesi, että ikkunaverhojen takaa heitä tähysteltiin tiukasti. Hän hymyili itsekseen kävellessään kainosti katua pitkin.

»Tunnetko mitään, Nuppu?» kysyi hän.

Nuppu ei luonnollisesti käsittänyt kysymystä.

»Sinun pitäisi tuntea jotakin selässäsi; minun selkäpiitäni kutkuttaa satojen silmien tähystely.»

»Kyllä tiedän», sanoi hämmästyttävä lapsi. »He luulevat, ettemme me huomaa, mutta kyllä kai Jumala näkee heidät», ja kuitenkaan ei hän ilmeisesti ollut itse kertaakaan vilkaissut ikkunoihin eikä katsahtanut taakseen nähdäkseen ohikulkijoin tuijottavan olkapäittensä yli hänen tätiinsä ja häneen.

Hetken verran Ailie tunsi pelkoa. Hän rakasti suuresti nopeaa huomiokykyä, mutta hän tunsi, että se oli luonnonlahja, joka veljentyttäressä saattoi ilmetä liian varhain.

»Kuinka ihmeessä sinä sen tiesit, Nuppu?» kysyi hän.

»Minä vain arvasin, että he tekevät niin», sanoi Nuppu, »koska minäkin tekisin juuri samoin, jos näkisin pienen skotlantilaistytön kävelemässä Chicagon Rantakatua pitkin. Onko se hirveän sivistymätöntä, Ailie-täti?»

»Niin sanotaan, niin sanotaan», sanoi täti, katsoen suoraan eteenpäin olkapäät taaksevedettyinä ja silmät kiinteästi yhteen pisteeseen suunnattuina, ohimot punoittaen. »Mutta pelkään, ettemme voi sitä auttaa. Se on sopimatonta — silloin kuin toinen näkee sen. Minä näen, että sinä olet oikea Dyce, Nuppu. Muut ihmiset, jotka eivät ole Dycejä, jäävät vaille paljoa hauskaa. He ovat varmaan hyvin kyllästyneitä toisiinsa. Tiedätkö, lapsi, minä luulen, että sinusta ja minusta tulee oikein hyvät ystävät — sinusta ja minusta ja Bell-tädistä ja Dan-sedästä.»

»Ja mosaiikkikoirasta», lisäsi Nuppu lämpimästi. »Minä rakastan tuota koirakultaa niin kovasti, että — että voisin syödä sen. Se on mitä somin koira! Kas, siinähän se onkin!» Ja tosiaankin se oli Tellu, joka heittelehti heitä kohti ihastuksissaan, pelkkänä myttynä takkuista villaa ja kiihkeää haukuntaa, karattuaan vankeudesta Katen keittiöstä kiipeämällä hänen hartioillensa ja hyppäämällä ulos ikkunakehyksen yli.

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings