XVIII LUKU.
Väinö Jaakkola translation
Niin, tuo päivä, jolloin Nuppu opetti Hurskaan leskelle uudenaikaista kaupankäyntiä, oli synkeän vuodenajan harvoja iloisia päiviä. Sitä seurasi ennen pitkää hilpeä ilta, ja suuri suruni on, ettei kynäni kykene tulkitsemaan sen henkeä, niin että lukiessanne nauraisitte hänen kanssaan ja väliin tuntisitte väristystä. Totta kyllä olivat sen illan tapahtumat itsessään vähäisiä, kuten enin osa siitä, mikä kahdentoista ikäisenä jättää meihin elinkautiset vaikutelmat, mutta ne vastasivat jossakin määrin niitä odotuksia, joita hänen isänsä kertomukset Skotlannista olivat hänessä virittäneet. Tähän saakka kaikki hänen kokemuksensa olivat olleet luonnollisia ja miltei arkipäiväisiä, kaikki paitsi ihmiset, jotka olivat niin omituisia ja ystävällisiä ja toisella tavoin lystikkäitä kuin chicagolaiset, äänet, joita hän kuuli maatessaan ullakkokamarinsa sängyssä — tuulen ulvonta, hanhien raakunta ja tunne siitä, että oli yksinäisellä saarella toivottoman kaukana siitä uudesta iloisesta maailmasta, jonka hän parhaiten tunsi — toivottoman kaukana ja yksinään, saarella, joka oli kuin pilkku meren ulapalla pitkän, pitkän matkan päässä suuresta Amerikasta. Viimeksimainitut seikat herättivät hänessä jonkinlaista pelkoa, sillä hän oli vielä kylliksi lapsi tunteakseen kammoa sellaista kohtaan, mihin päivänvalo ei ulottunut tai mitä terve ihmisjärki ei uskottavasti selvittänyt. Hän saattoi nauraa aaveille, jotka saivat Colonsayn tytön veret hyytymään, mutta siitä huolimatta hän toisin vuoroin saattoi tahdonponnistuksella tuntea itsessään kaiken Katen kauhun jonkun ilmiön johdosta, joka ei ollut sen pelottavampi kuin hiiren vikinä tai seinäraution nakutus nurkkakaapissa. Nämä olivat vain alkeellisia ja arkipäiväisiä kauhuja, pieniä, omatekoisia näyttelijän-kammoja. Tarvittiin enemmän kuin aaveen vihjaus tai puuta kaivertavan hyönteisen nakutus herättämään hänessä sitä yliluonnollisten, näkymättöminä ympäröivien maailmojen tunnelmaa, jota hän saattoi kokea lukiessaan, joitakin värssyjä Ailie-tädin skotlantilaisesta ballaadikirjasta tai yhtäkkiä valtavana tuntea katsahtaessaan ikkunastaan alastomaan, kuutamokelmeään puutarhaan.
Sinä iltana piti almanakan mukaan olla kuutamo, jonka vuoksi Rellu-Wully ei sytyttänyt katulyhtyjä, vaan meni kotiinsa ottamaan itselleen kelpo unet, kuten hän sanoi, ja jätti kaupungin sen valaistuksen varaan, minkä pilvien oikut saattoivat sille suoda. Suurimman osan yötä tuo pienoinen paikkakunta oli pimeässä; myymälöiden sulkemisen jälkeen oli niin pilkkopimeä, että yläkaupungin punavaloiset kattoikkunat näyttivät jonkun ihmeen vaikutuksesta kohoavan ja leijuvan taivaalla — neliskulmaisina, suurina, lepattavina tähtinä, kun Nuppu katseli niitä seisoessaan Ailie-tädin kanssa ovella odottamassa Dan-setää palaavaksi kotiin toimistosta. Palauttaakseen leijailevat ikkunat takaisin luonnolliseen asemaansa täytyi Nupun siirtyä hiukan matkaa eteisen sisäpuolelle ja määrätä niiden tavallinen paikka pimeässä ovenkamanan perusteella.
Kirkon takaa kuului kumeaa yksitoikkoista rummutusta — ei John Taggartin laista iloista, tahdikasta rummutusta, vaan synkeää jymähtelyä, jonka leudon iltatuulen puuskat kantoivat epätasaisena korviin.
»Mitä se on, täti?» kysyi Nuppu.
»Kekritontut», sanoi Ailie-neiti, katsoen Nuppuun eteislampun valossa huulillaan hymy, jota Nuppu ei nähnyt. »Etkö ole koskaan kuullut kekritontuista, Nuppu?»
Nuppu ei ollut koskaan kuullut kekritontuista; sen seikan oli hänen isänsä varmaankin unohtanut. Hän oli kuullut kekristä, sanoi hän tarkemmin kyseltäessä. Eikö se ollut kekri-ilta, jolloin urkittiin omenia vesisaavista? Hurskaan leski oli sanonut hänelle kekri-illan olevan tulossa, ja kekri-iltaa varten hän oli myynyt niin paljon omenia ja pähkinöitä; mutta leski sanoi, että hän häpesi sitä tehdessään, sillä lähetysseura ei hyväksynyt kekrijuhlaa, koska se oli epäjumalinen ja iloinen. »Onko se hyvin iloinen?» kysyi Nuppu huolissaan.
»Sellaisena olen sitä pitänyt», sanoi täti.
»Sitten se kai on jumalaton», sanoi lapsi surumielisesti. »Olisin toivonut, että pitäisitte kekriä aivan täällä kotona, jollei se olisi kovin pahaa. Tuo leski teki minulle oikein paljon hyvää, kun hän osoitti minulle, kuinka monet iloiset asiat ovat täynnä syntiä. Hän tiesi ne kaikki! Luulen, että hän oli oppinut ne kirjasistaan. Niin, hän teki minulle oikein paljon hyvää; minä — minä melkein toivon, etten olisi tavannut tuota leskeä.»
»Tunnetko olevasi paha silloinkuin olet iloinen?» kysyi Ailie-neiti.
»Hyväillen aika! en rahtuakaan!» sanoi Nuppu. »Tunnen olevani ihan kukkuroillani hyvyyttä, kun olen iloinen, mutta se johtuu nuoruudestani ja viattomuudestani. Niin se leski sanoi, ja kyllä kai hänen sanansa pitävät kutinsa.»
»Kuitenkin, tiedätkös, kultaseni, minä kuitenkin uskaltaisin olla hiukan iloinen silloin tällöin», sanoi Ailie-täti. »Kenpä tietää? Tuo leski, niin kunnioitettava kuin hän onkin, on skotlantilaiseen tapaan sanottuna vanha ämmä, ja myönnetäänhän yleisesti, että vanhoilla ämmillä, olivatpa he kumpaa sukupuolta hyvänsä, ei ole yksinoikeutta viisauteen. Jos tarvitset hurskasta ohjausta, Nuppu, niin en tiedä mistä voisit saada parempaa kuin Bell-tädiltä; ja hän on kerrassaan hullaantunut kekriin ja kekritonttuihin. Hetken kuluttua saat nähdä tontut, ja — ja — no niin, odotahan, niin saamme tietää mitä muuta on nähtävänä. Kunpa Dan-setäsi nyt vain joutuisi!»
Katu oli aivan tyhjä, mutta sen autiutta ei voinut nähdä, ennenkuin pilvet hetkiseksi ajautuivat pois kuun edestä, joka kellui tapulin takana. Silloin pitkät, harmaat rakennusjonot kadun toisella puolen tulivat näkyviin epätodellisina ja kelmeinä, niiden räystäät ja savupiiput loivat sysimustia varjoja ja punavaloiset ikkunat kävivät yhtäkkiä himmeiksi. Niiden yläpuolella kohosi jyhkeä kirkko kuin itse isäntävarjo, ja kaikki — valkeiksi sivutut seinät, keltaisina kuultavat ikkunat, kimmeltävä pakkanen ja autio katu oli kuin unelmanäkyä. Sitten pilvet peittivät jälleen kuun, ja pimeys oli sakea kuin seinä. Mutta pimeän laskeutuessa kadulle tuntui kumea rummutuksen ääni lähenevän, ja kadun päästä, tuulenpuoleisesta kulmasta, missä Dan-sedän toimisto oli, ilmestyi pieniä kuita, punertavia, kullankellertäviä ja kummallisesti viiruteltuja. Ne riensivät talolta talolle, milloin ryhmittyen linnunradoiksi, milloin hajaantuen kukin yksikseen häilyen aavemaisina valopalloina. Hetkisen Nuppu katseli niitä hämmästyneenä, sitten hän kirkaisi ilosta.
»Lyhtyjä! lyhtyjä! Katso lyhtyjä, täti! Tämäkö on kekri?»
»Ainakin osa siitä», sanoi täti. »Nuo ovat kekritonttuja naurislyhtyineen. Ne kulkevat taloissa laulamassa; hetken kuluttua saamme kuulla heidän lauluaan.»
»Voi, kuinka minunkin tekee mieli tuollaista lyhtyä! Jos saisin heiluttaa tuollaista lyhtyä, niin tuntisin olevani kuin majakka tai kuin Vapauden patsas New-Yorkissa. Ottaisin mieluummin naurislyhdyn kuin laivanlastin nukkeja.»
»Eikö sinulla ole koskaan ollut sellaista?»
»Ei», sanoi Nuppu surullisena. »Et voi kuvitellakaan, millainen mitätön, köyhä paikka Chicago on — ei kerrassaan mitään paitsi tavallinen sähkövalo!» Ja Ailie-neiti hymyili jälleen itsekseen iloisesti, kuten sellainen, jolla on mieluisa salaisuus tiedossaan. »Kunpa se minun velimieheni tulisi pian», sanoi hän, ja samassa Dan-setä tulikin pimeästä heidän eteensä lystikkään hämillinen ilme naamassaan ja kädessä sytyttämätön naurislyhty.
»Kas tässä, Nuppu», sanoi hän, »ota tämä pian, ennenkuin joku tyhmyri näkee sen minulla ja luulee sen olevan itseäni varten. Tiedän, että minua pidetään jo ennestäänkin tarpeeksi hupsuna, ja jos seudulle leviää tieto, että Daniel Dyce on kulkenut kekri-iltana ympäri kaupunkia naurislyhtyä kantaen, niin luulisivat ihmiset minun menettäneen pääni kaksinkertaisessa mielessä, ja se olisi kovin paha liikeasiain vuoksi.»
»Setä!» huusi lapsi haltioissaan. »Sinä olet suloisin, herttaisin mies koko maailmassa!»
»Totta kai», sanoi setä. »Minä olin hyvin ihailtu nuoremmilla päivilläni. Mutta tässä tapauksessa et saa syyttää minua. Minä pesen käteni kaikesta vastuusta. Sain määräyksen tuon kapineen hankkimiseen Bell-tädiltäsi.»
»Hyväinen aika, eikö se ole sukkela! Sinäkö sen olet tehnyt?» kysyi Nuppu, katsellen lyhdyn kömpelösti kaiverrettua ulkopintaa ihastuneena, ja setä pani nauraen silmälasit päähänsä katsoakseen itsekin.
»En», sanoi hän, »vaikka olen kyllä aikoinani tehnyt joitakin sellaisia. Siihen ei tarvita muuta kuin veitsi tai simpukankuori ja annos raparperimikstuuraa aamulla.»
»Mitävarten se raparperimikstuura on tarpeen?»
»Naurislyhtyä tehtäessä syödään koko nauriin sisus», sanoi Dan Dyce. »Ehkä olisin tehnyt tämänkin itse, jollei minusta olisi vastenmielistä jättää sisusta haaskioon, ja tuo raparperimikstuura peloittaa minua. Ostin lyhdyn eräältä pojalta tuolla kadun päässä, joka oli kovin kalpean ja pahoinvoivan näköinen ja näytti tulevan epäilyttävän iloiseksi päästessään lyhdystään. Luulen, että hänellä alkaa olla raparperimikstuuran aika käsissä.»
Nuppu tuskin kuunteli, niin innostunut hän oli lahjastaan. Hän tarttui keittiön ovenripaan ja huomasi sen salvatuksi sisäpuolelta. »Kate, Kate!» huusi hän. »Päästä minut sisään sytyttämään lyhtyäni!»
Katen kuuttiin liikkuvan huoneessa ja omituista hihittävää ääntä myös kuului, muttei mitään vastausta.
»Avaa ovi — pian, pian!» huusi Nuppu uudelleen, ja tällä kertaa Bell-täti virkkoi keittiössä:
»Niin, avaa, Kate; emmeköhän olekin valmiit.»
Keittiön ovi avattiin, ja Nupun silmien eteen ilmestyi näytelmä, joka oli sitä hämmästyttävämpi ja ihastuttavampi kun valmistukset oli kaiken päivää pidetty huolellisesti salassa. Kymmenkunta lasta, jotka oli salavihkaa tuotu sisään pihaoven kautta, istui vesisaavin ympärillä, missä uiskenteli omenia, ja he odottivat vain hänen saapumistaan aloittaakseen hauskan leikkinsä.
Oi, kuinka onnellinen tunti sitten seurasi! Mutta siihen ei vielä sisältynyt se kaikkein vaikuttavin hetki, johon ajatukseni kiertyivät. Se ei ollut naurun säestämä saavista urkinta, ei sormusten ja nappien, sormustimien, pikkuruisten nukkien ja hopearahojen löytäminen Katen keittämästä perunapöperö-kasasta; ei sitä seurannut illallinenkaan eikä pähkinöiden parittain paahtaminen pesänristikolla, mikä synnytti haavemaisen muinais-ajan- ja ballaadikirjan-tunnelman. Nuppu piti näistä kaikista; hänen hurmionsa nousi huippuunsa, kun tontut astuivat huoneeseen noetuin kasvoin, puettuina kuin naamiaisia varten, jokainen rummuttaen tynnyrinvanteeseen pingotettua lampaannahkaa. Hän ei ollut koskaan ennen tullut näkemään, kuinka iloinen sielu asui Bell-tädissä, tuossa tavallisesti niin hillityssä naisessa, joka käyttäytyi vakavasti, ikäänkuin todeten, että hänen tanssipäivänsä olivat ohi ja että hänen oli aika muistaa vuosiensa määrää. Tänä iltana Bell-neiti voitti iloisuudessa Ailienkin, johti leikkejä avarassa keittiössä, sutkautteli lystillisyyksiä ja piti seuraa sellaisessa ilon remakassa, että Ailie huudahti lopulta: »Bell, minä luulen, että sinä olet loihdittu!»
»Tosiaankin, taidatpa olla oikeassa», myönsi Bell, vaipuen väsyneenä tuolille. »Minun iälläni se on hupsua; en ole nauranut näin paljon sen jälkeen kuin olin Barbara Mushetin koulussa.»
Tämä kaikki ei kuitenkaan vielä tehnyt tätä iltaa lapsukaiselle muistettavaksi, vaan vasta sen jälkeen seurannut puolituntinen. Hän ei tyytynyt ennenkuin sai sytyttää lyhtynsä ja saattaa toisia lapsia kotiin. Kate lähti hänen mukaansa, ja tuo onnellinen seurue kulki katua pitkin, kunkin erotessa joukosta oman kotinsa ovella, kunnes viimeinenkin oli poissa, ja sitten Nuppu ja Kate lähtivät paluumatkalle. Mutta Katellä oli mielessään tuuma, jota hän oli hautonut koko illan sen jälkeen kuin oli paahtanut keittiön pesässä kaksi pähkinää itselleen ja Charlesille ja nähnyt niiden suostuvan palamaan yhdessä aivan sopuisasti. Niin pitkälle oli kaikki hyvin, mutta hän halusi lisää vakuutusta lempensä lopullisesta voitosta. Ilmeni, että sivukadun varrella asui tietäjäeukko, joka tunsi loitsuja ja taikoja, ennusti teekupista ja korteista ja osasi selittää unia. Varsinkin kekritaioissa hän oli etevä, ja Nupunkin piti saada nähdä hänet, se ei veisi minuuttiakaan.
Lyhdyn valossa he löysivät tien povaajaeukon ovelle, ja huonosti oli kohtalo tuota tulkkiansa suosinut, koska hän asui viheliäisessä hökkelissä, minne palvelustyttöhupakot tulivat iltaisin tirskuen ja peläten saadakseen tietää, mitä tulevaisuudella oli heille varattuna. Nuppu seisoi lattialla oman lyhtynsä valopiirissä ja katseli, kun eukko pudotti munanvalkuaisen vesilasiin. Tuohon valkuaislönttiin, joka muodosti joitakin epäselviä, häilyviä kuvioita, hän sitten tähysteli ja sanoi näkevänsä siinä laivanmastoja ja vilkasliikkeisen sataman, ja se merkitsi merimiestä aviopuolisoksi.
»Enkös sitä tiennytkin!» huudahti Kate riemukkaasti; mutta siihen eivät menot vielä loppuneet, sillä eukko käski hänen ryypätä vähän tuosta lasista, nielemättä, ja mennä ääneti ulos pimeään, kunnes kuulisi miehen ristimänimen, ja se oli silloin tuon merimiespuolison nimi. Kate ryyppäsi kohtalon lasista ja meni Nupun kanssa pimeälle syrjäkadulle. Silloin tuli Nupulle se suloinen, hurja, taikatenhoinen tunne, jota hän nykyjään oli alkanut houkutella mieleensä milloin vain voi, ruokkien sillä mielikuvitustaan. Lyhty loi vain himmeän valaistuksen syrjäkadulle, jota pitkin he riensivät. Niin alkeellisilta ja harmailta, iänikuisilta ja kuolleilta näyttivät kahtapuolta kyyhöttävät talot suljettuine ikkunaluukkuineen, että Nupusta tuntui kuin olisi hän taikaiskulla tullut kuoreen, joka oli yhtä tyhjä ja eloton kuin haarniska linnan hallissa. Hetken perästä Kate sanattomana pysähtyi kadunkulmaan kuuntelemaan. Vähään aikaan ei kuulunut mitään inhimillistä lähtöä olevaa ääntä, mutta sitten kantautui yläkaupungllta päin äänten muminaa, jota kohti Kate painalsi juoksemaan äkkiä kuin käsketty. Nuppu painoi perässä, mutta ei niin nopeasti, sillä hänen oli suojeltava lyhtyään tuulelta. Hän jäi jälkeen tässä kilpajuoksussa kohtalon äänen tavoittamiseksi; askelten ääni hänen edellään häipyi etäisyyteen ja hänen lyhtynsä sammui, ja siinä hän seisoi ensi kertaa yksinään pimeässä Skotlannissa — Skotlannissa, missä noidat vielä tekivät taikojaan! Kauhu, jota oli suloista muistella seuraavana aamuna ja jonka muistoa hän helli kaiken ikänsä, valtasi hänet, ja hän tunsi että kaikki, mitä ballaadikirjassa sanottiin, oli totta! Yhden sanan hän kirkaisi, niin että se kaikui kimeästi pitkin katua — se oli Charlesin nimi, ja Kate sen kuultuaan nielaisi ja palasi takaisin.
»Arvasin, että se palauttaisi sinut», läähätti Nuppu. »Minua peloitti niin, että minun täytyi sanoa se, vaikka se luultavasti merkitseekin sitä, että olen menettänyt toivon saada hänet miehekseni.»
»Siunatkoon! sinä sitä hoksaat!» sanoi kiitollinen Kate.