XXIV LUKU.

Ainoastaan pari päivää viipyi maailma (turkiskaulukseen puettuna) parissamme, mutta kohtalokas oli sen käynti sille perhekunnalle, jonka vieraaksi Molyneux saapui. Oli ikäänkuin tulva-aalto olisi pyyhkäissyt talon yli, huomautti Bell hänen mentyään. Mitään ulkonaista erotusta ei voinut huomata; huonekalut olivat yhä niinkuin ennenkin, samoissa paikoissa kuin ne olivat olleet Bellin äidin kuollessa, mutta kuitenkin tuntui kaikkialla näkymättömän, tuskallisen haaksirikon jäljet. Tuo omituinen Molyneux muutti kaikkein oleellisimman, itse ilmapiiriin, ja messinkikolkuttimella varustettu talo ei koskaan enää voinut palata ihan entiselleen. Ei ole minun keksintöäni, että näennäisesti vähäpätöisimmätkin asiat näyttelevät valtavia osia kohtalon vaiheissa.

Vieläpä itse kaupunkikin muuttui jollakin tavoin hiukan sen kohtalon oikun johdosta, joka toi siihen tuon amerikkalaisen näyttelijän. Että hän oli amerikkalainen ja lisäksi näyttelijä, varmisti jo etukäteen hänen vaikutuksensa suuruuden, koska tuossa yhdistelmässä oli paljon sitä salaperäistä, puoleksi peloittavaa, puoleksi ylhäistä, mikä liittyi meidän yksinkertaisiin käsityksiimme suuremmasta maailmasta. Jos hän olisi ollut pelkästään amerikkalainen, olisi se antanut hänelle ihmeen ja romanttisuuden lumon useimpien meidän silmissä, jotka jo Amerikan nimenkin nähdessämme, vaikkapa vain leikkuukoneessa tai säilykerasiassa, saamme sellaisen mahtavuuden tunnelman, jota Lontoon pauhina ei pysty herättämään. Mutta olla lisäksi näyttelijä! — ansaita kevyesti leipänsä matkinnalla suurissa teattereissa sellaisten ihmisten edessä, jotka ovat koonneet rahaa — Herra ties miten! — ja menestyneet. Vähän syntinen elinkeino tosin, myönnämme me, sillä on epäilyksiä siitä, voiko teatterinäyttelijä, jonka pitää maalata kasvojaan ja työskennellä yömyöhällä kaasuvalossa, lopulta tulla osalliseksi pelastuksesta — syntinen, mutta kuitenkin — kuitenkin niin omituinen ja älykäs elinkeino! Eipä kumma, että katselimme herra Molyneux'tä samanlaisella mielenkiinnolla, jonka suurkaupungit varaavat satavaimoisille shaaheille ja kuninkaallisille maankiertäjille. Sitäpaitsi, ottakaa huomioon, millä tavoin Nuppu oli valmistanut hänelle tietä! — vain lapsi, mutta sellainen lapsi, joka oli jo osoittanut, kuinka ihmeellinen täytyi olla sen maan, joka oli niellyt älykkäitä miehiä sellaisia kuin William Dyce ja P. & A. MacGlashan'in veli. Eikö hän ollut yhdellä ainoalla havainto-opetusnäytteellä Hurskaan lesken kaupassa mullistanut paikkakunnan liiketavat, niin että kaikissa myymälöissä ihmiset nyt yhtenään ostelivat sellaista, mitä he eivät vähääkään tarvinneet, ja itse Hurskaan leskikin vaivautui pesemään ikkunansa joka viikko, tuhlaten siten aikaa, jonka olisi voinut omistaa lähetykselle? Eikö hän ollut osoittanut, että korkea-arvoiset ladytkin olivat lopultakin vain ihmisiä eivätkä puraisseet, vaikka kohteliaasti laski leikkiäkin heidän kanssaan? Eikö hän ollut tehnyt lopun Colonsayn tytön keveästä liehunnasta ja antanut hänelle koulutuksen, joka teki hänet kelvolliseksi kosimaan kapteenia? Ja lopuksi, eikö hän ollut pelkän esimerkin voimalla saattanut sunnuntaikoulutoveriensa mykän ja änkyttävän ujouden näyttämään typerältä ja jokapäiväisillä kävelyillään ja keskusteluillaan herättänyt heissä uuden tutkimahaluisen ja itsenäisen hengen, joka ei ollut kovinkaan vastenmielinen heidän vanhemmilleen ja jota ainoastaan Kyyhkyskoulun pienet opettajakaksoset saattoivat erehtyä käsittämään kapinallisuudeksi, joka vaati käyttämään patukkaa?

Herra Molyneux ei ehkä sitä aavistanutkaan, mutta hän oli leijona noina muutamina päivinä, jotka hän vietti erämaahan vetäytyneenä, kuten hän sanoi. Neiti Minto järjesti ikkunansa erikoisesti hänen arvostelevaa silmäänsä varten, ja P. & A. MacGlashan laittoi puotinsa edustan näyttämään laivalaiturilta sälyttäen siihen pinoittain tyhjiä pakkalaatikoita, kukoistavan ulkomaan- ja siirtomaakaupan osoitukseksi. Eräänä aamuna Rellu-Wully soitti kelloa jo puoli kuusi osoittaakseen kuinka ratki valppaita me olimme; ja soittokunta marssi kerran katua pitkin soittaen uutta sävelmää »Lähtö Filadelfiaan», näyttääkseen, että mitä iloisuuteen tuli, emme me, vaikka pienikin olimme, olleet pahoinkaan jäljessä New-Yorkista.

Mutta Jim Molyneux, kävellessään katua edestakaisin Lennox ja koira oppainaan, tähysteli hattunsa partaan alta ja kokosi kaikki näkemänsä mielessään sanoihin »Sammalkylä» ja »Seittikaupunki».

Bell otti hänet lämpimään suosioonsa heti alunpitäen; niin moni seikka puhui hänen edukseen. Ensiksikin hän oli ulkoasultaan hienon huoliteltu, vaikkakaan ei keikarimainen, hän ei ollut mikään pitkätukkainen, kuten Bell oli otaksunut, ja hänellä oli suora katse ja raikas hipiä, jonka yksinkertaiset maalaisnaiset helposti ottivat todistukseksi sisäisestäkin puhtaudesta. Bell antoi anteeksi hänen huonomaineisen puolensa — näyttelijän — koska Williamkin oli ollut näyttelijä ja oli sentään opettanut lapsensa rukoilemaan, ja oli taipuvainen sivuuttamaan amerikkalaisuudenkin, katsoen siihen että Williamin vaimo oli ollut saman onnettomuuden uhri. Mutta voi, minkä iskun hän sai, kun hän purki vieraan matkalaukkua ja huomasi tärkeimmän puuttuvan!

»Missä on raamattunne, herra Molyneux?» kysyi hän juhlallisesti. »Sitä ei ole teidän matkalaukussanne!»

Jälleen puhui Molyneux'n eduksi se, että hän punastui, vaikkakin tekosyy, jonka hän häätyi esittämään, oli heikko.

»Oi voi sentään!» sanoi Bell pudistaen päätään surunvoittoisesti hymyillen. »Ja kun olette niin yhtenään matkoilla! Jos minä olisin vaimonne, niin kyllä opettaisin teidät! Mutta ehkäpä Amerikassa ei tarvitakaan jalkain kynttilää ja valkeutta tiellä.»

He istuivat puhelemassa ensimmäisen illallisensa jälkeen, joksi isänmaallinen Bell oli valmistanut lihahakkelusta, josta hänen veljensä Molyneux'lle valaistukseksi selitti, että sen otaksuttiin olevan tehty keitetyistä säkkipilleistä. Nuppu oli mennyt nukkumaan ullakkokamariinsa, ja Molyneux kertoi, miten hänen oli suorastaan pakko tulla.

»Olen ensi kertaa Skotlannissa», sanoi hän; »ja kun 'Rautakoura' ei jaksanut vetää puoleensa vanhan Edinan mielenkiintoa ja esitykset keskeytettiin, en ollut siitä niinkään pahoillani kuin olisin voinut, koska se antoi minulle tilaisuuden tulla tänne tytöntypykkää katsomaan. Livistän sakista pariksi päiväksi, sanoin johtajalle, kun näimme joutuneemme sivuraiteelle, ja hän sanoi että hyvä on, hän sähköttää minulle sittenkuin saa tehdyksi esiintymissopimuksen, ja niin minä livistin ja runnasin itseni perille asti käyttäen apunani Amerikan kieltä ja vähän Skotlantia lisäksi — tartunnan voimasta.»

»Meillä on vain yksi moite tulonne johdosta — se, ettei se ole tapahtunut aikaisemmin», sanoi Daniel Dyce.

»Ja minä olen varsin iloinen, että tulin, vaikkapa vain nähdäkseni millaista kunniaa Nuppu tuottaa skotlantilaiselle kasvatukselle. Chicago on maailman erinomaisin kaupunki — paikka paikoin; Amerikka on, kuten heinäkuun 4 päivän puhujamme täsmällisesti määrittelevät, Jumalan oma maa, ja sitten Johanna d'Arc'in ei ole ollut parempaa tai urheampaa naista kuin rouva Molyneux. Mutta asemamme ei ollut sellainen, että olisimme voineet ympäröidä Nuppua kaikella sillä, mitä hän saisi vakinaisessa kodissa. Me teimme parhaamme, mutta mehän emme niin sanoakseni asu Michigan Avenuen varrella, ja rouva Molyneux on hyvä ja kultainen tyttö, mutta hän ei ole päässyt oikein kunnolla kotiutumaan. Siitä, millainen Nupun isä oli, arvelimme, että terveellisin paikka hänelle olisi se, mistä hänen isänsä oli tullut, ja vaikka jouduimmekin molemmat jonkunverran univelkaan ajatellessamme hänen menettämistään, niin nyt täällä ollessani ja hänet nähdessäni olen iloinen siitä, sillä vaimoni ja minä olemme varsin suuressa määrin irtolaisia Englannissa, samoinkuin olimme Yhdysvalloissakin.»

»Ammattinne on vaativaista, herra Molyneux», sanoi Dan Dyce. »Se lienee hyvin suuresti samanlaista kaikissa maissa?»

»Se ei ole niin kovaa kuin kivenlouhiminen eikä niin mutkikasta kuin valtiomiehenä olo», sanoi herra Molyneux iloisesti, »mutta ihminen ehtii siinä varsin vanhaksi ennenkuin lakkaa toivomasta puhkeavansa hyvin suureksi valtiksi. Minulla itsellänikin on yhä vielä se käsitys, että vaikkei minusta todennäköisesti tulekaan mitään Boothia tai Henry Irvingiä, niin voisin tehdä suuria teatterinjohtajana. Jos minulla olisi miljonääri selkänojanani ja yksi vahva tähti, kuvittelisin voivani raivata leveän ladun englantilaisen draamallisen näyttämön halki. Tiedättehän, että Emersonimme sanoi: 'Kytkekää vankkurinne tähteen!' Luulen, että jos saisin hyvän tähden suitsitetuksi, niin valjastaisin yksityisen loistovaunun ja höyrypurren hänen peräänsä ennenkuin hän ehtisi korvaansa vilauttaa. Kukapa nyt vankkureista huolisi?»

»Vankkureilla on hyvin turvallista matkustaa», huomautti Dan Dyce, vilkuttaen silmälasiensa läpi.

»Niin on ruumisvaunuillakin», tokaisi herra Molyneux. »Ei kukaan, joka kerrankaan on matkustanut ruumisvaunuilla, ole koskaan valittanut niissä iloluunsa nyrjähtäneen tai naurusuonensa venähtäneen, mutta ne ovat valtavan hidas kulkuneuvo eläville ihmisille. Se onkin ainoa seikka, mikä minusta näyttää vaivaavan tätä somaa pientä brittiläistä kuningaskuntaa; se on sievä ja tuulahtaa, kuten kyytivaunujen koulumatami sanoisi, rakkaalta, ammoin kuolleelta menneisyydeltä, ja se on urhea, mutta se pitää miltei aina jarrut laskettuina eikä anna tähdellensä tilaisuutta hölkyttää. Otaksun, että se on hieno, väririkas ja ystävällinen maa sille, joka syntyy siinä rikkaana, ja sangen rauhallinen ja yksinäinen maa sille, joka kuolee siinä köyhänä; mutta ajakaahan kymmenen pennyn edestä raitiovaunulla Charing Crossin asemalta, niin olette Tuutilullan maassa ja linnut pesivät ja visertelevät parrassanne. Elämä on lyhyt; se suo ihmiselle aikaa kuluttaa ainoastaan yhden silmäparin, kaksi hammaskertaa ja yhden maineen, ja minä tahdon elää siitä joka ainoan tunnin, jona en ole ilmi kuollut.»

Syntyi hiljaisuus tuon vanhan talon salissa, joka sukupolvien vaihtuessa oli suojannut hyvin erilaisia ihanteita, ja kaupungin yllä raikuivat villihanhien huudot. Tuo huone mataline kattoineen, pienine ikkunoineen, himmeän vihreine seinäpapereineen, kadun melulta suojaavine uutimineen ja kuusikymmentä vuotta sitten kuolleen Buntain-mummon aikuisine jykevine mahonkihuonekaluilleen huokui alati niille, jotka sen parhaiten tunsivat, syvää rauhan henkeä, jota ei toisinaan löydä kirkostakaan. He tunsivat olevansa siinä kuin pyhäkössä, turvassa ulkomaailman kiihkoilta ja myrskyiltä, levottomuuksilta ja pettymyksiltä. Pöydän yläpuolella riippuvan varjostetun lampun valossa se näyttäytyi siinä olijoille sen tapaisena kuin kaikkein tutuin ympäristömme meille esiintyy joissakin ratkaisutilanteissa — rakkaamman näköisenä kuin milloinkaan ennen. Bellistä, jota tuon näyttelijän julistaman evankeliumin henki loukkasi, tuntui kuin olisi koko huone huutanut soimausta pyhyyden herjauksesta. Vieläpä Ailiekin, joka sydämessään kannatti, joskin vähemmällä innostuksella, vieraan osoittamaa toimintaa uhkuvan elämän palvontaa, tunsi jonkunlaista sorasävyä. Danista tuntui hetkisen siltä kuin olisi hän kuunnellut miehen myövän käkikelloja huutokaupalla, hautakivi puhujalavanaan.

»Herra Molyneux», virkkoi hän, »tuo puheenne muistuttaa mieleeni Maggie Whiten miehen. Kun hän vielä eli, hän piti kapakkaa, ja talvi-iltoina, kun vanha ystäväni Colin Cleland ja hänen seuraveikkonsa istuivat sisäsalissa iloisessa lampunvalossa ja roihuavan takkavalkean loisteessa, väitellen niin innokkaasti oikeasta herätyksestä, että se nukutti heidän innokkaan ja hyödyllisen harrastuksensa Johnnyn totiin, oli hänen tapana tulla sisään hytisten ikäänkuin kylmästä, takin kaulus pystyyn nostettuna, ja sanoa: 'Kolkko ilma tuolla ulkona! Pimeä kuin sysi ja kylmä kuin rikkaan almu! Onni sillä, joka saa istua tulen ääressä.' Ja hän herätti heissä niin elävän vaikutelman senhetkisen asemansa hyvyydestä, että he tilasivat uudet lasit ja lykkäsivät lähtönsä tuonnemmaksi, vaikka ulkona ei ilma itse asiassa ollut mitenkään tavallista kummempi. Minussa herää samanlainen tunne tätä syntymäpaikkaani ja sen vanhanaikaisuutta ja kiireettömyyttä kohtaan, kun kuulen teidän — ilman mitään Johnny Whiten salajuonta — kuvailevan meille, ei ulkomaailman pimeyttä ja kylmyyttä, vaan jotakin, mikä minulle viidenkymmenenviiden ikäisenä on joka tapauksessa ihan yhtä vähän puoleensavetävää. Suonette anteeksi, jos, kuvaannollisesti puhuen, tilaan uudet lasit. Elämä on lyhyt, kuten sanotte, mutta en luule sen näyttävän sen pitemmältä, jos rientää juoksujalkaa sen hetkien läpi, sen sijaan että astelisi pikkuhiljaa, leväten silloin tällöin tiepuolessa hyvän tuttavan kanssa ja katsellen toisten ohikulkua.»

»Viidenkymmenenviiden ikäisenä», sanoi Molyneux mukautuvasti, »ajattelen minäkin ehkä siten, mutta nyt voin katsoa asioita vain kolmenkymmenenkahden vuoden kannalta. Meidän on kaikkien liikuttava alussa, herra Dyce. Tämä johtaa mieleeni pienen keskustelun, joka minulla oli tänään Nupun kanssa. Se lapsi kasvaa, herra Dyce — on kasvanut monella tavoin. Hän on tuskin enää mikään lapsi.»

»Pyh! Hän ei ole mitään muuta!» huudahti Bell-neiti, aavistaen jotakin epämieluista. »Kun minä olin hänen iässään, istuin vielä kanavaompelukseni ääressä Barbara Mushetin koulussa.»

»Joka tapauksessa hän on kasvanut. Ja minusta näyttää, että hän alkaisi tarvita hiukan uusia kokemuksia. Arvelen teidän aikovan lähettää hänet johonkin Edinburghin kouluun saamaan viimeisen vernissasivelyn kasvatukseensa?»

»Mistä olette saanut sen päähänne! Itsekö hän sitä teille esitti?» kysyi herra Dyce nopeasti, kallistaen päätään ristikuulustelutapaansa.

»Itse kyllä tavallaan — tietämättään», sanoi Molyneux. »Mikäli ymmärrän, ei tämä lapsi juuri ensi tilassa esitä kenellekään haluavansa erota ihmisistä, joita hän rakastaa niin suuresti kuin teitä. Mutta jos hänessä on jokin heikkous, niin se on se, ettei hän osaa salata ajatuksiaan, enkä ollut ollut kahtakymmentä minuuttiakaan hänen seurassaan, ennenkuin huomasin, että vaelluskuume vaivasi häntä sangen pahasti. Luulen, että perinnöllinen taipumus tuohon tautiin ja hyvä sydän olivat ainoat, mitä hänen isänsä ja äitinsä jättivät hänelle perinnöksi, ja toimetonna aikaileminen ja menneistä muistoista eläminen ei kuulu hänen heikkouksiinsa. Pari kolme vuotta asuntokoulun areenalla panisi hattulyhteen tuon tytön luonteenkehitykseen, sen minä tiedän vaimostani, vaikka hän oli vain puolitoista vuotta. Jos hän olisi ollut kauemmin, olisi hän tainnut tulla niin viisaaksi, ettei olisi mennyt naimisiin minun kanssani. Nupulla on miltei kaikkea, mitä kuolevainen ihminen täällä tarvitsee, luulen ma — rakkautta kasoittain, lämmin, kostea maaperä ja kaikkea muuta sellaista, mutta hän tarvitsee karaistumista, ja ihmiskukkasen karaistumiseksi ei ole mitään parempaa kuin kolmivuotinen oppilaitos, missä ympäristön henki on viileämpi kuin kotona.»

Bell-neiti kalpeni — isku oli tullut! Dan katsoi häneen hieman säälien, sillä hän tiesi Bellin kauan pelolla odottaneen sitä.

»Niinköhän!» sanoi Bell. »Minä puolestani en näe sellaista tarpeelliseksi vielä pitkään aikaan. Miten sinä, Ailie?» Mutta Ailie ei vastannut, ja se riitti ilmaisemaan, mitä hän ajatteli.

»Tiedän, miltä tuntuu alussa ajatus hänen kotoa poistumisestaan», jatkoi Molyneux, haluten viivyttelemättä saada esitetyksi asian, johon hän ei juuri tuntenut erikoista mieltymystä. »Hyväinen aika, muistanhan, miltä se tuntui vaimostani: hän itki kuin keruubit ja seraafit; sanoi, että kaikki päivänpaiste riistettiin hänen elämästään; ja kun minä sanoin: 'Millicent Molyneux, entä ukkeli?' niin hän sanoi vain: 'Tiehesi!' ja pusersi esiin pari tuskankouristusta. Edinburgh ei sentään ole niin kovin kaukana, jotta teidän tarvitsisi tuntea itseänne onnettomiksi, jos Nuppu menisi sinne kouluun.»

»Epäterveellinen paikka, huurteita ja kamalia itätuulia», sanoi Bell.

»No, eihän se kylläkään ole Tyynenmeren-rinnettä, mitä ilmastoon tulee», myönsi Molyneux.

»Ei, mutta kaunein kaupunki se on koko maailmassa siitä huolimatta», huudahti Bell niin virkeästi, että se puhdisti ilman ja sai hänen sisarensa ja veljensä hymyilemään, sillä Molyneux oli tietämättään koskettanut hänen kansallisylpeytensä herkimpään sydänsopukkaan.

»Oletteko varma, ettette ole erehtynyt, ja että hän haluaa mennä kouluun?» kysyi Dan Dyce.

»Epäilettekö sitä itse?» kysyi Molyneux viekkaasti.

»En», sanoi Dan Dyce, »minä tiedän sen varsin hyvin, mutta — mutta en usko sitä», ja hän hymyili omalle paradoksilleen.

»Olen kuullut sen hänen omasta suustaan.»

»Silloin hän menee!» sanoi asianajaja lujasti, ikäänkuin taakka olisi pudonnut hänen sydämeltään, ja omituista kyllä, hänen sisarensa eivät esittäneet vastaväitteitä. »Teidän ei pidä kuvitella, herra Molyneux», jatkoi hän, »ettemme ole ajatelleet tätä ennen. Se ei ole moneen kuukauteen ollut poissa mielestämme, kuten voidaan nähdä siitä tosiseikasta, ettemme ole koskaan maininneet sitä, ollen vastahakoisia ottamaan askelta, joka tulee tekemään oloissamme melkoisen muutoksen. Ei silti, että pelkäisimme kuolevamme ikävään hänen poissaollessaan, sillä me olemme kaikki filosoofeja ja meillä on yllinkyllin askarrusta niin ajatuksillemme kuin toimintahalullemmekin, ja vaikka te ehkä pidättekin meitä täkäläisiä vähän ruostuneina, on meillä täällä paljon huvia keskenämme. Hän menee — niinpä niin, tietysti hän menee — menihän Ailiekin — eikä hän siitä paljonkaan huonontunut. Olen itsekin viettänyt jonkun aikaa etelässä, ja ainoa vahinko, mitä se tuntuu minulle tehneen, oli se, että se sai minut pitämään ehkä liian suuressa arvossa pohjoista synnyinseutuani. Mausta kaikki riippuu, herra Molyneux, ja te voitte huomauttaa, jos haluatte, että minä olen samanlainen kuin se entinen skotlantilainen, josta pienet, kovat ja happamet omenat olivat mieluisimpia. Eihän omenista kai liene mitään raamatullista ohjetta, vai miten, Bell? Ja eri maita ja niiden eri paikkoja koskevat arvostelut ovat enimmäkseen subjektiivisia asioita, kuten kauneuden arvostaminen riippumatta sen hyödyllisyydestä —.»

»Oh, siinä sinä nyt taas olet metafysiikkoinesi, Dan», huudahti Bell, »ja minun ja Ailien tehtävänä on valmistaa lapsi Edinburghiin. Hänellä ei ole tilkkuakaan, mitä panna ylleen.»

Molyneux tuijotti häneen; äänensävyssä ilmeni niin vähän vastustusta ehdotusta kohtaan; ja nähdessään hänet niin ällistyneenä hymyilivät toiset kolme.

»Se on meidän tapaistamme!» sanoi Dan Dyce. »Me olemme sitkeitä ja vastahakoisia tekemään päätöstä mistään, mikä sisältää muutoksen, ja salaamme itseltämme niin kauan kuin voimme sen välttämättömyyden, mutta kun kerran olemme tehneet ratkaisun, on ihan ihmeellistä, kuinka meille tulee hoppu.»